Lupaus

Meillä on töissä niin, että jos tekee ylimääräisiä vuoroja, esimerkiksi tulee paikkaamaan jotain sairastunutta (heh), ei siitä saa mitään hälytysrahoja tai muuta hienoa, mutta voi kerätä itselleen vapaita. Tunnit voivat olla miinuksella tai plussalla. Miinustunnit pitää saada tasattua neljässä kuukaudessa, plussatunteja saa kerryttää ja pitää esimerkiksi kesäloman yhteydessä. Meillä on töissä joitain reippaita ihmisiä, jotka aina tarjoutuvat tuuraajiksi, ja saavat sitten useamman viikonkin ylimääräisiä vapaita palkaksi tästä ahkeruudestaan.

Kehtaanko kertoakaan, että minä en oikeastaan ikinä jaksa jäädä pitkään vuoroon/ tulla vapaapäivänä töihin. Nytkin olen - kehtaanko kertoakaan vol. kaksi -  k o l m e k y m m e n t ä  tuntia miinuksella. Huh! Lisäksi minä olen se tyyppi, joka lähtee usein aikaisemmin, jos se vain on mahdollista. Noistakin tunnin, kahden aikaisemmin lähdöistä kertyy pitkässä juoksussa kokonaisia päiviä, jotka on vain tehtävä takaisin.

Uuden vuoden lupaukseni onkin, että rupean jatkossa tekemään tunteja sisään, silloin kun se vain on mahdollista. Ihan oikeasti pitkä vuoro menee siinä missä normaalikin, kun ei vain ajattele - sen kun vain menee ja tekee reippaalla Minä pystyn tähän - asenteella. Se on kuin rahaa laittaisi pankkiin: saa normipalkkansa päälle ylimääräisiä lisiä (jotka muodostavat ison osan palkastani, sellaisissa listoissa kun on tehnyt paljon sunnuntai-/ yövuoroja, voivat lisät olla reippaasti yli viisisataa), saa ihania ylimääräisiä vapaita myöhemmin käytettäväksi JA ei pääse tuhlaamaan rahaa mihinkään, kun on vain töissä. Win-win-win-situation siis.

Otin heti tänään lupaukseni lunastukseen ja jäin iltavuorosta suoraan yövuoroon. Eihän tästä tunteja tule paljoakaan, kun minulla olisi ollut huomenna, siis tänään, aamuvuoro, mutta ajatus on tärkein nyt. Tästä lähtee. Ja, kuten sanoin Villelle puhelimessa, sama mun on töissä valvoa kun en kuitenkaan saa kotona nukuttua.

Kirjoja, elokuvia, unettomuutta

Katsoin eilen ihana elokuvan: Kohtaamisia. On ihan yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista. Harmitti kun se loppui. Katsokaa, katsokaa!

Kuva

Kuva

Kuva

Olen lukemassa Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka olen halunnut lukea jo monta vuotta. Olen sanonut ennenkin, mutta minä vain rakastan Honkasalon tyyliä kirjoittaa.

Sitten kulttuurista maallisempiin asioihin. Olen kuolemanväsynyt. Olen nyt nukkunut kolme yötä huonosti. Mitä pidemmälle ilta etenee sitä virkeämmäksi muutun, niin että eilenkin, tai tänään, kellon ollessa yhden paikkeilla yöllä olin niin hereillä kuin vain olla ja voi, ei väsyttänyt yhtään. Pyöriskelin taas aikani sängyssä ja menin sitten sohvalle, kun Ville kuorsasi taas. Kuuntelin aikani kuorsausta ja sanoin sitten ääneen, ei Herranen aika oo totta. :-D Pomppasin ylös silmät ja tukka pystyssä ja kahmin sitten peitot ja tyynyt syliin ja menin. Kuorsaus kuului sohvalle ja sanoin taas ääneen, voi vittujen vittu, ja kävin laittamassa oven kiinni. Ei se edes mitään kattoja ja seiniä tärisyttävää kuorsausta ollut, mutta siinä vireistilassani olisin kuullut vaikka höyhenen laskeutumisen. Oli ihan kumma olo, niin virkeä ettei koskaan, tunsin olevani jossain erikoisessa voimani tunto - tilassa. Sain joskus aamuyöllä kuitenkin nukahdettua. Heräilin koko ajan, selkää, jalkoja, niskaa jomotti, ja sitten varvasta. Lopulta heräsin seitsemältä, kun Villen kello herätti aamuvuorolaisen töihin, ja menin takaisin makkariin. Oma kelloni soi 8:40 ja torkutin kymmeneen, nukahdin joka torkun välissä. Näin valveunia ja nousin lopulta ja nyt olen käynyt suihkussa ja syönyt aamupalan ja meikannut ja näytän kauhealta. Aion kävellä töihin, on ihana sää, lunta ja pakkasta ja aurinko poistaa. Matkalla käyn ostamassa korvatulpat.

