Puoli-vuotias

Haettiin päiväkotipaikkaa. Aikaahan tammikuulle vielä on vaikka sun kuinka, mutta onpahan nyt. Toivottavasti saadaan kiva paikka kivalla sijainnilla. Toivottavasti Nakella on päikyssä kivaa ja toivottavasti mun sydän ei ota ja halkea, kun pikkuiseni taapertaa reppu selässä päiväkotiin.

Nakke tuntuu kasvaneen lyhyessä ajassa valtavan valtavan harppauksen ja eilen sanoin Villelle, en yhtään muista millainen Nakke oli vauvana. Katson kuvia ja ihan jotain tosi hataria muistikuvia tulee mieleen, mutta päällimmäisenä muistan vain sen miten aina ja aina ja aina kannoin häntä repussa kuin pientä kengurunpoikasta ja miten siinä ne päivät menivätkin. Mutta millainen ääni, ilmeet, touhut, kaikki nuo olen unohtanut. Olisi pitänyt ottaa videoita. 

Puoli-vuotias on tietysti vauva myöskin, mutta vähän enemmän jo oma persoonansa. Nakella tuntuu olevan aina vähän pilkettä silmäkulmassa. Hän on touhukas ja rauhallinen saman aikaisesti ja viihtyisi mieluiten sylissä. Hän tykkää kirjoista ja on alkanut kiinnostua kissoista, ja isin tullessa töistä koko tyttö alkaa huitoa ja vatkata innoissaan. Hän inhoaa suun pyyhkimistä ja alkaa huutaa dramaattisesti, ja muutenkin omaa jo jonkinnäköistä draamantajua ja ottaa kyllä tilaisuudesta vaariin vetää pienet loukkaantuneet itkut jos vaikka vahingossa tökkään pukiessa sormella poskeen. 

Iltaisin on nykyään ihanaa katsella yhdessä kirjoja ja kivasti Nakke malttaa kuunnella pidempääkin tarinaa ilman että heti repisi kirjan hemmettiin. Eilenkin tunsin sellaista pakahduttavaa syvältä kumpuavaa onnea kun istuttiin sylikkäin sohvannurkassa ja luin kirjoja pikkuinen tyttöni suloisena painona sylissä.

Rytmissä

Aina yhtä houkutteleva aloitus, mutta tämä Naken tämän hetkistä rytmiä koskeva postaus tuskin ketään kiinnostaa, ellei sitten lukijaksi satu eksymään joku toinen puoli-vuotiaan vanhempi. Mutta itselleni muistoksi:

07 Nakke herää. Yleensä hän herää hiljaa höpötellen enkä tiedä kauanko hän on ehtinyt valvoa ennen kuin itse havahdun hereille. Tarjoan maitoa ja pötkötellään ja höpötellään jonkun aikaa ennen kuin huokaan mielessäni hyyyviiin syvään, että aamut kun nukuttiin yhteentoista ovat todella historiaa, ja könyän vaihtamaan Nakkea päivätamineisiin.

 

09 Nakke saa aamupuuronsa kera marjojen ja banaanin. Sitten maitoa, vaipanvaihtoa, lattialla touhuilua ym.

10-12 Naken päivän pitkät päikkärit ulkona vaunuissa. Hän on tuossa vaiheessa jo niin unentarpeessa että nukahtaa usein ennen kuin ehtii vaunuihin asti.

12 Lounaaksi peruna-bataatti-porkkana-jauheliha -sosetta

12-15 Touhuilua lattialla, kirjojen katselua, maitohuikkia ja paljon paijaamista. Tuohon väliin olisi tarkoitus myös ottaa puoli purkkkia - purkki hedelmäsosetta välipalaksi.

15-16 Päikkärit vaunuissa.

16 -19 Samat touhut kuin päivällä, jossain vaiheessa iltapuuro hedelmäsoseella höystettynä.

