Uudessa kodissa

Muutimme lauantaina. Päivä meni todella hyvin! Olin etukäteen psyykannut itseäni että älä kiukuttele, älä hermostu, älä valita, älä ole tyly, rauhoitu. Ja noissa ihan hyvin onnistuinkin, tapu tapu. Saimme aivan korvaamatonta apua perheeltäni ja ystävältämme. Nykyään tuntuu että olen aina ja kaikissa ihmissuhteissani saamapuolella, mutta eiköhän tilanne muutu kun lapset kasvavat ja minusta on vähän muuhunkin kuin kodin pyörittämiseen.

Uusi koti on ihana! (paitsi täällä on puistattavat harmaat muovimatot lattioissa, mutta nyt pitää lopettaa näiden miettiminen ja valittaminen. Muuten aivan täydellinen kämppä!) Valoisa, avara, tilaa on. Tämä tuntuu jo kodilta. Olen aivan riemuissani kerrostalossa asumisesta - lapsesta asti minulla on ollut outo kerrostalofiksaatio, johon sisältyy viehättyminen kerrostalojen asunnoista, asukeista, pihoista ja pihaelämästä. Nyt olenkin sitten katsellut monta tovia pihalla kulkevia naapureita, jotka ovat minulle aivan vieraita, mutta silti jaamme tämän talon. Äänet rappukäytävässä kuulostavat suorastaan nautinnollisilta; Minä olen Kotona. 

Tänään on ensimmäinen päivä viiden kuukauden lomastani ja olen ollut luokattoman kiukkuinen. Muuttolaatikoiden purkaminen, kodin laittaminen ja lapsille läsnä oleminen on tuhoontuomittu yritys, ja silti minä yritin, ja vauvan käninä pureutui syvälle hermoon, Nakke parahti vähän väliä itkuun, minä olin kiukkuinen noita-akka joka epätoivoisesti riippui hermonsäikeissään, niissä onnettomissa riekaleissa. Mutta nyt on vain kaksi laatikkoa purkamatta ja taulut laittamatta, muuten kaikki on valmista. Sovimme Naken kanssa että huomenna on parempi päivä, minä sovin itseni kanssa että huomenna olen parempi äiti.

Vauva oppi viimeisenä päivänä vanhassa kodissa kävelemään, nyt hän hoippuu ympäri uutta kotia jalat leveässä tanassa, niin tyytyväisenä itseensä. Nakke yllättää minut joka päivä sillä, että hän oma persoonansa, omat jutut ja ajatukset, oma tahto, hän on hän. Vaikka kasvoi minussa, se on ihmeellistä.