Koti ja sen hengetär

Rakastan kotiamme. Ihan tavallinen 45 neliön pikkuruinen vuokrakaksiohan se on, mutta näiden kolmen täällä asumamme vuoden aikana se on jatkuvasti elänyt, muokkautunut koko ajan mieleisemmäksi ja omemmaksi. Toivon välillä melodramaattisesti (vähän samaan tapaan kuin välillä itken sitä päivää, kun Kirppu-kissasta jokus aika jättää), ettei tarvitsisi koskaan muuttaa täältä pois.

Hitaasti ja varmasti hän oppii.

Pahoittelen jo etukäteen, jos kuulostan nyt joltain uudestisyntyneeltä Jeesukselta. Palaan kyllä kohta omaksi väniseväksi itsekseni. Sitten ei ole kellään kivaa. :-D

Mutta, niin. Olin eilen koko päivän yksin Villen ollessa töissä. Oli aikaa ja tilaa miettiä, en laittanut edes telkkaria tai radiota. Tein puuhia, joita olin pitkin vuotta kerryttänyt To do - listalleni, ja joita en vain koskaan saa tehtyä työpäivän jälkeen tai vapaapäivinä. Järjestelin dvd:t ja cd:t. Laitoin valokuvat albumiin. Tuohon muuten meni noin 10 minuuttia ja tunsin itseni vähän urpoksi, kun en ollut tarttunut toimeen aiemmin. Pyyhin pölyjä paikoista joista en yleensä, taulujen ja peilin päältä, sängynpäädystä. Pesin päiväpeiton, vaihdoin lakanat. Sisustin vähän, vaihdoin taulujen paikkaa, järjestelin tavaroita uudestaan. Ja tuossa touhutessani siis mietin, että

- Miksen vain olisi onnellinen? Miksi jossain kaiken ilon ja tyytyväisyyden pohjallakin aina kiiluu se paha silmä, joka muistuttaa, mikä merkitys tällä kaikella on, miksi sinä touhuat miksi teet, sadan vuoden päästä kaikki on turhaa. Olen kärsinyt tuosta ajatuksesta jo ihan nuoresta asti, se sekoittuu vaaleanpunaisimpaankin iloon ja onneen. Tiedän että ihmiset pitävät minua iloisena ja optimistisena tyyppinä, ehkä sellaisena jolta asiat onnistuvat ja joka pärjää, ja varmaan yllättyisivät jos tietäisivät tästä iänikuisesta elämän tarkoitus - tarkoituksettomuus - tuskastani. 

- Ajattelen aina, minua ei ole luotu tavalliseen elämään, minun pitää saavuttaa jotain, minun pitää elää aistit avoinna ja vereslihalla, minun pitää. Eilen mietin, jos oikeasti haluaisin sellaista elämää, miksen jo eläisi sitä. Miksen lähtisi toiselle puolelle maailmaa johonkin heimokylään hoitamaan päivisin orpoja ja kirjoittamaan öisin romaania, jos se on sitä oikeasti haluan. Koska... Haluanko. 

- Olen pitänyt itseäni rohkeana, mutta eilen ajattelin, olen pelkuri. Suunnittelen kaikkea, yritän nähdä tulevaan ja hallita sitä, vaikka seuraava hetki voi muuttaa kaiken. Tajusin ensimmäistä kertaa, että ainut mitä minulla on, on tämä hetki. On hyödytöntä itsensä kiusaamista yrittää hallita tulevaisuutta, koska se ei vain ole mahdollista.

- Tuntuu että olen oppinut armollisuudesta, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin olen ajatellut (vaikka olenkin luullut nähneeni väreissä ja kirjoissa). Monella tapaa voi tulla onnelliseksi ja elää onnellisena. 

- Saan olla superonnellinen, että minulla on työni. Sen sijaan, että jatkuvasti märehtisin sitä, kuinka en pääse siinä kehittymään ja haastamaan itseäni, voisin iloita siitä, että ylipäänsä on työ, josta nautin. Että on työ jonne on kiva mennä ja jossa on kilttejä, hyviä, hienoja ihmisiä. Jossa on lämpöä ja iloa ja sellaiset arvot joiden puolesta liputan. Että on varmuus ja vakaus taloudellisestikin.

- Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin oikein sellaista syvällistä iloa ja luottamusta tulevaisuuden suhteen. Ihana, luita ja ytimiä koskettava luottamus ja huojennus. 

Illalla sängyssä kerroin nämä ajatukseni Villelle ja hän hymyili ja halasi, sanoi pohdiskelijaksi. Minä sanoin jotain muuta ja lisäsin vielä, kannattaa muistaa, että kun haluaa jotain sydämestään koko universumi alkaa tehdä töitä sen asian eteen. 

Yöllä nukuin huonosti. Winston maleksi ympäri asuntoa, hyppäsi vähän väliä sänkyyn ja tyynylle, kehräsi kuin ruosteinen rukki. Tunsin Villen pinnallisen hengityksen ja tiesin että hänkin valvoo, ja olin pahoillani siitä, koska hänellä on tänään aamuvuoro ja aikainen herätys. Lopulta nukahdin katkonaiseen uneen, josta heräsin Villen kuorsaukseen. Normaalisti olisin tökännyt häntä terävästi kyynärpäällä kylkiluiden väliin, mutta nyt koin samaa zen-henkistä rauhaa kuin päivällä ja hipsuttelin vain vähin äänin sohvalle nukkumaan. Olin juuri nukahtamassa, kun seinän takana Winston kuopi "hiekkalaatikkoa", eli seiniä, pesukonetta ja suihkuverhoa koko voimiensa tunnossa. Eikä vieläkään palanut käpy! Olen zen, eilen, tänään - huomenna?

Kissatädin onnenmurut

Kävin aamulla lääkärissä valittamassa flunssaani, jota olen potenut noin viikon. Flunssaan on kuulunut pieni lämpö, tukkoiset poskiontelot ja kipeät ranteet. Onhan kroppaa toki muutenkin kolotellut, mutta etenkin oikea ranne on välillä niin luita ja ytimiä myöten kipeä, että olen laittanut siihen öisin linimettivoidetta ja ottanut tulehduskipulääkettä. Olen myös yrittänyt hieroa rannettani, mutta kipu tuntuu tosiaan tulevan luista, sellaista kolottavaa vihlovaa säreilevää ikävää kipua. Voihan se tietysti olla, ettei kipu liity flunssaan mitenkään vaan olen niksauttanut käsipoloni töissä. Tykkään siitä miten työni on ihmistä lähellä, miten nostelen, vaihdan asentoa kyljeltä toiselle, kysyn onko nyt hyvä, käännän uudestaan, nostan vielä vähän ylöspäin sängyssä. Mutta kyllä siinä rannepolo voi kipeytyä.

Lääkäri kirjoitti reseptit allergialääkettä, nenäsumutetta ja antibiootteja. Hain apteekista pelkät allergialääkkeet, koska nenäsumutetta löytyy kotoa ja yritän vielä, jos ei tarvitsi syödä taas antipilootteja. Viime vuonna söin viisi kuuria, mikä huolestuttaa minua kovasti. Jos kropalla kestää pari kuukautta (?) saada bakteerikantansa tasapainoon antibioottikuurin jälkeen ei minun kropassani ole ikinä tasapainoa. Siksi varman saankin koko ajan poskiontelotulehduksia. Toinen syy on varmasti nuo kissat ja niiden karvat ja kotimme, joka on täynnä niitä hemmetin karvoja. Siivoamme kyllä kerran, jopa pari viikossa, mutta sitä karvaa on varmasti  i h a n  j o k a  p a i k a s s a . Yksi päivä makailin sängyllämme päiväpeiton päällä ja kun nousin housuni olivat valkoisena karvasta. 

Olen varmaan vähän allerginen. Ihokin reagoi milloin reagoi, jalkani ovat kipeillä "haavoilla" ihottumasta ja raapimisesta, kylkeni, kainaloni, käsivarteni ovat välillä punaisilla laikuilla. Välillä katson alastonta valkoista kehoani ja sitä somistavia punaisena hohkavia laikkuja uimahallin peilistä ja mietin "oh my...". Silti olen onnellinen, että

1. Meillä on nuo kissat. Rakastan niitä karvakavereita, rakastan niin että tänäänkin piti napata Kirppu syliin ja pussailla pitkin sen suloista kissankroppaa, upottaa naama sen pörröiseen pikku mahaan ja tuhista, kunnes se alkoi kiemurrella ja ei ilmeisesti nauttinut intohimoisesta rakkaudenosoituksestani. Kirppu on maailman ihanin kissa, se on niin kiltti, tuossakin paijatessani se olisi voinut purra tai raapia, se olisi ollut ihan asiallinen reaktio epäasialliseen lääppimiseen, mutta ei Kirppu vaan pure. Tai kyllähän joskus, mutta useammin olisi aihetta. Se on ihana kun kiipeää syliin ja rakastaa pienestä sydämestään kaikkia ihmisiä.

