Näiden seinien sisällä

Olen onnellinen. Tämä uusi arki vauvan kanssa on tiivistä ja täyttä. Aika on erilainen, menee kolmen tunnin ruokailujen mukaan, on koko ajan jotenkin niin täynnä kaikkea. Yksi ilta vauvan nukkuessa otimme lasit punaviiniä ja herkuttelimme juustoilla ja kekseillä - ohjelmanumero, jota ennen vauvaa ja raskautta harrastimme harva se viikko, mutta joka nyt oli kuin virkistävä keidas kaiken arkisen keskellä. Vaikka nautiskelun sijaan ahmittiinkin kuin viikon nälässä olleet ja viini kihosi päähäni niin että nauratti ja sitten väsytti, ja vaikka koko tuokio kesti ehkä puoli tuntia.

Tämä tuntuu sellaiselta elämältä millaisen olen halunnut, ehkä omaksikin yllätyksekseni. Eilen siskoni tuli meille istumaan iltaa Villen ollessa varpajaisissaan (lue: Kallion baarikierroksella). Puhuimme vuoden kuulumiset hyvälle alulle ja ulkona ihmeellisen lämmin syyskuun ilta pimeni ympärillemme. Minä imetin vauvaa sohvannurkassa, hän oli itkenyt mutta rauhoittui syliini, nukahti paitani alle pieneksi sykkyräksi. Ja minä vain olin niin onnellinen - juurevalla, vakaalla tavalla onnellinen.

Ei tällaisesta oikein blogitekstejä synny. En osaa sanoa onnestani mitään filosofista enkä osaa kertoa päivistämme mitään mielenkiintoista, kun niihin kuuluu vain vauvan- ja kodinhoitoa. Minulle se on nyt kaikki ja enemmän, mutta ei siitä tekstiksi ole.

P.S. Olen yllättynyt itseni ja kauhistuttanut Villen katsomalla raskauskuviani, haikailemalla sen ison mahan perään ja sen, miltä vauvan potkut tuntuivat. Apua?!

Näitä uusia päiviä

Mitä voisin kertoa? Arki rullaa eteenpäin ja päivä päivältä rakastan enemmän ja enemmän tytärtäni. Se miten hän katsoo epäilevänä ja pohdiskelevana sulattaa joka kerta sydämeni ja se luottamus ja avuttomuus mikä hänessä on, se on melkein enemmän kuin voi kestää. Se kun hän ojentaa kädet ja päästää itkun ja on avuttomuudessaan niin varma, että hänet otetaan syliin, että hän on turvassa. Se miten hän käpertyy peiton alla mahaani vasten ja vetää jalkansa kippuraan, ja se miten touhukkaana hän syö kuin pikkuinen pullasorsa. 

Vauvat ovat niin täydellisiä ja minä olen niin onnellinen, että kyyneleet kihoavat silmiin monta kertaa päivässä. Ei tällaista rakkautta voi kuvailla, kaikki haalenee sen rinnalla.

Such a perfect day...

Ihana aamu! Voisinpa säilöä sen purkkiin ja ottaa esiin huonoina hetkinä, saada siitä voimaa ja uskoa. 

Säilön pikaiseen tänne.

Heräsin viideltä kelloon - Naken ruoka-aika. Hänet pitää Kätilöopiston ohjeiden mukaan herättää kolmen tunnin välein syömään. Syömiseenkin on annettu ohje: vartti per rinta, sitten pullosta maitoa. Sitä pitäisi mennä jo 70 millilitraa joka syötöllä! Minun vauvani syö ehkä puolet ja kun ihminen on täynnä ihminen oksentaa - niin myös tuo pieni, se on sydäntäraastavaa. 