19 Unille.

19-07 Pääosin unta. Joka yö jossain vaiheessa Nakke siirtyy meidän viereen - en aina itsekään muista milloin. Yleensä tarjoan ihan koomassa joka ininään tissiä, mutta tuo tapa pitäisi muistaa lopettaa, koska ei hänellä taida enää nälkä olla öisin. Yksikin yö olin nukahtanut rinta paljaana ja Ville sen sitten siveellisesti peitti. :-D En oikein tiedä montako kertaa Nakke öisin heräilee, en herää itse niin herkästi kun hän on siinä vieressä (ja mulla tulpat korvissa). Välillä olen myös niin koomassa herätessäni ettei niistä hereilläoloista jää juurikaan muistikuvaa aamuun. Mutta sanoisinko että kaksi - viisi kertaa. Yleensä jossain vaiheessa yötä Nakke herää kokeilemaan äänensä eri ulottuvuuksia ja saattaa kiekua tunninkin. Sitten välillä on jotain vatsaongelmia jotka valvottavat ja välillä pitää pitää yöjumppaa. Ja välillä on ihan nälkä. 

Sellaista. Nuo kellonajat "päiväohjelmassa" saattavat heilahdella parikin tuntia, ja tietysti jos ollaan jossain menossa niin päikkäriajat siirtyy. Kotioloissakin voi välillä vaihdella iltapäivän päiväunet yksistä vähän pidemmistä kaksiin vähän lyhempiin, mutta tuo aamupäivän pitkä pätkä on aika vakio. Yritän aina pitää Nakkea mahdollisimman paljon lattialla, mutta hän ei juurikaan viihdy matolla ilman intensiivistä viihdytystä, eli käytännössä aika paljon tulee nyhjättyä sylikkäinkin. Voisi kai sitä suurempiakin heitteillejättöjä olla. ;-)

Ryöpsähtänyt ruokapostaus

Lueskelin täältä ajatuksia ruoan merkityksestä eri ihmisille, eri asioiden painottamisesta, toisten valintojen paheksunnasta (ja paheksunnan ihmettelystä). En jaksanut lukea alkuperäistä tekstiä johon tuossa Puutalobaby-blogin postauksessa viitataan, se oli kommenttien perusteella vähän mustavalkoinen ja epäselvä enkä jaksanut kiinnostua enää Puutalobabyn kommenttiboksin jälkeen, jossa sen sijaan oli oikein mielenkiintoista ja monipuolista keskustelua.

Mä olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuuden tilanteessa, jossa mietin ruokaa ennen kaikkea, noh, ruokana, en sitä kautta että miten se vaikuttaa kroppaani ja ulkonäkööni. Hurraa, terve suuntaus! Olen hurahdellut vaikka mihin ruokajuttuihin ja etsinyt oikotietä kivaan kroppaan kuumeisesti kuin mikäkin valoa tunnelinpäästä hamuava loukkoon jäänyt kaivosukkeli, olen kokeillut tuota ja tätä ja tuota, ja tietysti paino on siinä sivussa jojoillut villisti. Kaikki on liittynyt kroppaan tai sitten nuppiin, olen hemmotellut suklaalla, tukahduttanut suklaalla, syöttänyt itseäni ähkyyn suklaalla itseinho korvista ulos tiristen. 

Nykyään suhteeni ruokaan ja syömiseen on neutraalimpi. Tällä hetkellä rahatilanteen sanelemana ruoka on oikeastaan ainut juttu, mitä laskujen ja vuokran jälkeen ostan. On myös aikaa enemmän kuin koskaan eli ihan ruokakauppaankin saan nykyään menemään aikaa, kun haluan parasta vastinetta pennosilleni. Uudenvuoden liha luomuna -lupaus on käytännön elämässä kiteytynyt siihen, että ostamme nykyään noin joka toinen viikko paketillisen luomujauhelijaa. Paistelen siitä Nakelle pakkaseen liha-annoksia viikoksi tai pariksi ja lopusta teen Villelle ja minulle lihapullia, jauhelipizzaa tai muuta sinänsä perushuttua, mikä kyllä maistuu nyt aivan juhlaruoalta kun on sen verran harvinaista herkkua. 