Ja rakastan Winstonia, sitä miten se on kotiutunut meille niin hyvin, että kun ystävämme joulupäivänä kävivät hoitamassa kisuja meidän ollessa reissuilla, piiloutui Winston sängyn alle kun ystävämme tekivät lähtöä. Minua ette mukaan vie, tuumi Winston. Se on vakavamielinen kissa, jolla on ehkä totisuutensa alla kuitenkin ripaus leikkisyyttä. Tänäänkin kun Ville pötkötti sängyllä Winston meni kehräämään ja puskemaan viereen ja alkoi sitten hyppiä sängyn puolelta toiselle Villen pään yli. Sitten se meni Villen laukun päälle makaamaan, tällasi itseään varmaan viisi minuuttia siihen pienelle kassille, vaikka vieressä olisi ollut hyvää avaraa sohvatilaa. Lopulta se lysähti muhkuraisen laukun päälle epämukavan näköisenä, pulska pyllynsä päätä ylempänä.

Toivon kovasti, että molemmat kissat saavat elää pitkän, terveen ja onnellisen kisun elämän. Kirppu on minulle rakkaampi, koska olen hoitanut sitä pennusta asti ja se on alusta asti ollut niin läheisyydenkipeä ja ihana, Winston oli jo kahdeksan muuttaessaan meille ja vaikka se ei enää olekaan äkäinen muistan aina sen ensimmäisen vuoden, sen miten se raapi meitä päivisin ja mourusi ovenkahvaan hyppien öisin. Silti sekin on rakas, tietysti, mutta Kirppu on oma, ihana, kaikkein rakkain. 

2. Huolimatta ajottaisista iho-, flunssa- ym. terveysvaivoistani olen terve. Kehoni toimii niin kuin haluan ja - uskokaa tai älkää - mieleni on terve, vakaa. Jos vain muistaisi tuon aina. Minulla on kaikki mitä tarvitsen, mitä moni haluaa, ja lopulta: mitä ei rahalla saa.

Tässä on monta syytä olla onnellinen.

Kattaus yhdelle

Vapaapäivä. Niistä minä tykkään.

Nukuin kymmeneen, kahvittelin rauhassa, kyhäsin itselleni herkkuaamupalan: kahvia, cokista, kolme hapankorppua, mustikkapiirakkaleivos, tölkki energiajuomaa. Ravitsevaa, terveellistä, hyvää. ;-) Pukeuduin ruskeaan vähän tulppaanimalliseen puuvillahameeseen, jonka nostin vyötärön yli, ja laitoin hameen kaveriksi eilen ostamani musta-valko-raidallisen peruspitkähihaisen ja mustat paksut sukkikset. Hiukset olisivat ehkä kaivanneet pesua, mutta sliippasin ne päätä myöten korvien taakse, nostin etutukan pinneillä heitoksi ylös ja suihkin vähän lakkaa. Koruina toimivat ranteessa joululahjaksi saamani vaaleanpunaiset Snöt, kaulassa mummovainaan pitkä helminauha ja korvissa harmaat isot helmipallukat. Tunsin itseni nätiksi ja se on kiva tunne, se!

Sovimme ystäväni kanssa treffit kahdeksi keskustaan. Päätin kävellä ja kävin matkalla postittamassa siskon kirjeen, kaupassa palauttamassa pulloja ja sitten vielä kirjastossa. Sitten kello olikin niin paljon, että piti hypätä Töölöntorilla ratikkaan.

Käytiin ystäväni kanssa ennen kahville menoa näyttämässä saapastani suutarille. Suutari sanoi, ettei se nyt roskiskamaa ole, vaan toki voin sen laittaa muistoksi esille. Toisin sanoen hän ei voi tehdä kenkäpololleni enää mitään, ja nauroin, ei tää nyt niin hieno oo että esille laittaisin.

