Nyt kakattaa! - Eli synnytyskertomus, osa 2

Varmaan sanomattakin selvää, että jos ei kiinnosta synntykseen liittyvät asiat, ei kannata lukea tätä. Tulen olemaan hyvin yksityiskohtainen. ;-)

 

Lapsivedet siis menivät lauantaina ja vielä iltaan mennessä se olikin ainoa merkki lähestyvästä synntyksestä. Nukuin yön hyvin neljään asti, jolloin tuli jotenkin levoton olo. Nousinkin kohta suihkuun ja aamupalalle enkä oikein osannut asettua. Yritin untakin, kunnes kuudelta tunsin ensimmäisen kunnollisen supistuksen. Kipu oli vielä täysin maltillista, mutta kuitenkin erilaista kuin aiemmat supistukset ja tajusin laittaa ylös kellonajan. Sitten supistuksia tulikin noin vartin välein aina kahdeksaan asti, pikkuisen voimistuen, pikkuisen tihentyen, mutta muistaakseni pystyin vielä kuitenkin puhumaankin supistusten aikanakin.

 

Lähdettiin sairaalaan ja autossa supistusten väli tiheni ja supistukset muuttuivat kipeämmiksi; en enää jaksanut puhua niiden aikana (mikä ei tietystikään ollut kenenkään tappio). Oltiin sairaalassa yhdeksältä ja pääsin tunniksi synnytyspäivystykseen käyrille. Supistukset kipeytyivät, oli vaikea yrittää olla paikallaan ja pitkällään niiden aikana. Ville latasi netistä sellaisen supistuslaskurin ja laskettiin supistusten väliä, se oli neljästä kuuteen minuuttia. Supistusten aikana läähätin kuin iso koira ja puristin Villen käsiä, mikä ihmeellisellä tavalla antoi voimaa. Supistusten välissä pystyin vielä ihan iloisesti juttelemaan.

 

Kymmeneltä hälytin hoitajan ja pyysin päästä pissalle. Hoitaja myhäili tyytyväisenä, että sähän ihan huohotat, nyt taitaa supistaa (ja minä ajattelin, että hemmetin sadisti). Vessareissun jälkeen hän teki inhottavan tuntuisen sisätutkimuksen ja olinkin avautunut pari senttiä, eli kivut eivät olleet olleet turhia. Sain panadolia (hah, hah) ja kuumavesipullon, joka kyllä vähän auttoikin. Supistukset olivat jo kipeitä, en muistaakseni enää hirveästi jutellut niiden välissäkään. Silloin kun juttelin olin jotenkin sekava, esimerkiksi kuumavesipulloa kutsuin kuumailmapalloksi. :-D Supistuksen tullessa hakeuduin vaistomaisesti "roikkuvaan seisoma-asentoon", siis niin että halusin olla jalkeilla, mutta kuitenkin pitää käsillä tukea jostain alhaalta, kuten ikkunalaudasta. Puristin myös taas Villen käsiä. Pidin silmät kiinni, huohotin ja vaikersin. Purskahdin myös jossain supistusten välissä  itkuun, missä ei ollut mitään mieltä - en tiennyt miksi itkin ja pahoittelinkin sitä Villelle. :-D

Yhdentoista maissa hoitaja tuli kärräämään minua synnyttäjien osastolle. Siellä oli kiva kätilö vastassa. Hän puhui paljon ja teki ihan ensin vatsantyhjennyksen, jonka jälkeen alkoi pikkuhiljaa tehdä valmisteluja epiduraalipuudutusta varten. Minähän olin haaveillut (!) luomusynnytyksestä, mutta jo synnytyspäivystyksessä tajusin, etten kyllä kestä näitä kipuja. Olin etukäteen lukenut, miten supistukset kannattaa nähdä aaltoina, joissa kivun terävin huippu on aallonharja ja siltä sitten laskeudutaan, koko ajan lähemmäs palkintoa eli vauvan syntymää. Kuulosti lukiessani tosi helpolta, mutta sitten kun kivut oikeasti alkoivat tuntui pikemminkin kuin olisin myrskyävässä meressä, jossa jokainen supistus-aalto vie minua kauemmas rannasta kunnes hukun. 

Ja silti: en pysty muistamaan sitä kipua enää, enkä oikein osaa kuvailla sitä. Ehkä klassinen "kuin sahattaisiin kahtia" on lähimpänä, mutta, niin, en muista. Se on niin erilaista kipua kuin koskaan aiemmin kokemani. Suuruudessaan ysin luokkaa (0-10), mutta jollain tapaa siinä kokonaisvaltaisuudessaan armollista. Sitä ei oikeasti voinut keskittyä mihinkään muuhun. Supisukset tulivat ennen epiduraalia muutaman minuutin välein ja niiden välissä yritin kätilön ohjeiden mukaisesti tasata hengitykseni ja rentoutua. 

Puoliltapäivin sain epiduraalin. Sen laittaminen ei sattunut yhtään ja vaikutus alkoi tosi nopeasti. Uskalsin luopua ilokaasumaskista, johon olin kuumeisesti takertunut, ja sain jopa nukuttua vähän. Pystyin myös juttelemaan kätilön ja Villen kanssa ihan normaalisti - en ollut enää se huohottava ja sekava kipupiste vaan minä, ihminen, minä. Minulla olikin sanoja, ajatuksia ja mielipiteitä. Osasin jopa nauraa ja hymyillä!

Kahden maissa epiduraalin vaikutus alkoi lakata ja silloin oli joitakin epämiellyttäviä hetkiä, kun iltavuoron kätilö ja kätilöopiskelija tekivät sisätutkimuksen ja katetroinnin ja piti yrittää maata paikoillaan. Se ei vielä ollut kunnollista kipua mutta, kuten sanottu, hyvin epämiellyttävää. Sitten pääsinkin jumppapallolle pomppimaan - olin täysin auki mutta vauva ei ollut vielä tarpeeksi alhaalla. Pompin ja valuin nonstoppina vaaleanpunaista lapsivettä ja verta pitkin palloa ja lattiaa. Hurmaava.

Supistukset kovenivat ja niitä myös lisättiin oksitosiini-tipalla. Supistukset kuitenkin tuntuivat erilaisilta kuin avautumisvaiheessa, enemmän sellaiselta paineelta peräsuolessa. Enemmän epämiellyttäviltä kuin tuskaisilta. Viideltä kätilöt kehottivat tulemaan sänkyyn kokeilemaan ponnistamista. Ensimmäisten supistusten aikana en tajunnut yhtään, miten ponnistetaan. Kätilöt tsemppasivat ja neuvoivat ja minä lähinnä puhaltelin ilmaa. Vaikka tuo neuvottomuus ei kestänyt varmaan kuin pari minuuttia, tuntui se kuitenkin koko synnytyksen inhottavimmalta osalta ja oli oikeastaan ainoa vaihe, josta jäi vähän huono muisto. Se neuvottomuus ja pakokauhuni siitä, etten tiedä mitä pitää tehdä, pakottava paineen tunne ja kipu, paniikki. 

 

Sanoin pariinkin kertaan, että pelkään että tulee kakka, ja kätilöt vakuuttivat niin vilpittömästi että ei sieltä mitään tule ja jos tulee niin älä välitä, että rohkeasti nyt vain, ja sitten uskalsin antaa mennä. Oikeasti, se ponnistaminen oli sellaista kuin olisi tehnyt isoa kakkaa... Ei kauhean mieltäylentävä ajatus. Huusin ja ponnistin ja kipu oli inhottavaa, mutta taas erilaista kuin se supistuskipu, ei niin terävää. Inhottavaa. Olin ihan jossain omissa maailmoissani - esimerkiksi jossain vaiheessa rämähti joku metallinen astia tai muu sellainen maahan ja kätilöt ja Ville nauroivat ja säikähtivät, mutta minun piti kysyä jälkeenpäin Villeltä, että niin putosko silloin kesken synnytyksen jotain. Kaikki äänet ja kaikki tuntui tulevan jostain kaukaa. Onneksi kätilö tsemppasi ihanasti, hyvin selkeästi ja minua nimeltä kutsuen, ilman sitä mistään ei olisi tullut mitään. Hän kertoi miten vauva liikkui ja sitten olikin jo pää ulkona, en tuntenut sitä mutta sain voimaa tiedosta, ja sitten näin miten Ville itki ja sain siitäkin voimaa, ja seuraavalla supistuksella työnsin vauvan ulos. Koko ponnistusvaihe kesti vain 11 minuuttia. 

En saanut heti vauvaa rinnalleni, koska napanuora oli niin lyhyt ettei olisi ylttänyt, joten odotin kun Ville leikkasi sen poikki. Sitten vauva nostettiinkin syliini ja katsoin sitä ja itkin - niin täydellinen pieni olento. Sain sen mekkoni alle rinnalle ja se alkoi maiskutella ihoani kovaan ääneen ja kaikki nauroivat. Pelkäsin kamalasti että se putoaa. 

Olin revennyt aika pahasti ja sitä ruettiin ompelemaan. Kätilöt häärivät alapääni kimpussa kuin räätälit ja minä silittelin vauvaa. Äiti sattui juuri silloin soittamaan ja Ville kertoi uunituoreet uutiset ja otti valokuvia. Jotenkin kaikki estot olivat hävinneet siinä synnytysprosessin aikana ja lähetinkin vanhemmilleni ja anopilleni valokuvan, jossa on etualalla suuri ruskea nännini ja sen takana kinainen, verinen vauva. :-D Minusta vauva näytti niin hurmaavalta, mutta nyt kun olen katsonut kuvaa niin tosiaan ihan veressä ja valkoisessa kinassahan se on, naama turvonneena, poskessa mustelma. :-D Ja se jättitissikin siinä... Ei sitä siinä vaiheessa tajunnut, kuten sanottu vauva näytti täydelliseltä.

Ai niin, ennen (?) ompelua synnytin vielä istukan. Se oli pieni ja inhottava näköinen; epikriisin mukaan täydellinen. Oli kyllä kiva nähdä se kaikkineen: siinä oli vielä napanuora ja kalvot kiinni. Että tuolla se vauva vielä hetki sitten oli.

Sitten vauva olikin varmaan tunnin verran rinnalla ja touhukkaana ja täydellisen taitavana osasi heti imeä, vaikkei tietysti mitään vielä tullutkaan. Se oli ihanan rauhallista, onnellista, uskomatonta aikaa. Sitten kätilöt tulivat takaisin ja Ville meni kylvettämään vauvaa ja minä pääsin suihkuun. Suihkun jälkeen tuotiin iltapalaa ja ahmin melkein kaksin käsin - olin syönyt viimeksi aamupalalla ja nälkä oli kurniva! 

 

Sitten päästiinkin lapsivuodeosastolle. Kätilöopiskelija lähti saattamaan meitä ja halasi erotessamme, siitä tuli tosi hyvä mieli. Ja nyt on varmaan hormonit tai jotain kun itkettää vain tätä kirjoittaessani, joten lopetan nyt tämän epäkieliopillisen raportin. Moi! Ja onnea jos joku jaksoi lukea. :-D