Muuten syömme nykyään aika kasvisvoittoisesti, kerran pari viikossa kalaa (lähinnä tonnikalaa tai jotain kirjolohimarinadi-juttuja, mutta ei liikaa muutoksia yhdellä kertaa öhm...), välillä soijaa ja muuten eri kasvissäpellyksiä. Peruskotiruokaa, usein puolivalmisteita, tai esim. valmiita kasvispihvejä pakkasesta ja siihen joku itsetehty höystö. Kasvissosekeittoa aina kun keitän Naken soseita pakkaseen, vähintään kerran kahdessa viikossa.

Ruokavaliossa en siis huomaa sen suurempia muutoksia, ihan sitä samaa peruskotiruokaa, mutta se kiva juttu mikä lihattomuudesta on poikinut on se, että siitä tavallaan vapautuu rahaa. Kasvisvoittoinen ruoka on juustoineen ja kermoineenkin melko edullinen lihajuttuihin verrattuna ja niinpä olen pikkuhiljaa laajentanut luomutuotteiden ostamista, ensin kananmuniin ja sitten muuhunkin, öljyyn, jauhoihin, leipään... Seuraavaksi meillä muuttuu luomuksi maito, en tajua miten olen unohtanut sen.

En suhtaudu ruokaan erityisen intohimoisesti tai kiihkeästi enkä osaa ajatella, että luomuruoka tekisi jotain ratkaisevasti parempaa keholleni tehotuotettuun verrattuna, mutta kieltämättä omatunto on nyt pikkuisen kirkkaampi. Oksettaa ajatuskin teurastamoista, oksettaa elollisten otusten riistäminen Otetaan tuosta kaikki irti niin että siihen pitää investoida mahdollisimman vähän -periaatteella. Samalla tavalla inhottaa ajatella jotain malesialaista maanviljelijää joka sormet verillä raataa pellolla 15-tuntista työpäivää, että minä saisin nauttia mehuni tai hedelmäni edullisesti ja tuoreena, vaikkei sen täällä pohjolan talvessa edes pitäisi olla mahdollista. Olisikohan kausiruoka-ajattelu seuraava askeleeni näissä ruokahommeleissa?

Meillä ruoat teen 98 % minä, mikä on ainakin nyt kotonaollessani ihan ok. Ville on kiitollinen ruokittava ja tykkää yleensä kaikista pöperöistäni ja sellaiselle on tietysti kiva kokata. En ole mitenkään intohimoinen ruoanlaittaja enkä jaksaisi käyttää vaikka kahta tuntia edes juhla-ateriaa varten, mutta sellaisesta suht nopeasta ja simppelistä arkokokkailusta tykkään. 

 

Tykkäisin myös useammin syödä koko perhe yhdessä ja vaihtaa samalla kuulumiset, ei niin että se ruoka vedetään yksin ja ne kuulumiset vaihdetaan facebook-tuttujen kanssa, niin kuin nyt surullisen usein käy. Yhdessä syöminen on mun mielestä myös eräänlainen kunniansoitus ruoalle ja tietysti sille joka ruoan laittoi - siihen on käytetty aikaa, sen syömisestä tehdään mukava pikkuruinen juhla. Olen lapsuudenkodin perintönä saanut hyvät pöytätavat ja haluaisin siirtää ne Nakellekin: syödään yhdessä, kiitetään ruoasta, noustaan yhtaikaa, tullaan pöytään kun kutsutaan. Pitää vähän alkaa tsempata tai muuten Nakke ihmettelee vuoden päästä, mikä on ruokapöytä ja miten voi alkaa syödä kun tablettia ei näy missään... Ja tabletilla en nyt tarkoita alustaa

Kylläpä ryöpsähti tekstiä. Olen tässä naputellut sillä ajatuksella, että kohta Nakke varmaan herää ja pitää lopettaa, mutta siellä se pikkuinen vaan pihalla vetelee unia. Kohta varmaan perushöperönä kotiäitinä käyn itse herättämässä sen kun en malta odottaa milloin se herää, heh.

