Pahoittelen jo etukäteen, jos kuulostan nyt joltain uudestisyntyneeltä Jeesukselta. Palaan kyllä kohta omaksi väniseväksi itsekseni. Sitten ei ole kellään kivaa. :-D
Mutta, niin. Olin eilen koko päivän yksin Villen ollessa töissä. Oli aikaa ja tilaa miettiä, en laittanut edes telkkaria tai radiota. Tein puuhia, joita olin pitkin vuotta kerryttänyt To do - listalleni, ja joita en vain koskaan saa tehtyä työpäivän jälkeen tai vapaapäivinä. Järjestelin dvd:t ja cd:t. Laitoin valokuvat albumiin. Tuohon muuten meni noin 10 minuuttia ja tunsin itseni vähän urpoksi, kun en ollut tarttunut toimeen aiemmin. Pyyhin pölyjä paikoista joista en yleensä, taulujen ja peilin päältä, sängynpäädystä. Pesin päiväpeiton, vaihdoin lakanat. Sisustin vähän, vaihdoin taulujen paikkaa, järjestelin tavaroita uudestaan. Ja tuossa touhutessani siis mietin, että
- Miksen vain olisi onnellinen? Miksi jossain kaiken ilon ja tyytyväisyyden pohjallakin aina kiiluu se paha silmä, joka muistuttaa, mikä merkitys tällä kaikella on, miksi sinä touhuat miksi teet, sadan vuoden päästä kaikki on turhaa. Olen kärsinyt tuosta ajatuksesta jo ihan nuoresta asti, se sekoittuu vaaleanpunaisimpaankin iloon ja onneen. Tiedän että ihmiset pitävät minua iloisena ja optimistisena tyyppinä, ehkä sellaisena jolta asiat onnistuvat ja joka pärjää, ja varmaan yllättyisivät jos tietäisivät tästä iänikuisesta elämän tarkoitus - tarkoituksettomuus - tuskastani.
- Ajattelen aina, minua ei ole luotu tavalliseen elämään, minun pitää saavuttaa jotain, minun pitää elää aistit avoinna ja vereslihalla, minun pitää. Eilen mietin, jos oikeasti haluaisin sellaista elämää, miksen jo eläisi sitä. Miksen lähtisi toiselle puolelle maailmaa johonkin heimokylään hoitamaan päivisin orpoja ja kirjoittamaan öisin romaania, jos se on sitä oikeasti haluan. Koska... Haluanko.
- Olen pitänyt itseäni rohkeana, mutta eilen ajattelin, olen pelkuri. Suunnittelen kaikkea, yritän nähdä tulevaan ja hallita sitä, vaikka seuraava hetki voi muuttaa kaiken. Tajusin ensimmäistä kertaa, että ainut mitä minulla on, on tämä hetki. On hyödytöntä itsensä kiusaamista yrittää hallita tulevaisuutta, koska se ei vain ole mahdollista.
- Tuntuu että olen oppinut armollisuudesta, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin olen ajatellut (vaikka olenkin luullut nähneeni väreissä ja kirjoissa). Monella tapaa voi tulla onnelliseksi ja elää onnellisena.
- Saan olla superonnellinen, että minulla on työni. Sen sijaan, että jatkuvasti märehtisin sitä, kuinka en pääse siinä kehittymään ja haastamaan itseäni, voisin iloita siitä, että ylipäänsä on työ, josta nautin. Että on työ jonne on kiva mennä ja jossa on kilttejä, hyviä, hienoja ihmisiä. Jossa on lämpöä ja iloa ja sellaiset arvot joiden puolesta liputan. Että on varmuus ja vakaus taloudellisestikin.
- Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin oikein sellaista syvällistä iloa ja luottamusta tulevaisuuden suhteen. Ihana, luita ja ytimiä koskettava luottamus ja huojennus.
Illalla sängyssä kerroin nämä ajatukseni Villelle ja hän hymyili ja halasi, sanoi pohdiskelijaksi. Minä sanoin jotain muuta ja lisäsin vielä, kannattaa muistaa, että kun haluaa jotain sydämestään koko universumi alkaa tehdä töitä sen asian eteen.
Yöllä nukuin huonosti. Winston maleksi ympäri asuntoa, hyppäsi vähän väliä sänkyyn ja tyynylle, kehräsi kuin ruosteinen rukki. Tunsin Villen pinnallisen hengityksen ja tiesin että hänkin valvoo, ja olin pahoillani siitä, koska hänellä on tänään aamuvuoro ja aikainen herätys. Lopulta nukahdin katkonaiseen uneen, josta heräsin Villen kuorsaukseen. Normaalisti olisin tökännyt häntä terävästi kyynärpäällä kylkiluiden väliin, mutta nyt koin samaa zen-henkistä rauhaa kuin päivällä ja hipsuttelin vain vähin äänin sohvalle nukkumaan. Olin juuri nukahtamassa, kun seinän takana Winston kuopi "hiekkalaatikkoa", eli seiniä, pesukonetta ja suihkuverhoa koko voimiensa tunnossa. Eikä vieläkään palanut käpy! Olen zen, eilen, tänään - huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?