No, kuitenkin, otin siis Naken kainaloon ja tulin sohvalle imettämään. Ja nukahdimme molemmat! Heräsin kuuden jälkeen ja herättelin Naken, ja annoin pullosta maitoa. Röyhtäytin ja menimme takaisin yläkertaan, saman peiton alle. Nakke heräsi ennen kelloa ja maiskutteli nälissään vuoroin Villen ja vuoroin minun ihoani. Makasimme siinä ihanassa lämpimässä pesässä, täydellinen pieni vauva välissämme, juttelimme, sain imetettyä rauhassa. Ei varmaan taas paljon mennyt mahaan asti, mutta Nakke oli rauhallinen ja touhukas ja unohdin kummat vartin säännöt ja annoin hänen imeä niin kauan kuin kärsivällisyyttä riitti. Sitten vielä pulloa; tyytyväinen, kylläinen vauva. Ville lähti viemään häntä kylpyyn ym. aamutoimille, minä keitin ihanaa mutteripannukahviani, otin ison palan äidin eilen tuomaa porkkanakakkua. 

En tiedä, miten arkemme sujuu kun Ville lähtee viikon päästä töihin, mutta nyt: nautin.

Seitsemän päivää

Synnytyksestä on viikko. Katsoin päivällä ihanaa tytärtäni sylissäni ja mietin, viikko sitten koin elämäni kivut. Ajatus oli etäinen ja outo, en oikein saanut siitä kiinni. En enää muista aikaa, kun meillä ei ollut pikku Nakkeamme. 

Vauvaraasua on siunattu "vitsikkäillä" vanhemmilla: synnyttyään hän oli turvonnut, nenäkin kuin mikäkin pottu, ja näytti myssyssään suloiselta eukolta tai mummolta. Kutsuimme häntä torimummoksi. Nyt kun turvotus on laskenut on hänestä kuoriutunut mitä suloisin pikkuruinen tyttö ja kutsumme häntä Nakke Nakuksi. Taidan käyttää tuota Nakke nimeä täällä blogissa ainakin toistaiseksi, vaikka se aika kamala onkin. Pikku Nakke tyttö.

Ensimmäiset päivät sairaalassa olivat ihania, outoja. Saimme perhehuoneen ja hoitajat antoivat meidän rauhassa tutustua ja opetella. Kerran yksi hoitajista tuli huoneeseemme ja katseli vähän hämmentyneenä, että missä vauva. Sitten hän tuli sängyn viereen ja siellä hän oli: Villen kainalossa, ja sekä isä että tytär syvässä unessa. Minä makasin vieressä ja olin kännykällä netissä. Hoitaja hymyili ja kehotti jatkamaan lepäämistä.

Ensimmäiset päivät olivat täynnä ensimmäisiä kertoja ja "keskustelimme" suurimmaksi osaksi näin: "Oi kato sen silmiä, nyt sillä on silmät auki", "oi kato nyt sillä tuli pissaa", "oi kato kun se haukottelee!", oi kato sitä ja oi kato tätä. Tiistaina siskoni tuli käymään ja minulla herahti maito rintoihin (ei siis siskoni näkemisestä, heh he, vaan vauvan tilailtua maitoa ahkeraan) ja kun istuimme sairaalan aulassa ja vieressä parkui vauva, minä valuin maitoa kuin niagara. Onneksi oli neuletakki sairaalamekon päällä. 

Huomasin olevani hormonien vaikutuksen alaisena enkä voinut sille mitään. Olen suorastaan ylpeillyt miten minuun ei vaikuta kuukautiset eikä raskaus, miten mieleni on tasainen ja vakaa eikä minkään naisellisten hormonien riepoteltavissa. Nyt oli. Huomasin esimerkiksi olevani epätavallisen ärtynyt Villeen. Hän haisi nenääni tuhkakupilta ja kuorsasi niin että selkäpiitäni karmi, ja mietin miten suhteemme on iäksi pilalla. Lääkärin tarkastettua vauvan ("terve tyttö") pääsin hädin tuskin huoneeseemme kun jo pillahdin itkuun. Ymmärsin kaiken johtuvan hormoneista ja kuuluvan kuvioon, mutten ymmärtänyt itseäni.