Epänainen ristiriidassa

Pari viikkoa blogittomuutta on mennyt kuin huomaamatta. Ensin vanhempani olivat meillä viikonlopun, sitten menimme Naken kanssa heille viikoksi, Ville tuli meitä hakemaan. Vierailin kahden eri serkun luona ja ihastelin heidän pieniä tyttöjään, sain ehkä vähän vauvakuumeen kun pääsin nuuskuttelemaan kaksikuista pikkuista. Ei siitä ole pitkä aika kun Nakkekin oli sellainen, hauras, pieni, kädet nyrkissä, vaikka muistikuvat ovat jo nyt haaleita. Viikko sitten heräsin kurkku kipeänä ja nyt olen vieläkin nuhainen ja yskäinen, ja mikä inhottavinta, perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin  k a m a l a a n  vatsatautiin. Vielä viime yönäkin oli vatsa sekaisin, vaikkei onneksi oksentaa enää tarvitse. Ville oli koko eilisillan nuupallaan ja niin sitten yöllä tauti otti hänestäkin vallan. Toivon sydämestäni, että pikku-Nakkeen ei tauti tartu - pitää vain luottaa rintamaidon tarjoamaan hyvään vastustuskykyyn.

Välillä tuntuu, että olen korviani myöten täynnä tätä kotiäitiyttä, tätä miten kuviot ovat pienet, ylimääräistä rahaa ei ole, siivoan sataan kertaan samoja nurkkia ja kierrän samoja reittejä ruokakauppaan, lillun ajassa kuin mikäkin aikatyhjiöön marinoitu kotiin säilötty epänainen. Takerrun töistä tulevaan Villeen kuin verenhimoinen vamppyyri vaikka oikeasti haluaisin olla vapaa, riippumaton, voimakas, upea. Kuningatar joka pyörittää tätä koko paskaa, ei pelastusta odottava prinsessa, niin kuin facebookista jonkun kiertokuvan bongasin. Ja silti, täytyy sanoa: hyvin mä vedän. Siihen nähden, että tämä kotonaolo oikeasti hajottaa, olen mielestäni melko hyvällä mielellä ja asenteella. Kaipaan niin paljon kaikkea että olen näivettyä, mutten näivety vaan porskutan eteenpäin, menen, teen, hymyilen, joka helvetin päivä yritän. Pienen henkisen olalle taputuksen sain lauantaina, kun kärsiessäni vatsatautiani ja Villen hoitaessa vauvaa hän totesi, on tämä kyllä aika raskasta hommaa. Että nii-in, ja sitä mä teen joka päivä, ja samalla yritän olla hyvä vaimo ja hyvä kodinhengetär. 

 

Yritän, yritän, yritän.

Katkeria, rumia ajatuksia, katkeria, rumia ajatuksia.

Samalla inhoan aivan sydämeni pohjasta tätä uutta katkeraa, ruikuttavaa puolta itsessäni. Kun katsoo toiselta kantilta niin helppoahan tämä kotielämä on, helppoa kuin heinänteko, vauva on helppo ja ihana, koti kaunis, päivissä vapaus. Kohtahan se työhön paluu koittaa ja sitten voi itkettää se. Välillä vaan tuntuu että olen näkymätön epänainen joka hoitaa kaiken koska on niin tyhmä, vaikkei miksi voisi olla: koska on niin hyvä. Koska osaa, voi, saa. Ehkä tarvitsisin jotain irtiottoa, pääsisi vaikka päiväksi nuuhkimaan uusia tuulia, olen ollut kuusi kuukautta kotona. Mietin mummoani jolla oli yhtaikaa viisi alle kolme-vuotiasta ja isommat muksut päälle, navetta ja iänikuinen pihapiiri, josta poistuttiin kylälle vain lapsilisäpäivinä neljä kertaa vuodessa. Huh hu huh, minä hemmoteltu kermaperse...

