Seitsemän päivää

Synnytyksestä on viikko. Katsoin päivällä ihanaa tytärtäni sylissäni ja mietin, viikko sitten koin elämäni kivut. Ajatus oli etäinen ja outo, en oikein saanut siitä kiinni. En enää muista aikaa, kun meillä ei ollut pikku Nakkeamme. 

Vauvaraasua on siunattu "vitsikkäillä" vanhemmilla: synnyttyään hän oli turvonnut, nenäkin kuin mikäkin pottu, ja näytti myssyssään suloiselta eukolta tai mummolta. Kutsuimme häntä torimummoksi. Nyt kun turvotus on laskenut on hänestä kuoriutunut mitä suloisin pikkuruinen tyttö ja kutsumme häntä Nakke Nakuksi. Taidan käyttää tuota Nakke nimeä täällä blogissa ainakin toistaiseksi, vaikka se aika kamala onkin. Pikku Nakke tyttö.

Ensimmäiset päivät sairaalassa olivat ihania, outoja. Saimme perhehuoneen ja hoitajat antoivat meidän rauhassa tutustua ja opetella. Kerran yksi hoitajista tuli huoneeseemme ja katseli vähän hämmentyneenä, että missä vauva. Sitten hän tuli sängyn viereen ja siellä hän oli: Villen kainalossa, ja sekä isä että tytär syvässä unessa. Minä makasin vieressä ja olin kännykällä netissä. Hoitaja hymyili ja kehotti jatkamaan lepäämistä.

Ensimmäiset päivät olivat täynnä ensimmäisiä kertoja ja "keskustelimme" suurimmaksi osaksi näin: "Oi kato sen silmiä, nyt sillä on silmät auki", "oi kato nyt sillä tuli pissaa", "oi kato kun se haukottelee!", oi kato sitä ja oi kato tätä. Tiistaina siskoni tuli käymään ja minulla herahti maito rintoihin (ei siis siskoni näkemisestä, heh he, vaan vauvan tilailtua maitoa ahkeraan) ja kun istuimme sairaalan aulassa ja vieressä parkui vauva, minä valuin maitoa kuin niagara. Onneksi oli neuletakki sairaalamekon päällä. 

Huomasin olevani hormonien vaikutuksen alaisena enkä voinut sille mitään. Olen suorastaan ylpeillyt miten minuun ei vaikuta kuukautiset eikä raskaus, miten mieleni on tasainen ja vakaa eikä minkään naisellisten hormonien riepoteltavissa. Nyt oli. Huomasin esimerkiksi olevani epätavallisen ärtynyt Villeen. Hän haisi nenääni tuhkakupilta ja kuorsasi niin että selkäpiitäni karmi, ja mietin miten suhteemme on iäksi pilalla. Lääkärin tarkastettua vauvan ("terve tyttö") pääsin hädin tuskin huoneeseemme kun jo pillahdin itkuun. Ymmärsin kaiken johtuvan hormoneista ja kuuluvan kuvioon, mutten ymmärtänyt itseäni.

Öisin kuuntelin miten muissa huoneissa parkuivat vauvat ja katselin omaa hiljaista lastani, mietin onko siinä vikaa kun se ei paru niin kuin muut. Aamuisin keittiössä oli väsyneitä, vakavia vanhempia. Kaikki me suunnilleen saman ikäisiä, kaikki oudossa tilanteessa, kaikilla vuosisadan kiire kahmia ruokaa ja kiirehtiä vauvansa luo. Yksi isä otti vauvan mukaan aamupalan hakuun ja tuntuu että koko huone pidätti henkeä, kun isä kauhoi puuroa ja vauva retkotti hänen olallaan kuin kuollut minkki.

Pääsimme kotiin keskiviikkona, jossa ehdimme viettää kaksi päivää ennen kuin jouduimme perjantaina takaisin osastolle vauvan keltaisuuden eli kohonneiden bilirubiiniarvojen vuoksi. Vauva makasi solariumissaan ja itki yhdessä vaiheessa kaksi tuntia, jonka jälkeen hoitaja syötti hänelle pullosta maitoa ja vauva ahmaisi sen hetkessä. Hän oli itkenyt nälkäänsä, minun tyttäreni, ja minä itkin vessassa niin että olin tikahtua. Siitä lähtien vauva on saanut sekä tissiä että pullosta lypsämääni maitoa ja minä olen stressannut niin, että maidontulo on vähentynyt. Varmasti stressin lisäksi vaikuttaa se, että vauvan ollessa lampun alla en saanut häntä vuorokauteen rinnalle muuta kuin kolmen tunnin välein syömään ja jouduin lypsämään jatkuvasti kuin mikäkin ykkösluokan valiolehmä.

Huonekaverini oli kamala, valitti ja passuutti hoitajia minkä ehti, ei halunnut imettä vauvaansa ennen kuin tämä parkui kurkku suorana ja valitti yöllä hoitajalle, miten "naapurissa on valo koko ajan. Eikö sitä voi yöksi sammuttaa?". Hoitaja selitti että siellä vauva saa valohoitoa eikä voida sammuttaa, ja tuli sitten minun puolelleni kysymään, suostunko että vauva viedään kansliaan nukkumaan. Sanoin että en suostu ja naapurissa on kyllä kuorsattu siihen malliin että on siellä nukuttu. Sitten valvoinkin kuin tikka ja tuijotin sinisessä lepattavassa valossa kellivää vauvaani, ja ikävöin häntä niin että itkin äänettömästi tyynyyni. Vaikka se onkin ihan pöhköä.

Eilen pääsimme taas kotiin. Tänään vanhempani tulivat käymään ja se miten onnellinen, ihastunut ja pehmeä äitini on mummona on ihanaa. Pikku Nakke on nauttinut syleistä ja nukkunut suloisena kippurana. Illalla otin meiltä molemmilta paidat pois ja heitin pehmoisen viltin päälle, ja nautin, nautin niin pienistä jaloista mahaani vasten, poskesta rinnalla, untuvaisesta selästä käteni alla. Ei tällaista rakkautta voi sanoin kuvailla - itkettää kun yritänkin. Ne hormonit...

On ihanaa kun kehoni on taas oma - vaikka oikeastihan se on kaikkea muuta, se on hormonien armoilla, se on maitokone, se vuotaa verta ja maitoa ja pärjää liian vähällä unella, että vauva voisi hyvin. Mutta se miten askeleeni kohoaa taas ylös, miten kädet heiluvat ja istuessani taitan jalan alleni tai nostan risti-istuntaan, se on sanoinkuvaamattoman hienoa. Olen huomannut, että sohvaperunahabituksestani huolimatta olen aika liikkuvainen ihminen.

Vauva nukahti Villen syliin. Ville on isänä osallistuva, rakastava ja varma, ja se miten hän puhuu tyttärelleen pehmeällä äänellä on - no niin, alkaa taas itkettää. Taidan haalia nuo rakkaat mukaan ja mennä nukkumaan.