Öisin kuuntelin miten muissa huoneissa parkuivat vauvat ja katselin omaa hiljaista lastani, mietin onko siinä vikaa kun se ei paru niin kuin muut. Aamuisin keittiössä oli väsyneitä, vakavia vanhempia. Kaikki me suunnilleen saman ikäisiä, kaikki oudossa tilanteessa, kaikilla vuosisadan kiire kahmia ruokaa ja kiirehtiä vauvansa luo. Yksi isä otti vauvan mukaan aamupalan hakuun ja tuntuu että koko huone pidätti henkeä, kun isä kauhoi puuroa ja vauva retkotti hänen olallaan kuin kuollut minkki.

Pääsimme kotiin keskiviikkona, jossa ehdimme viettää kaksi päivää ennen kuin jouduimme perjantaina takaisin osastolle vauvan keltaisuuden eli kohonneiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Vauva makasi solariumissaan ja itki yhdessä vaiheessa kaksi tuntia, jonka jälkeen hoitaja syötti hänelle pullosta maitoa ja vauva ahmaisi sen hetkessä. Hän oli itkenyt nälkäänsä, minun tyttäreni, ja minä itkin vessassa niin että olin tikahtua. Siitä lähtien vauva on saanut sekä tissiä että pullosta lypsämääni maitoa ja minä olen stressannut niin, että maidontulo on vähentynyt. Varmasti stressin lisäksi vaikuttaa se, että vauvan ollessa lampun alla en saanut häntä vuorokauteen rinnalle muuta kuin kolmen tunnin välein syömään ja jouduin lypsämään jatkuvasti kuin mikäkin ykkösluokan valiolehmä.

Huonekaverini oli kamala, valitti ja passuutti hoitajia minkä ehti, ei halunnut imettä vauvaansa ennen kuin tämä parkui kurkku suorana ja valitti yöllä hoitajalle, miten "naapurissa on valo koko ajan. Eikö sitä voi yöksi sammuttaa?". Hoitaja selitti että siellä vauva saa valohoitoa eikä voida sammuttaa, ja tuli sitten minun puolelleni kysymään, suostunko että vauva viedään kansliaan nukkumaan. Sanoin että en suostu ja naapurissa on kyllä kuorsattu siihen malliin että on siellä nukuttu. Sitten valvoinkin kuin tikka ja tuijotin sinisessä lepattavassa valossa kellivää vauvaani, ja ikävöin häntä niin että itkin äänettömästi tyynyyni. Vaikka se onkin ihan pöhköä.

Eilen pääsimme taas kotiin. Tänään vanhempani tulivat käymään ja se miten onnellinen, ihastunut ja pehmeä äitini on mummona on ihanaa. Pikku Nakke on nauttinut syleistä ja nukkunut suloisena kippurana. Illalla otin meiltä molemmilta paidat pois ja heitin pehmoisen viltin päälle, ja nautin, nautin niin pienistä jaloista mahaani vasten, poskesta rinnalla, untuvaisesta selästä käteni alla. Ei tällaista rakkautta voi sanoin kuvailla - itkettää kun yritänkin. Ne hormonit...

On ihanaa kun kehoni on taas oma - vaikka oikeastihan se on kaikkea muuta, se on hormonien armoilla, se on maitokone, se vuotaa verta ja maitoa ja pärjää liian vähällä unella, että vauva voisi hyvin. Mutta se miten askeleeni kohoaa taas ylös, miten kädet heiluvat ja istuessani taitan jalan alleni tai nostan risti-istuntaan, se on sanoinkuvaamattoman hienoa. Olen huomannut, että sohvaperunahabituksestani huolimatta olen aika liikkuvainen ihminen.

Vauva nukahti Villen syliin. Ville on isänä osallistuva, rakastava ja varma, ja se miten hän puhuu tyttärelleen pehmeällä äänellä on - no niin, alkaa taas itkettää. Taidan haalia nuo rakkaat mukaan ja mennä nukkumaan.

Nyt kakattaa! - Eli synnytyskertomus, osa 2

Varmaan sanomattakin selvää, että jos ei kiinnosta synntykseen liittyvät asiat, ei kannata lukea tätä. Tulen olemaan hyvin yksityiskohtainen. ;-)

 

Lapsivedet siis menivät lauantaina ja vielä iltaan mennessä se olikin ainoa merkki lähestyvästä synntyksestä. Nukuin yön hyvin neljään asti, jolloin tuli jotenkin levoton olo. Nousinkin kohta suihkuun ja aamupalalle enkä oikein osannut asettua. Yritin untakin, kunnes kuudelta tunsin ensimmäisen kunnollisen supistuksen. Kipu oli vielä täysin maltillista, mutta kuitenkin erilaista kuin aiemmat supistukset ja tajusin laittaa ylös kellonajan. Sitten supistuksia tulikin noin vartin välein aina kahdeksaan asti, pikkuisen voimistuen, pikkuisen tihentyen, mutta muistaakseni pystyin vielä kuitenkin puhumaankin supistusten aikanakin.

 

Lähdettiin sairaalaan ja autossa supistusten väli tiheni ja supistukset muuttuivat kipeämmiksi; en enää jaksanut puhua niiden aikana (mikä ei tietystikään ollut kenenkään tappio). Oltiin sairaalassa yhdeksältä ja pääsin tunniksi synnytyspäivystykseen käyrille. Supistukset kipeytyivät, oli vaikea yrittää olla paikallaan ja pitkällään niiden aikana. Ville latasi netistä sellaisen supistuslaskurin ja laskettiin supistusten väliä, se oli neljästä kuuteen minuuttia. Supistusten aikana läähätin kuin iso koira ja puristin Villen käsiä, mikä ihmeellisellä tavalla antoi voimaa. Supistusten välissä pystyin vielä ihan iloisesti juttelemaan.

 

Kymmeneltä hälytin hoitajan ja pyysin päästä pissalle. Hoitaja myhäili tyytyväisenä, että sähän ihan huohotat, nyt taitaa supistaa (ja minä ajattelin, että hemmetin sadisti). Vessareissun jälkeen hän teki inhottavan tuntuisen sisätutkimuksen ja olinkin avautunut pari senttiä, eli kivut eivät olleet olleet turhia. Sain panadolia (hah, hah) ja kuumavesipullon, joka kyllä vähän auttoikin. Supistukset olivat jo kipeitä, en muistaakseni enää hirveästi jutellut niiden välissäkään. Silloin kun juttelin olin jotenkin sekava, esimerkiksi kuumavesipulloa kutsuin kuumailmapalloksi. :-D Supistuksen tullessa hakeuduin vaistomaisesti "roikkuvaan seisoma-asentoon", siis niin että halusin olla jalkeilla, mutta kuitenkin pitää käsillä tukea jostain alhaalta, kuten ikkunalaudasta. Puristin myös taas Villen käsiä. Pidin silmät kiinni, huohotin ja vaikersin. Purskahdin myös jossain supistusten välissä  itkuun, missä ei ollut mitään mieltä - en tiennyt miksi itkin ja pahoittelinkin sitä Villelle. :-D

Yhdentoista maissa hoitaja tuli kärräämään minua synnyttäjien osastolle. Siellä oli kiva kätilö vastassa. Hän puhui paljon ja teki ihan ensin vatsantyhjennyksen, jonka jälkeen alkoi pikkuhiljaa tehdä valmisteluja epiduraalipuudutusta varten. Minähän olin haaveillut (!) luomusynnytyksestä, mutta jo synnytyspäivystyksessä tajusin, etten kyllä kestä näitä kipuja. Olin etukäteen lukenut, miten supistukset kannattaa nähdä aaltoina, joissa kivun terävin huippu on aallonharja ja siltä sitten laskeudutaan, koko ajan lähemmäs palkintoa eli vauvan syntymää. Kuulosti lukiessani tosi helpolta, mutta sitten kun kivut oikeasti alkoivat tuntui pikemminkin kuin olisin myrskyävässä meressä, jossa jokainen supistus-aalto vie minua kauemmas rannasta kunnes hukun. 

