Kotiäidille viiniä ja sushia

Välillä tämä kotona olo tympii niin, että mieleen juolahtaa kuinka kaikki olisi hauskempaa pienessä hiprakassa. Keittiön raivaus naurattaisi, tyynyliinoja silittäessä pohtisi ah! niin syvällisiä humalaisia ajatuksia ja lattioita pestessä innostuisi vetämään pienet tanssit mopin kanssa (ehkä aikuista naista ääni viinistä väpättäen laulaen). Vauvanhoito on hauskaa selvinkin päin, mutta pikkuiseni nukkuu vieläkin about 20 tuntia vuorokaudesta eli vähissä on yhteinen laatuaikamme ja näin ollen minulla on luvattoman paljon omaa aikaa.

Miksi kuitenkin sellainen tissutteleva 50-luvun kotirouva jää vain ihanteeksi? Otetaan katsaus tähän päivään:

Lähin viinakauppa on neljän kilometrin päässä ja olen autotta motissa kotona, niin kuin aina. Alan valmistella itseäni ja lasta lähtöön. Juuri kun saan meidät molemmat puettua, alkaa vauva parkua. Nälkäisenä. Kokeilen toiveikkaana tuttia ja saan niin inhoavan sylkäisyn että tiedän pelin olevan menetetty. Koska olen laittanut urheiluliivit imetykseen sopivien sijaan, joudun riisumaan yläkroppani paljaaksi. Kuorin vauvalta haalarin ja haistan kakan. 

Ensin kuitenkin maitoa! Vauva päättää syödä oikein pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Miljoonan tunnin päästä pieni vatsa on tyytyväinen ja pääsen vaihtamaan vaippaa. Sitten taas vauva haalariin ja vällyjen väliin vaunuihin ja itsellekin vaatetta päälle. Naapurit saivat pitkin kesää nauttia "raskaana oleva nainen ei muista asuvansa rivarissa ja strippaa teille päivittäin" -esityksistä ja nyt syksyllä erotiikka on huipussaan "ylipainoinen raskausarpinen nainen paljastaa kaikkensa!" -spektaakkelien pyöriessä päivittäin.

Pääsemme matkaan ja kulutan ensimmäiset puoli tuntia leikkimällä tuttileikkiä, joka menee näin: vauva pullauttaa tutin suusta, miettii hetken ja alkaa sitten vänistä sen perään. Annettuani tutin sadannen kerran lapsi vihdoin nukahtaa. Tuulee niin että korvat soivat, harmittelen hanskattomuutta ja pipottomuutta. 

50 minuutin kävelyn jälkeen saavumme määränpäähämme. Alkaa yhtäkkiä nolottaa olla viinakaupassa vauvan kanssa, mietin jo pitäisikö jättää ostamatta. En jätä, "kerta on tänne asti tultu perkele", ja otan pikkupullon punaviiniä. Se sujahtaa nätisti vaunuihin tuttipullon viereen. Tunnen myyjän äänettömän kysymyksen "hoidatko sinä lastasi viinipäissäsi" ja vastaan äänettömästi "EN TIETENKÄÄN, ei minulla ole alkoholiongelmaa, ihan totta, tämä on VIERAILLE!", ja syyllisyys ja korostettu rentous vaihtelevat kasvoillani kuin aurinko ja sadekuurot ulkona.

Ulos päästyämme onkin jälkimmäisen vuoro. Vauva on lämpimässä kopassaan ja minä uskottelen (vittuuntuneena) itselleni, miten sadevesi tekee hyvää iholle. "Oikaisemme" eri tietä kuin tulimme ja paluumatka venyy tunti kymmeneen minuuttiin. Yritän piristää itseäni ajattelemalla kadotettuja kaloreita ja reipasta punaa poskilla, mutta todellisuudessa jaksan vain ostamani sushilajitelman vuoksi. Se oikein polttelee laukussa ja on siinä ja siinä alanko viskoa raakaa kalaa ja merilevää suuhuni jo siinä tarpoessani. 

Kotiovella vauva pärähtää itkuun kuin ajastettu kello ja hylkään ajatuksen sushista ja rauhallisesta lounaasta. Riisun taas yläkroppani paljaaksi ja istun sohvalla kuin iso ja lempeä simpanssi vauvan roikkuessa tississä kiinni (sanoin eilen Villelle: "tunnen itteni ihan simpanssiks imettäessäni tälleen tissit paljaana, niin kuin välillä näkee niiden tekevän" - siis minähän näen yhtenään imettäviä simpansseja tuolla Vantaanjoen varrella ja muualla kulkiessani...). Vauva ottaa taas aikansa enkä enää kestä, vaan vedän ihanaan omaan hetkeen ajattelemani sushin siinä imettäessäni. Esteettisyys kunniaan kattauksessa...

Nyt on se hetki, kun voisin periaatteessa ottaa lasin viiniä: vauva on maha täynnä ja nukkuu luultavasti ainakin seuraavat pari tuntia. Mutta entä jos ei nukukaan? Pitää varuilta lypsää pulloon maitoa, jos vaikka pikkuinen herää nälkäisenä ja kurja äiti on ruokintakyvytön rinnat täynnä alkoholia. Ja oikeastaan ei enää tee mielikään viiniä, vaikka tiedänkin että seuraava tilaisuus tulee vasta tuntien päästä uuden syömis- ja lypsysession mahdollistamana. Silloinkin sitä uskaltaa ottaa vain piskuisen lasillisen, niin ettei varmasti pääse nousemaan päähän. Ja hetkinen hei... Mitä järkeä missään on sitten?

Olkoon.