Ja koko ajan taustalla: voi miten tuo lapsi kasvaa, missä mun vauva on, rakas pieni, pysäytetään aika ja ollaan tässä, anna äiti pussaa ja paijaa. Nukutaan sylikkäin sohvalla keskellä päivää, ei meidän tarvitse mennä minnekään. Rakas pieni linnunpoikani, älä kasva niin nopeasti, ole äitin sylissä, ole siinä vain, niin. Tässä hetkessä on kaikki maailman onni ja ihanuus, sinä pikkuiseni olet kaikki maailman onni ja ihanuus. Kaikki on toisarvoista sinun rinnallasi - ja silti.

Aidan toisella puolella

Ville hörähti tuolle edelliselle kirjoitukselleni, että jonkun koliikista kärsivän lapsen äiti varmaan vihaa mua tuon edellisen kirjoituksen johdosta. Että siinä sillä muidulla vaan aamu kuin aamu alkaa levänneenä ja niin on elo auvoista että ihan oksettaa. Voin hyvin ymmärtää, että jos niin haluaa niin mun blogista kyllä löytyy aineksia sellaiseen ällöidyllille pyhähtämiseen, vaikka todellisuudessa ei ehkä aihetta olisikaan. 

 

Tietysti, onhan mulla ja meillä perheenä asiat hyvin, kyllä kyllä, mutta kyllä se on myös tämän blogini luonne että tänne säilötään vain ne hyvät jutut, eikä niistäkään kaikkein henkilökohtaisimpia. Negatiiviset jutut pureskelen pitkään aika pieneksi ennen tänne sylkäisyä ja esimerkiksi parisuhteeni tai muiden ihmissuhteiden kipupisteitä en täällä juurikaan käsittele. Lisäksi: kliseehän tämä, mutta asioista löytyy niiiiiin monta puolta ja kyllä edelleen uskon, että aika monessa tilanteessa voi itse valita sen asennoitumisensa (ja että aika monessa tilanteessa se asennoituminen on oikeastaan ainut joka ylipäänsä on valittavissa). 

Toisten elämää olisi niin helppo kadehtia. Minulla on yksi ystävä, kaunis kuin mikä, älykäs, ammatissa jota ihailen. Ihana koti, hoikka kiva kroppa, mies joka ostaa lahjoja ja järjestää viikonlopuksi yllätysmatkoja. Aaaaaaaaah. Jos en tuntisi häntä ja tietäisi eräitä suuria kipukohtia, jotka poistaakseen hän varmasti koska tahansa luopuisi kaikesta alussa luettelemastani ihanasta, niin miten olisikaan helppo kadehtia häntä. Täydellinen, kaikki onnistuu, ei tiedä mitä vaikeudet ovat.

Itselläni on tämän asenne ratkaisee! -himopirteyden kääntöpuolena todella ikävä tapa haihatella usein sitä, mitä ei ole tai mitä en voi saada. Töihin ollessani vauvan kanssa kotona, vauvaa ollessani lapsettomana töissä, Villen ollessa vapaalla sitä että saisin omaa aikaa eikä vain möllötettäisi perheenä, Villen ollessa töissä sitä että hän olisi meidän kanssa kotona, Villen laittaessa ruokaa sitä ettei hän jättäisi keittiötä niin sotkuun, Villen istuessa sohvalla sitä että laittaisi nyt edes ruokaa... Jne, jne, jne, saitte varmaan juonesta kiinni. Ja bloggaamiseen palatakseni, ei tulisi mieleenkään kirjoittaa vielä tänne ylös noita haihattelevia väninöitä, kun muutenkin haluan koko tavasta eroon. Tuskin tänään enää muistan mitä eilen olen vinkunut mielessäni joten miksi oikein väen vägällä yrittäisin muistaa kirjoittamalla ylös...

Nyt kun huonoista puolistani aloitin, niin olen huomannut, että olen aika huomionkipeä. Janoan kehua ja kiitosta, tunnustusta, lemmensanoja, ihastelua taidoistani, mitä vain mikä pönkittää minua, minua, ah! minua. Hyi, rumaa... Tavallaan tämä blogi on itse itseni huomiomista: päivälläsi oli merkitys, siitä syntyi tällainen teksti ja tälläinen teksti pitää sisällään päiväni. Katso nyt, olet ollut, elänyt, sinulla on ollut merkitys.

Mietin myös - ensimmäiseen kappaleeseen palatakseni - sitä, mitä yksi tuttava kerran sanoi: helppokaan lapsi ei ole helppo. Se tarkoittaa, että vaikka olisi miten hyväuninen, hyväruokainen, hyvärytminen, hyvä-kaikkea ipana, niin aina löytyy meille vanhemmille jokin huolen ja murheen aihe. Tällä hetkellä se on itselleni Naken varpaat - eivät ne varpaattoman jalan muutamat varpaat vaan ne, joita löytyy kaikki viisi. Nyt kun Nakke on alkanut ponkaista seisaalleen käsistä tartuttaessa olen tarkastellut hänen varpaitaan, ja tuntuu että ne kääntyvät väärässä kulmassa lattiaa kohden. En osaa oikein selittää eikä varmaan kannatakaan, kun on vain tällaista omaa huoltani. Kysyn seuraavan kerran neuvolalääkäriltä ja sitten olen viisaampi.

Tiedetään, tiedetään - pientähän tällaiset varvashuolet kaiken sen rinnalla, mitä voisi olla. Vanhemman huoli vain on niin syvää, niin viiltävää, siihen ei voi suhtautua samalla kepeydellä kuin kenties muihin elämän huoliin, koska, noh - oma lapsi! Ja silti pitää vain yrittää, tai muuten se huoli muuttuu niin isoksi että se tukahduttaa kaiken ja kohta sitä varmaan alkaa jo odottaa, että kyllä varmasti kohta jotain tapahtuu, vähän että tapahtuisipa niin pääsen tästä odottamisesta.

Mutta nyt juttu venyy jo aivan uusille urille joten tämä tältä päivää. Huomenna ystävääni ja Naken kummitätiä moikkaa, jee!

Kun silmäni mä auki saan

Viime aikoina kotona on ollut ihanaa - tietysti, kun tiedän, että kohta tämä lysti loppuu. Niin se mieli vain toimii. Tuntuu etten haluaisi töihin - ja jos työt eivät olisi odottamassa, voitte uskoa että kyllä totisesti hajoilisin täällä kotona enkä muuta haluaisi kuin sorvin ääreen. Nyt pitää vain nauttia, ja nyt minä vain nautin. 

 

Ihaninta ovat ehkä aamut, kun herään hetken ennen Nakkea, katselen hänen rauhallista untaan ja kauniita sileitä vauvankasvoja, ja sitten: hän avaa silmät, herää, silmät syttyvät tuikkimaan ja hän hymyilee niin leveästi, ihan vain koska näkee minut siinä.

Aamumme ovat kiireettömiä, ja vaikka yhä harvemmin nukumme puolille päivin saan kuitenkin edelleen herätä levänneenä ja rauhassa, ihanaa. Yleensä teen sängyn lämpimästä pesästä ylös kömmittyämme kahvakuulatreenin ja syön sitten rauhassa puuron, laitan itseni, seurustelen hyväntuulisen vauvan kanssa. 

 

Niin onnellisia, hyviä hitaita aamuja, että tuntuu uskomattomalta miten joskus koittaa aika kun saan itseni ja vauvan päiväkuntoon hyvinkin ennen seitsemää, meidät ovesta ulos, seisomaan pökertyneenä tuulessa tai juoksemassa autolle, kiire kiire kiire. 

Mutta se on sitten. Nyt Luojalle kiitos olen nauttinut jokaikisestä aamustamme - silloinkin kun päivät ovat olleet perseestä ja olen kaivannut töihin kuin mikäkin pöpi, aamut ovat olleet ihania.

Miss Itseinho

Olen puolivälissä Virpi Hämeen-Anttilan romaania Tapetinvärinen. Ihana kirja! Tykkään kovasti näistä Hämeen-Anttilan romaaneista, ne ovat jotenkin mukavalla tavalla arkisia, millä tarkoitan varmaan samaistuttavia. Tulee vähän Laura Honkasalon tarinat mieleen, kumpikin kirjailija osaa kuvata tavallisia ihmisiä ja tavallisten ihmisten ehkä vähän epätavallisiakin tilanteita aidosti, uskottavasti. Ei ehkä mitään maailmanluokan kirjallisuutta, mutta ihanan varmana ja tyylipuhtaana loppuaan kohti eteneviä; ei missään kohdassa omituisia rönsyjä tai floppeja, jotka muuttaisivat lukukokemusta. Tasaisen varmaa tarinointia, ar-vos-tan.

Täsä parhaillaan lukemassani romaanissa Hämeen-Anttila kuvaa erään henkilöhahmon nuoruuden epävarmuuden kokemuksia ja piti nyt tulla kesken lukemisen kirjoittamaan, kun tuli niin omat jutut mieleen. Tuntuu ihan hullulta nyt edes uskoa todeksi, mutta olin niin epävarma, että esimerkiksi kampaajalla missä piti päästää toinen ihminen lähelle, toivoin aina ennen aikaa koko sydämestäni, että kampaaja olisi jollain tapaa ruma, lihava tai sitten henkisesti jollain tapaa vajaa. Ja sama juttu lääkärillä. Sitten jos sattuikin viehättävä ja vielä mukavakin niin olin ihan hajota omaan alemmuudentuntooni ja siihen, kun lihakset piukeina jännititn itseäni etten tekisi tai sanoisi mitään kovin tyhmää. Ihmisen arvostukseni ja arvostukseni on ollut niin vinoutunutta että jollain tapaa epäviehättävän tai standardeista poikkeavan ihmisen lähellä osasin paremmin olla, mielessäni omaan kuvitelluun paremmuuteni tukeutuen. Paremmuus ihmisarvomittelöissä, voi apua...

Olen myös ollut kova juoruilemaan ja oikein janonnut kurkata ihmisten kulissien taakse. Jotenkin on ollut helpompi olla, kun olen tiennyt, että hänellä siinä on juoppo veli ja hänenpä vaimo sairastaa parantumatonta sairautta. Olen halunnut löytää heikot kohdat, että olen voinut kokea olevani samalla viivalla - voi miten surullista ja säälittävää! Enkä edes ole tuolloinkaan kokenut itseäni samanarvoiseksi, vaan aina kulloisenkin juttukumppanin mukaan on myös oma persoonani muuttunut toista jäljittelemään. Olen ollut keskusteluissa askeleen jäljessä, olen myödännyt ja mukaillut ja nöyränä tarttunut annettuihin aiheisiin, miettinyt sanat jotka toinen varmaan haluaisi kuulla. Ja sitten ihmetellyt, miksi olen mieluummin yksin - kuka nyt tuollaisesta tuttavuudesta mitään saisi, muuta kuin väsymyksen! 

Olen tuntenut inhoa, halveksuntaa tai selittämätöntä kiukkua niin monia ihmisiä kohtaan jo pinnallisen tuttavuuden jälkeen, vaikka todellisuudessa nuo tunteet ovat tietenkin koskeneet minua itseäni. Olen himoinnut huomiota, katsetta ja kosketusta ja samalla ollut tikahtumaisillani kauhuun, jos toiveeni toteutuu, ja olen yrittänyt piilottaa itseni milloin mitenkin samalla kuitenkin itkien, miksen tule nähdyksi. Olen halunnut että minusta pidetään, mutta en ole näyttänyt omaa itseäni, sitä minua jonka pitämisellä nyt ehkä voisi ylipäänsä olla jokin merkitys. 

Tulipas vähän surullinen olo tästä avautumisesta. Onneksi aika ja hyvät tyypit ovat voidetta näihin epävarmuuden haavoihin, onneksi nykyään on hyvä olla omissa nahoissani. Onneksi kokemuksista oppii ja varmaan näidenkin kipuilujen käsittely on tuonut minuun vähän jotain syvyyttä. Armoa, lempeyttä ja hyväksyntää kovuuden, inhon ja vertailun rinnalle eli ei pöllömmät vaihtarit ollenkaan, ei.