Ja silti: en pysty muistamaan sitä kipua enää, enkä oikein osaa kuvailla sitä. Ehkä klassinen "kuin sahattaisiin kahtia" on lähimpänä, mutta, niin, en muista. Se on niin erilaista kipua kuin koskaan aiemmin kokemani. Suuruudessaan ysin luokkaa (0-10), mutta jollain tapaa siinä kokonaisvaltaisuudessaan armollista. Sitä ei oikeasti voinut keskittyä mihinkään muuhun. Supisukset tulivat ennen epiduraalia muutaman minuutin välein ja niiden välissä yritin kätilön ohjeiden mukaisesti tasata hengitykseni ja rentoutua. 

Puoliltapäivin sain epiduraalin. Sen laittaminen ei sattunut yhtään ja vaikutus alkoi tosi nopeasti. Uskalsin luopua ilokaasumaskista, johon olin kuumeisesti takertunut, ja sain jopa nukuttua vähän. Pystyin myös juttelemaan kätilön ja Villen kanssa ihan normaalisti - en ollut enää se huohottava ja sekava kipupiste vaan minä, ihminen, minä. Minulla olikin sanoja, ajatuksia ja mielipiteitä. Osasin jopa nauraa ja hymyillä!

Kahden maissa epiduraalin vaikutus alkoi lakata ja silloin oli joitakin epämiellyttäviä hetkiä, kun iltavuoron kätilö ja kätilöopiskelija tekivät sisätutkimuksen ja katetroinnin ja piti yrittää maata paikoillaan. Se ei vielä ollut kunnollista kipua mutta, kuten sanottu, hyvin epämiellyttävää. Sitten pääsinkin jumppapallolle pomppimaan - olin täysin auki mutta vauva ei ollut vielä tarpeeksi alhaalla. Pompin ja valuin nonstoppina vaaleanpunaista lapsivettä ja verta pitkin palloa ja lattiaa. Hurmaava.

Supistukset kovenivat ja niitä myös lisättiin oksitosiini-tipalla. Supistukset kuitenkin tuntuivat erilaisilta kuin avautumisvaiheessa, enemmän sellaiselta paineelta peräsuolessa. Enemmän epämiellyttäviltä kuin tuskaisilta. Viideltä kätilöt kehottivat tulemaan sänkyyn kokeilemaan ponnistamista. Ensimmäisten supistusten aikana en tajunnut yhtään, miten ponnistetaan. Kätilöt tsemppasivat ja neuvoivat ja minä lähinnä puhaltelin ilmaa. Vaikka tuo neuvottomuus ei kestänyt varmaan kuin pari minuuttia, tuntui se kuitenkin koko synnytyksen inhottavimmalta osalta ja oli oikeastaan ainoa vaihe, josta jäi vähän huono muisto. Se neuvottomuus ja pakokauhuni siitä, etten tiedä mitä pitää tehdä, pakottava paineen tunne ja kipu, paniikki. 

 

Sanoin pariinkin kertaan, että pelkään että tulee kakka, ja kätilöt vakuuttivat niin vilpittömästi että ei sieltä mitään tule ja jos tulee niin älä välitä, että rohkeasti nyt vain, ja sitten uskalsin antaa mennä. Oikeasti, se ponnistaminen oli sellaista kuin olisi tehnyt isoa kakkaa... Ei kauhean mieltäylentävä ajatus. Huusin ja ponnistin ja kipu oli inhottavaa, mutta taas erilaista kuin se supistuskipu, ei niin terävää. Inhottavaa. Olin ihan jossain omissa maailmoissani - esimerkiksi jossain vaiheessa rämähti joku metallinen astia tai muu sellainen maahan ja kätilöt ja Ville nauroivat ja säikähtivät, mutta minun piti kysyä jälkeenpäin Villeltä, että niin putosko silloin kesken synnytyksen jotain. Kaikki äänet ja kaikki tuntui tulevan jostain kaukaa. Onneksi kätilö tsemppasi ihanasti, hyvin selkeästi ja minua nimeltä kutsuen, ilman sitä mistään ei olisi tullut mitään. Hän kertoi miten vauva liikkui ja sitten olikin jo pää ulkona, en tuntenut sitä mutta sain voimaa tiedosta, ja sitten näin miten Ville itki ja sain siitäkin voimaa, ja seuraavalla supistuksella työnsin vauvan ulos. Koko ponnistusvaihe kesti vain 11 minuuttia. 

En saanut heti vauvaa rinnalleni, koska napanuora oli niin lyhyt ettei olisi ylttänyt, joten odotin kun Ville leikkasi sen poikki. Sitten vauva nostettiinkin syliini ja katsoin sitä ja itkin - niin täydellinen pieni olento. Sain sen mekkoni alle rinnalle ja se alkoi maiskutella ihoani kovaan ääneen ja kaikki nauroivat. Pelkäsin kamalasti että se putoaa. 

Olin revennyt aika pahasti ja sitä ruettiin ompelemaan. Kätilöt häärivät alapääni kimpussa kuin räätälit ja minä silittelin vauvaa. Äiti sattui juuri silloin soittamaan ja Ville kertoi uunituoreet uutiset ja otti valokuvia. Jotenkin kaikki estot olivat hävinneet siinä synnytysprosessin aikana ja lähetinkin vanhemmilleni ja anopilleni valokuvan, jossa on etualalla suuri ruskea nännini ja sen takana kinainen, verinen vauva. :-D Minusta vauva näytti niin hurmaavalta, mutta nyt kun olen katsonut kuvaa niin tosiaan ihan veressä ja valkoisessa kinassahan se on, naama turvonneena, poskessa mustelma. :-D Ja se jättitissikin siinä... Ei sitä siinä vaiheessa tajunnut, kuten sanottu vauva näytti täydelliseltä.

Ai niin, ennen (?) ompelua synnytin vielä istukan. Se oli pieni ja inhottava näköinen; epikriisin mukaan täydellinen. Oli kyllä kiva nähdä se kaikkineen: siinä oli vielä napanuora ja kalvot kiinni. Että tuolla se vauva vielä hetki sitten oli.

Sitten vauva olikin varmaan tunnin verran rinnalla ja touhukkaana ja täydellisen taitavana osasi heti imeä, vaikkei tietysti mitään vielä tullutkaan. Se oli ihanan rauhallista, onnellista, uskomatonta aikaa. Sitten kätilöt tulivat takaisin ja Ville meni kylvettämään vauvaa ja minä pääsin suihkuun. Suihkun jälkeen tuotiin iltapalaa ja ahmin melkein kaksin käsin - olin syönyt viimeksi aamupalalla ja nälkä oli kurniva! 

 

Sitten päästiinkin lapsivuodeosastolle. Kätilöopiskelija lähti saattamaan meitä ja halasi erotessamme, siitä tuli tosi hyvä mieli. Ja nyt on varmaan hormonit tai jotain kun itkettää vain tätä kirjoittaessani, joten lopetan nyt tämän epäkieliopillisen raportin. Moi! Ja onnea jos joku jaksoi lukea. :-D

Prinsessapissaa eli synnytyskertomus, osa 1

31.8.2013.

Lapsivedet menivät aamulla! Heräsin siihen, että kissa Winston istui melkein tyynylläni ja tuijotti minua. Kävin vessassa ja takaisin makuulle asettauduttuani tunsin miten pikkarit kastuivat. Mietin että mitähän nyt ja könysin uudestaan vessaan ja - jippii, hurraa, päästin pienen spontaanin voitontanssin kun tajusin että vaaleanpunaista lapsivettä valui reittä pitkin lattialle. Tuli ihan mahtava fiilis, sellainen että jes, vihdoin! 