Ystävän kanssa meni pari tuntia rattoisasti jutellen ja nauraen. Olin tuumannut meneväni tapaamisemme jälkeen leffaan katsomaan sen New Year's Even, joka vaikuttaa kerrassaan suloiselta hömpältä, mutta kello näyttikin jo sen verran, että haluamani näytös oli jo ehtinyt alkaa, enkä jaksanut jäädä odottamaan seuraavaa. Hyppäsin bussiin ja ajelin Töölöön ja kysyin itseltäni (mielessäni), että kaunis neiti, saanko viedä sinut ulos syömään?. Eihän siinä voinut kun suostua, kun noin kauniisti kysyttiin, ja menin itseni kanssa erääseen intialaiseen ravintolaan. Olen mennyt siitä sata kertaa ohi ja jostain syystä luullut, että se on thai-ravintola, mutta intialainen käy kyllä myös. Otin lammasta niin tulisessa kastikkeessa että nenä alkoi vuotaa ja posket helottivat punaisina, ja sitten sitä ihanaa naan-leipää, herkkuriisiä, ja kun nyt sain itseni tuonne asti vietyä niin kyllä kai saan lasin viiniäkin tarjota. 

Oikeastaan oli ihanaa laittautua sieväksi ja viedä itsensä ulos syömään. Eihän tuollaista joka päivä tee, välillä saattaisi jopa hävettää istua yksin ravintolassa, mutta ehkä se siksi tuntuikin nyt niin ihanalta. Vähän tallaiselta:

Nukkumaan käydessä minä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä  pieni urhea nainen,
minä  luotan sinuun.

-Eeva Kilpi-

Onnellinen

Uuden vuoden aattona kävelimme Villen kanssa harmaassa Helsingissä raketteja katsellen. Eksyimme ja lenkki venähti, mutta se oli vain kivaa. Rakastan "sunnuntaikävelyjä" pimenevissä illoissa, sitä miten ikkunat loistavat lämmintä valoa ja kadulta näkee pienen siivun vieraan ihmisen elämää, pienen hetken jota ihminen ei ehkä itse muista jälkeenpäin, mutta joka tuntuu merkillepantavalta ja erikoiselta, koska minä, ulkopuolinen, pääsen kurkistamaan siihen. Ruoanlaittoa, halaus olohuoneessa lampun alla, ikkunasta vilkuttava lapsi, ystävät pöydän ympärillä, yksinäinen keittiön ikkunasta tupakalla. Sanoin ääneen, "on ihmeellistä ja ihanaakin kun katsoo noita kaikkia korkeita taloja, miten niihin jokaiseen riittää joku asumaan, ja silti niihin riittää, ja jokaisen ikkunan takana eletään ja rakastetaan ja koetaan arki ja juhla, eikä meillä ole siitä aavistustakaan". Kotiin palattuamme valoimme tinat ja poksautimme pikkupullot skumppaa, pidimme pienet maljapuheet, enkä malttanut olla sanomatta, "ihan samoin kun kukaan ulkona ei tiedä että me täällä asutaan, ja miten idyllinen pikku hetki meillä tässä on".

Minun tinastani tuli muuten peikko, joka ojentaa luisevaa kättään, ja rahaakin sillä on selässään. Villelle tuli enkeli eikä yhtään rahaa.

Tänään olen vain haahuillut kotona, kunnes neljän maissa sain nykäistyä itseni ulos. Kävelin kiertoteitä keskustaan enkä aina tiennyt missä olen, se tuntui kivalta, melkein kuin ulkomailla. Katsoin taloja ja ajattelin, Helsinki on sitten kaunis, kyllä se on kaunis, miksi välillä unohdan sen. Luultavasti nämä ajatukset tulevat siitä, että vuokrasopimuksemme loppuu ensi vuoden lokakuussa, enkä tiedä asummekko sitten enää Helsingissä. Kaikkea rakastaa pikkuisen enemmän lähestyvän menetyksen valossa.

Ostin vaniljalle tuoksuvan vartalovoiteen ja mansikkakarkille tuoksuvan suihkugeelin ja neljä paitaa, jotka sain alennuksesta 27 eurolla. Kiva! Sitten ostin hetken mielijohteesta Tulilatvan, jota tarvitsee kuulemma kastella vain joka toinen viikko. Sydämestäni toivon tulikselleni pitkää vehreää ikää ja sydämestäni pyydän siltä anteeksi, että joutui meille, kukkientappajien luo. Ihan viimeiseksi ostin kaksi mustikkapiirakkaleivosta, joista toisen söin heti kotiin päästyäni. Toisen säästän huomisen aamukahvin kaveriksi. Oikeastaan toivon, että olisi jo huominen, olen keksinyt niin kivat vaatteet itselleni, ja sitten tuo leivos ja kahvi, vapaapäivä, mahdollisesti ystävän näkeminen. 

Tässä vielä kuvia uuden vuoden aatolta sekä tältä päivältä: