Ja näin hän kypsyy

Tänään, raskausviikolla 36+0, oli lääkärintarkastus. Olen nyt aivan superinnoissani, koska kohdunkaula oli lyhentynyt ja pehmentynyt ja lääkäri arvioi, että synnytys voi hyvinkin olla edessä tässä parin viikon sisällä! Jihhuu! Luulen että minulle on oikein tyypillistä innostua milloin mistäkin - viimeksi mutteripannuista, nyt kohdunkaulasta... Olen vain niiiin fiiliksissä, ettei kroppani ole supistellut ja kolotellut turhaan vaan koko ajan suorittanut tärkeää tehtäväänsä. Lähipiirini muuten välillä naureskelee, kun saatan intoutua suorastaan hurmokselliseen paatokseen ihmiskehon voimavaroista ja ulottuvuuksista, ja nyt sain tietysti taas uutta vettä myllyyni. Että tuosta noin vain kaikessa hiljaisuudessa hän valmistelee itseään synnytykseen!

Nyt heitän ilmoille veikkauksen: veikkaan, että tyttäremme syntyy sunnuntaina 11.8. eli ensi viikon sunnuntaina.

Lääkäri tosin vitsaili, että aina kun hän veikkaa synnytyksen laskettua aikaa aikaisemmaksi, vastaanotolle tulee kettuuntuneita äitejä jättimahojen kanssa raskausviikolla 41...

Vauva piti taas reipasta jumppaa, niin kuin yleensäkin. Ihana pieni tyttö. Eikä onneksi niin pieni kun olin pelännyt vaan kuulemma ihan normaalin kokoinen tyttönen. Illalla käytiin kaupoilla ja Ville osti pikkuiselle jo fillarin. :-D Sitten ostettiin ne mitä suunniteltiin eli amme ja auton turvaistuin. Ja ruokaa, ja herkkuja. Painoni on noussut sitten viime neuvolan kilon viikossa ja raskauden alusta 16 kiloa, mikä tietysti sai lääkärin pitämään ystävällisen mutta vakavamielisen saarnan, mutta en jaksa enää tässä vaiheessa välittää. Koko raskaus on mennyt niin hyvin että viis pienestä läskiydestä.

Painodissauksen vastapainoksi sain lääkäriltä kehuja siitä, ettei ole turvotusta ja että - hahahahahahahahahaha - liikun ketterästi. Vieläkin naurattaa. Tuntuu että on kyllä ketteryys kaukana...

Listoja

Luin jostain, että viimeisillä raskausviikoillaan tulevat äidit eivät pysty ajattelemaan muuta kuin vauvaa ja tämä pätee ainakin minuun. Olen jo vuosia lukenut useita vauva-/perheblogeja, mutta samalla vähän kohotellut mielessäni kulmiani niille: että aina vain vauva sitä ja tätä ja tuota, eikö ihmisellä muuta elämää ole. Nyt pidän noita samaisia blogeja nerokkaina: hyvä ympätä osa lapseensa liittyvää hypetystä verkkoon sen sijaan että pulputtaisi sitä koko ajan läheistensä korviin. Ette kuulkaa usko miten jokaisesta asiasta saa aasinsillan vauvaan, tai jos ei saa niin se härskisti tehdään... Ville-parka, meinasin todeta, mutta hyvänen aika, onhan hän isänä aika visusti osallinen eli kuulkoon tyttärestään vain. 

Olen super-, superiloinen siitä, että pystyin olemaan niinkin myöhäisille raskausviikoille reippaana ja touhukkaana omana itsenäni. Muistanette varmaan, miten pitkään inhosin sitä kun ihmiset kysyivät, miten olen voinut tai miten olen jaksanut. Voinnissa tai jaksamisessa ei ollut kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista ja koin kysymyksen negatiiviseksi. Mutta kysykääpä nyt! Vastaan...

... Pissattaa, pissattaa, pissattaa. Viime yönä kävin viidesti vessassa.

... Vauva on kova ja kulmikas ja melkein aina vain oikealla puolella. Tähän tyyliin:

Hei maha, kiva yhdeksänkymmenen asteen kulma...

... Närästää. Lääkäri lupasi, että kun tiheä pissahätä alkaa närästys loppuu, mutta, no niin.

... Nivusia särkee. Etenkin istuelta tai makuulta noustessa. Tähänhän olisi lääkkeenä pysyä liikkeessä, ellei:

... Kävelyn myötä alaselkää jomottaa.
... Olen kamalan väsynyt. 

... Kumartuminen ja esim. sängyltä nouseminen on inhottavaa, kun maha ei jousta yhtään.

... Supistaa, etenkin öisin. Hurraa sille, ettei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen - buu sille, että kärsin nyt päivittäin menkkakivuilta tuntuvista supisteluista.

... On niin hiki, että suihkussa käyminen tuntuu turhalta. Älkää huoliko kanssaihmiset, kyllä minä kuitenkin käyn. 

Ja sitten kuitenkin: mikäs tässä on ollessa. Äitiysloma ja tyhjä kalenteri, vauvaa varten melkein kaikki valmiina. Vaikka välillä iskeekin paniikki, miten mikään ei ole valmiina ja aika loppuu kesken... Voisinpa tehdä listan vielä siitä mitä puuttuu, nyt kun makuun pääsin:

- Auton turvaistuin. Mutta saatiin Villen kummilta mojova rahasumma myöhästyneeksi häälahjaksi ja ostetaan istuin sillä eli puoliksi tehty jo.

- Itkuhälyttimet.

- En tajua kestovaipoista mitään. Mutta näen ystäväni ihan lähiaikoina ja hän varmasti voi pitää pienen tutoriaalin eri imuista ja muista. 

- Tuttipullo. Haluan sellaisen lasisen ja taidankin tämän jälkeen naputtaa tilauksen menemään.

No niin, rouva stressipetteri, eipä ollut pitkä lista.

Eilen Kättärillä kehotettiin jo vähän miettimään, millaista synnytystä toivoo sekä mitä toivoo tukihenkilöltä. Kätilö kuitenkin muistutti, että on hyvä olla herkkyyttä ja valmiutta poiketa "suunnitelmastaan" tilanteiden niin vaatiessa. Tässä oma - noh - listani - synnytysajatuksista:

- Olisi huippua synnyttää luomuna, mutta koskapa en ole koskaan kokenut synnytyskipua enkä oikein mitään muutakaan kovaa kipua (paitsi korva- ja hammassäryn ja se hermosärky on varmaan kuitenkin erilaista) niin olen ihan fine sen suhteen, jos haluankin kaikki maailman helpotukset jo sairaalan ovilla. Vähän inhottaa ajatella puudutteista tokkuraista vauvaa, mutta siinä tilanteessa on kuitenkin tärkeintä olla itse kuukahtamatta kipuun.

- Villeltä toivon rauhallisuutta ja sitä, että jos sähisen kuin noita-akka tai karjun kuin kylähullu hän ei loukkaannu vaan on siinä rauhallisena ja ymmärtäväisenä. En halua että hän menee kipuuni mukaan mutta myöskään ylimielinen tai ärsyttävän tsemppaava ei saisi olla. Tykkäisin kuulla kehuja tyyliin "oot tosi rohkea/ reipas/ hyvä", muttei niitäkään koko ajan. En  halua silittelyä tai mitään hipsuttelua vaan vankan, lujan läsnäolon, mahdollisesti käden jota puristaa. Ja Villen ei tarvitse katsoa alapäähän!

... Tämä kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta toivon sydämestäni etten kakkaa kesken synnytyksen! Ei tästä ehkä enempää, mutta universumi - olkoon toiveeni kuultu.

- Toivon että voimani riittävät hyvin koko synnytyksen ajaksi ja että jaksan hyvin ponnistaa. Toivon alkukantaista voimaannuttavaa kokemusta tyyliin tässä sitä pusketaan omaa naperoa maailmaan, niin kuin esiäidit kautta aikojen... Toivon etten käperry kipuun vaan osaan ja jaksan nähdä sen tarkoituksen. Toivon etten joudu ajattelemaan "mä en pysty tähän". 

Siinäpä joitain toiveita. Mitään kovin tarkkaa suunnitelmaa en ole tehnyt ja olen siitä vähän ylpeäkin: minä, miss kontrollifani, noin avoimin mielin matkalla suden suuhun!

Olemme niin kauniita

Piti tulla heti perään postaamaan, kun innostuin tästä postauksesta. Kaunis, rohkea Minttu! Tuli ihan vihainen ja surullinen olo, miten monet häpeävät tai inhoavat omia kauniita vartaloitaan. Ja miten nuorena se voi alkaa! Minäkin mietin koko nuoruuteni, miten pitäisi olla laihempi, miten olen iso ja ruma, miten vartaloni on kamala eikä mahdu mihinkään muotteihin. Vaikka olin varmasti normaalipainoinen, hoikka! Onneksi nykyään on eri vähän eri meno. Kyllä haluaisin laihtua normaalipainoon (painoindeksi ennen raskautta n. 26), mutta toisaalta, kun jaksan liikkua ja tehdä ja kehoni kantaa minut läpi päivien valittamatta ja kolottamatta niin onko ne viisi ylimääräistä kiloa niin paha? Eivät ole. Tietysti parisuhteellakin on ollut iso merkitys sille, millaisena näen oman kehoni: se miten Ville kehuu ja pitää kehoani haluttavana vaikka itse tuntisin itseni maailman kammottavimmaksi ilmestykseksi. Miksen mieluummin uskoisi rakastamaani ihmistä kuin omaa sisäistä myrkkyääntäni. Toivottavasti kaikilla voisi olla hyväksyviä läheisiä ja ennen kaikkea: hyväksyvä oma katse. Paino on niin pieni asia, arvet ja muhkurat, se millaiset tissit on, kun on ihmisiä jotka eivät koskaan voi kävellä tai vaikka syödä itse, kätellä, halata, tuntea voimaa käsissään tai sitä ihanaa poltetta jaloissa, kun on kävellyt koko päivän aurinkoisilla kaduilla.

Hullu nainen hedelmäosastolla ja muita viime päivien juttuja

Viikko Savossa meni nopeasti ja nyt: tässä taas, omassa kotona pirtinpöydän ääressä. Mutteripannukahvi porisee ja kohta vaahdotan siihen maidon, tai oikeastaan nyt, hetki vain.

No niin. Herkkusumppia. Tapani mukaan sähläsin, tällä kertaa maidon kanssa. Vaahdotusastia on likaisena tiskialtaassa, joten otin tilalle lasin. Tajusin, etteihän siinä mahdu vaahdottamaan ja kaadoin maidon lasista korkeaan mukiin. Tajusin, että muki on liian korkea mikroon ja vaihdoin tilalle jälkiruokakipon. Maidon lämmettyä vaihdoin takaisin korkeaan mukiin ja siitä sitten esprsson joukkoon toiseen korkeaan mukiin. Näppärää ja tyylikästä, taas. Mutta kuten sanottu, nyt on herkkusumppia.

Viime viikko oli mukava, väsyttävä, ohjelman- ja ihmistentäyteinen, rankka ja täynnä iloisia kohtaamisia. On vähän sellainen olo, ettei ihan heti uusiksi. Olimme kuusi päivää ja joka päivä jossain kyläpaikassa, useana päivänä kahdessa. Voisi ajatella, että mitäs rankkaa se nyt on mennä valmiisiin pöytiin kivojen ihmisten luokse, mutta - kokeilkaa. Positiivista on se, että kerrankin nalkuttava omatuntoni on hiljaa, yleensä poden aina syyllisyyttä siitä miten siellä ja siellä olisi pitänyt käydä. Kotiseudusta kaukana asuminen on tehnyt minulle kroonistuneen huonon omatunnon vaikka nyt kun mietin niin ihan turhaan. Saisihan meillekin tulla. 

Kaikesta väsymyksestä huolimatta, oli kiva viikko. Hyvää ruokaa, grillaamista melkein joka ilta, saunomista ja uimista. Paljon hyvää aikaa siskoni kanssa. Yhtenä iltana jäimme Villen kanssa kahdestaan ja saunoimme ja grillasimme jonkun kolme tuntia. Oli ihana kupeksia kahdestaan kauniissa kesäillassa, ihan rauhassa. Öisin heräilin taas parin tunnin välein vessaan, mikä varmasti osaltaan edesauttoi väsymystä päivisin. Maha on kova ja kulmikas, joka yö supistelee, vauvan kantapäät ovat niin kovat että melkein sattuu. Luonto huolehtii, että mieli kypsyy siihen että voisihan tämän naperon uloskin punkea, eikä jää mahaa ikävä. Välillä öisin toivon että vauva syntyisi jo, mutta sitten olen taas tyytyväinen että pysyy vielä mahassa ja saan rauhassa levätä ja laittaa kaikki jutut valmiiksi. Ja onhan se tietysti kovin pikkuinenkin vielä. 

Winstonin eks-omistaja sekä ystävämme huolehtivat kahteen naiseen kissoista lomaviikkomme ajan. Apua saa kun sitä pyytää, se on siunattua.

Reilun tunnin päästä lähdetään Kätilöopistolle tutustumiskierrokselle. Käytiin eilen testimielessä ajelemassa sinnepäin - parin kilometrin päässä määränpäästä käännyin väärästä risteyksestä ja puuskahdin v-u tarpeeksi lähellä, ja menimme Käpylän Old Sophie - ravintolaan syömään. Vauva oli niin ylhäällä etten pystynyt kumartumaan lautaseni ylle vaan istua tojotin suorana kuin mikäkin lapio, ja tunsin samanaikaisesti ärtymystä ja hellyyttä. Voi pieni ihana tyttäreni, kyllä sinä väsytät minut vielä monet kerrat...

Mahat täynnä käytiin vielä kaupassa. Jotain hormonijuttuja varmaan, kun meinasin totaalisesti polttaa päreeni. Se alkoi jo parkkipaikalla, joka on niin pieni ettei siinä tietysti taaskaan ollut tilaa, ja kun lopulta oli peruutin ihan miten sattuu enkä vain saanut korjattua suoraan. Tuossa olikin hyvä sappi kerättynä kauppaa varten ja puhisin mielessäni, miten onkin niin helvetin paljon ihmisiä (, kaikki tietysti minun kiusallani). Vesimelonit olivat pehmenneitä ja kiljuin mielessäni veetä ja peetä ja heitin vahingossa omenan yhden miehen jalkoihin. Lopulta löysin sopivan melonipalan ja laannuin vähän, ja sitten keskellä käytävää pönötti pikkutyttö prinsessamekossa ja kaikki raivo suli hymyyn. Kauhean tasapainoista, taas.

Illalla koottiin pinnasänky, jonka rakas ystäväni antoi lainaan. Huomenna pesen pyykkiä ja järjestelen vauvakamoja. Laskettu aika on kuukauden päästä ohi.

pelkopäiväkirja

Raskauspostauksen aika! Viimeksi tein sellaisen 6. toukokuuta ja kiva oli nyt lukea koostetta. Tuosta kirjoituksesta ja noista tunnelmista tuntuu olevan ikuisuus ja tuntuu melkein, olenko minä oikeasti kokenut tuon kaiken - väsyneen viluisen alkuraskauden, pirteän keskiraskauden..? Ja nyt jo samaan aikaan kömpelö ja samalla toisaalta niin ihana ja hermoja rauhoittava loppuraskaus.

Kaikin puolin aivan normaali raskaus, siis. Aivan normaali. Ja kuitenkin niin ihmeellinen!

Olen koko raskauden pelännyt, että jokin menee pieleen. Olen pelännyt ensin tuulimunaraskautta, sitten alkuraskauden keskenmenoa, keskenmenoa muuten vain, rakenneultrassa paljastuvaa niin vakavaa sairautta että raskaus on pakko keskeyttää, kohtukuolemaa. Kaikkien noiden pelkojen jälkeen onkin ihmeellistä se, että enää en pelkää. 

Niin vinoutuneelta kuin se kuulostaakin, toinen mieltäni rauhoittanut kokemus oli se, kun silloin kesäkuun 19. päivä ajoin itkien Naistenklinikalle. En tuntenut vauvan liikkeitä eikä kätilö kuullut sydäntä. Siinä ajassa lääkäriä odottaessani ajattelin, että nyt se on totta, pahin pelkoni. Ja vaikka se tuntuikin kamalalta, sydäntä kivisti niin ettei ikinä ennen, tajusin samalla kirkkaasti että tältä se tuntuu, se minun pelkoni, ja että minä tulen selviämään tästä. Se pelkoni jotenkin konkretisoitui ja siinä konkretisoituessaan laimeni, ei ollut enää samanlainen selittämätön paha kuin aiemmin. 

Toinen pelkoani rauhoittava kokemus sattui sairaalassa, kun katsoin jotain synnytys-realitya. Siinä synnyttäjälle kävi juuri niin kuin olen itse pelännyt: hän ei enää tuntenut supistuksia eikä ponnistuksen tarvetta eikä jaksanut ponnistaa vauvaa ulos. Synnytys pitkittyi, lääkäri kutsuttiin paikalle, nainen oli levoton ja huolestunut ja vauva revittiin lopulta pihdeillä ulos. Ja siitä näki heti ettei se hengitä, ja sen nähdessäni minäkin lakkasin hengittämistä: eloton harmaa vauva. Hänet saatiin taivaalle kiitos elvytettyä ja harmaa vaihtui suloiseen possunpinkkiin, mutta en unohda sitä harmaata elottomuutta ja luonnottoman hiljaista ja liikkumatonta vauvaa. Ja samoin kuin aiempi säikähdykseni, tämäkin konkretisoi pelkoani. Pystyn käsittelemään sitä, ottamaan kiinni ja venyttämään ja silittämään ja katsomaan aivan läheltä, kun se aiemmin oli vain liukas ja musta, ei siitä saanut mitään otetta kun ei sillä edes ollut muotoa.

Tämä pelkäämättömyys ei tarkoita, ettäkö olisin tuudittautunut ihanaan vauvanpinkkiin kuplaan jossa uskoisin, ettei mikään mene mieleen. Ajattelen yhä päivittäin, miten tämä hyvin mennyt raskaus ei ole itsestäänselvyys, samoin kuin en voi tietää syntyykö vauva terveenä ja elävänä. Mutta en pelkää enää, koska tiedän että jos jotain käy minä tulen selviämään. En ehkä heti enkä ehkä kovin tyylikkäästi mutta yhtä kaikki tulen. 

Kuitenkin, näiden ajatusten valossa tuntuu ihan idioottimaiselta, kun välillä joku huolehtii siitä miten "kunhan ei olisi koliikkilapsi" tai kunhan ei olisi sellainen ja tällainen lapsi. Tietysti olen sitten väsynyt ja turhautunut, mutta - se on sitten. Nyt tuntuisi voitolta saada syliin oma lapsi, vaikka miten huonouninen, huutava, kaikkeen tyytymätön pikku pirulainen. Oma rakas pieni tytär. 

Nyt on raskausviikko 34+5.

Kahvia, eläinystäviä ja hemmottelua

Viimeinen lomapäivä, yhhyy. Toisaalta, nyt kun olen niin märehtinyt töihin paluuta niin aamulla heräsin ajatukseen: kivahan sinne on mennä. No niin. Kelkka on siis kääntynyt, koska eilisen Korkeasaari-reissun jälkeen olin valmis soittamaan esimiehelleni samantien, että ei kuule tule työnteosta enää mitään. Nivusia vihloo, alaselkää ja jalkoja kolottaa, supistukset tuntuvat kuukautiskivuilta, käyn viiden minuutin välein pissalla. En jaksa kumartua, kun maha ottaa vastaan. Ja sitten nukuinkin hyvät pitkät yöunet vain kahdella vessareissulla ja jo on kuulkaa eri ääni kellossa. Menen ainakin huomenna ja katson sitten, mikä on vointi ja jaksu lauantaita ja sunnuntaita ajatellen. Kyllä tässä vaiheessa raskautta saa jo höllätä, mutta ainakaan huominen työpäivä ei enää ahdista

Korkeasaaressa oli kivaa! Ystäväni tytär on aina vain syötävän suloinen. Viimeksi nähdessämme vappuna hän vasta harjoitteli kävelemistä, seisoi tukea vasten varpaisillaan kun ballerina mutta varsinainen liikkuminen tapahtui vielä konttaamalla. Nyt hän käveli kuin vanha tekijä, jalat leveässä haara-asennossa ja kasvoilla keskittynyt ilme. Hän ei ole enää vauva ja minä mietin, ensi kesänä minunkin tyttöni on jo noin iso. Ja kuitenkin niin pieni, nukahti bussissa poski äitinsä kättä vasten pehmeänä ja luottavaisena kuin pieni kissanpoikanen, kehräys vain puuttui.

Kaupunkiin palattuamme jäin vielä kaupoille pyörimään. En ole käynyt Helsingin keskustassa yli kuukauteen ja tuntui pitkästä aikaa kivalta olla siellä. Kaupunki näytti eloisalta ja mielenkiintoiselta, virkeältä, myyjät olivat ystävällisiä ja puheliata, vastaantulijat kauniita ja persoonallisia. Pitkästä aikaa shoppailin ihan vain itselleni ja ihan shoppailun ilosta, en kotiin, en vauvalle, en tarpeeseen, en edes juurikaan eurojani laskien. Koska en viitsi tämän jättimahan takia mennä vaatekauppoihin, hemmottelin itseäni sen sijaan The Body Shopin hamppukäsivoiteella, huulirasvalla (minulla oli sama 18-vuotiaana ja siitä tuoksusta muistan niin elävästi silloisen minäni ja hölmöt ajatukseni, sen hurjan vimman joka kohdistui milloin mihinkin), kahdella tarra-arkilla, kameraa esittävillä korvakoruilla, puuterilla, kynsilakalla ja hiusten tehohoitoaineella. Ostinhan kotiinkin jotain, huonetuoksut Villen ja minun kummankin vessoihin, Villelle liljan ja minulle kirsikankukan tuoksuisen. Villen ilo tuliaisesta oli ylitsevuotava... Tai ainakin hän murahti, että haiseepa vessassa nyt hyvältä.

Kävin vielä syömässä ja nappasin iiison cappucinon mukaan. Bussi kulki Töölön kautta oopperaan, siitä Linnanmäen ja Diakin ohi Alppilan kautta Vallilaan, ja minä tunsin ihanaa riemua koko olemisestani. Cappucino maistui hyvältä, päivä oli ollut hyvä, ystävän jutut tuoreina mielessä, yhteinen nauru, kassi täynnä hemmottelua. Rakas ihana Helsinki ympärillä. Olen asunut täällä jo viisi vuotta!

Kotona lepuutin itseäni sohvalla ja uhosin, miten en kyllä mene töihin ja kyllä raskauden tässä vaiheessa ja aivan älytön jo ideanakin ja pälä, pälä, pälä, ja Ville vastaili harvakseltaan rauhalliseen tapaansa ja teki meille ruokaa. Italianpataa Ville-tyyliin tuunattuna, kuten hän tuunaa kaikki perusruoat. Tällä kertaa mukana oli ainakin aurajuustoa ja oliiveja ja oli hyvää. Tykkään kaikista tuunauksista paitsi ylenalttisesta valkosipuli-iloittelusta. 

Ruoan jälkeen tutkin ihan innoissani netistä erilaisia mutteripannuja ja maidonvaahdotussysteemejä. Haluan hyvää kahvia! Johtuu varmaan tilastani, kuten isä arveli, mutta suodatinkahvi ei enää maistu. Juon sitä kylässä käydessäni eikä se nyt pahaa ole, mutta en enää tavoita siihen samaa rakkautta kuin ennen... Olen itseasiassa vähän surrutkin asiaa - eikö enää kahvia! Cappucino maistuu kuitenkin aina vain ja luulen, ettei jutun juju ole niinkään kahvin laadussa vaan siinä himskatin maitovaahdossa. Nytkin juon vahvaa suodatinkahvia, johon vaahdotin vajaan desin verran maitoa, ja hyvin maistuu. Mutta kun ei nuo mutteripannutkaan mitään kovin kalliita ole niin taidan kotiuttaa sellaisen. Voihan se olla, että kun vauva syntyy ja arki kaikkineen pyörähtää käyntiin olen niin väsynyt että juon vaikka päivän termarissa seissyttä sakkaa, mutta ainakin nyt jaksan ajatella että hyvä kahvi on juuri sellainen ihana pikku ylellisyys, joka nostaa päivän kuin päivän pikkuisen sen nimenomaisen arjen yläpuolelle. Jos muuten tiedätte jotain näistä mutteripannuista ja maidonvaahdotushommista niin antakaa kuulua vinkkejä kommenttiboksiin!

Ei olla nähty Villen kanssa kunnolla moneen päivään, joten ilta meni pöydän ääressä vastapäätä nakottaen, tornipeliä pelaten ja tyttäremme nimen tatuointia suunnitellen. Oli kiva ilta, menin onnellisena nukkumaan, kiva päivä, kaikki kivaa, elämä.

Aamulla Kirppu hyppäsi taas viereen, niin kuin nyt joka aamu. Meille on tullut ihana rutiini, jossa koppaan sen kainaloon ja se asettuu siihen kehrärä hyristen. Unenlötkeä ihana kissa. Rakastan sitä. Rakastan Winstoniakin, vaikka se onkin outo ja rasittava eikä aina tee pitämistä helpoksi. Nyt sille on viimeiset pari viikkoa hirttänyt pahemman kerran kiinni kiintymys Villeen ja se on koko ajan katse-etäisyyden päässä Villestä hakien jatkuvasti huomiota. Kaikki huomio kelpaa ja jos Ville esimerkiksi pukkaa sen jalallaan kauemmaksi äkäisen kehotuksen saattelemana alkaa Winston kehrätä onnellisena. Eilen kun Ville oli terassilla tupakalla Winston meni terassin yläpuolelle ranskalaiselle parvekkeelle tuijottamaan ja maukumaan sydäntä (ja hermoja) raastavaa serenadia samalla tiukasti tuijottaen. Kun söimme Winston asettui parin metrin päähän makaamaan ja tuijottamaan ja kohta kun katsoimme uudestaan se oli samassa asennossa, samalla lailla tuijottaen, mutta metrin lähempänä. Hulluksi on hän tullut... 

Tänään on ohjelmassa pyykkitupa ja illalla Heurekaan Body World - näyttelyyn. Yritän saada nyt vauvanvaatteetkin pestyä. Kyllä on kuulkaa pikkuisella kaapin täydeltä hepeniä! Minä en taida olla sitten vähääkään sellainen sukupuolineutraalivanhempi, minun vauvastani tulee pinkki ja suloinen.

Maija Maitoparta tarinoi

Toiseksi viimeinen lomapäivä. Jostain syystä ahdistaa ja harmittaa loman loppuminen ihan kauheasti - vaikka töitä on vain kolme päivää! Ja vaikka itsepähän teen listat ja tämän järjestelyn esimiehelleni ehdotin. Silti. Yölläkin heräsin stressaamaan. 

Olen lähdössä kohta ystäväni ja hänen pienen tyttönsä kanssa Korkeasaareen. Kertoo ehkä jotain luonteestani, etten ole juonut kahvia pariin viikkoon ja nyt, lähdön ollessa käsillä, tuli hirveä kahvinhimo ja suunnittelin jo maidon vaahdottamista kattilassa. Että nyt se sitten pitää opetella kaikista maailman hetkistä. 

Vauva on kova ja kulmikas, kaikella todennäköisyydellä se syntyy ensi kuussa. Hurjaa! Viime yönä stressin laannuttua kaivauduin kiinni Villeen ja aamulla yöpaita oli maidosta märkä; se kuriton vasentissi taas.

Taidan sittenkin yrittää sitä maidon vaahdottomista. Koska hei, kuinka vaikeaa se nyt voi olla? ... Kuuluisat viimeiset sanat ennen palokunnan saapumista.