Ajattelin että kohta varmaan alkaa supistaa ja kävin syömässä aamupalaa voinnin ollessa vielä hyvä. Lueskelin netistä lapsivesijuttuja ja menin sitten takaisin Villen viereen. Ajattelin etten viitsi herättää häntä, kun ei ole mikään hätänä, joten odotin vain täpinöissäni että aamuvuorolaisen kello soi. Ville kysyi heti herättyään "miten menee?" ja kerroin innoissani, miten lapsivedet ovat alkaneet mennä. Sitten soitinkin Kättärille ja siellä kyseltiin jotain perusjuttuja ja sanottiin sitten, että jos ei ala supistaa tai tule mitään ongelmia saa olla klo 17 asti kotona. Menin takaisin Villen viereen ja oltiin varmaan molemmat vähän ylikierroksilla; Ville kutitteli minua ja piirsi erikoisia kuvia kännykällään ja minä hihitin ja puhua pulputin kuin papupata.

Ville soitti töihin, että lapsivedet menivät ja tästä se lähtee, ja sitten lähdimme kauppaan. Kaupan jälkeen lakkasin kynnet, luin yhden kirjan loppuun (Sirpa Tabetin joku, en muista nimeä. Tajusin vasta loppuratkaisusta, että olen lukenut sen joskus aiemminkin), siivosin vessat ja nukuin pari tuntia. Muutenkin päivä meni melkoisissa ajantappomeiningeissä. Supistuksia ei ollut, mitä nyt alaselkää välillä jomotti. Samoin vasen jalka oli erikoisen kipeä ja otinkin siihen särkylääkettä.

Neljän jälkeen lähdimme Kättärille ja olimme paikalla täsmällisesti klo 17, eli 12 tuntia aamuisesta vesien menosta. Kätilö oli supermukava, jaksoi selittää kaikki toimenpiteet. Hän ultrasi vauvan, kun peppu törrötti niin kovana mahan läpi, ettei se vain ole pää. Ei sentään ollut vaan nätisti oli vauva raivotarjonnassa pää alas kiinnittyneenä. Sitten tehtiin lapsivesitesti ja melko epämiellyttävän tuntuinen sisätutkimus, josta paljastui ettei kohdunsuu ole vielä auennut juurikaan. Makasin käyrillä ja vauvan sydänäänet olivat niin kuin piti. Supistukset olivat kympin luokkaa (asteikko 0-100), tuntuivat perusikäviltä menkkajomotuksilta. Mitähän se kipu sitten tositilanteessa on... 

Sanoin Villelle kahden ollessamme, että onneksi oli kyse lapsivedestä, olisi nolottanut jos olisi ollut väärä hälytys. No mitäs vaaleanpunaista sä sitten olisit vuotanut, Ville kysyi; etä säkään nyt niin prinsessa ole että pissakin olisi vaaleanpunaista. :-D Prinsessapissaa... Käyrien jälkeen otettiin vielä verikoe, ettei ole mitään tulehdusta. Tuntui kivalta, kun labranhoitaja onnitteli meitä.

Pääsimme tunnin päästä kotiin ja haimme kotimatkalla Tammistosta pizzat ja irtokarkkia. Maailman absurdein fiilis kävellä ihmisten ilmoilla kuin ei mitään, lapsivesi valuen ja kätilön tervetuloa huomenna -toivotukset tuoreena mielessä! Nyt sitten odotellaan, josko kroppa tajuaisi alkaa synnyttää, tai jos ei tajua niin tosiaan viimeistään huomisaamuna yhdeksään mennessä pitää mennä takaisin Kättärille ja synnytys käynnistetään. En millään haluaisi käynnistettyä synnytystä, se tuntuu keinotekoiselta ja rajulta, mutta eihän siinä tietysti vaihtoehtoa ole ja yritän olla hermoilematta. Kun vain kaikki menisi hyvin = saisin terveen ja elävän tyttären huomenna syliini.

Ei sitä oikein tajua, että vauva nyt ihan oikeasti on syntymässä.

Rakas pieni

Rakas pieni tyttäremme syntyi 1.9. klo 17:11. Kaikki meni tosi hyvin.

Hän on niin rakas. Näyttää vanhalta mummolta ja itkee harkiten.

Tänään pääsimme kotiin.

Päähän ei mahdu kuin vauva. Minun oma ihana rakas pieni vauvani.

Juttujen taso tulee olemaan ainakin jonkun aikaa tätä...