Piti tulla heti perään postaamaan, kun innostuin tästä postauksesta. Kaunis, rohkea Minttu! Tuli ihan vihainen ja surullinen olo, miten monet häpeävät tai inhoavat omia kauniita vartaloitaan. Ja miten nuorena se voi alkaa! Minäkin mietin koko nuoruuteni, miten pitäisi olla laihempi, miten olen iso ja ruma, miten vartaloni on kamala eikä mahdu mihinkään muotteihin. Vaikka olin varmasti normaalipainoinen, hoikka! Onneksi nykyään on eri vähän eri meno. Kyllä haluaisin laihtua normaalipainoon (painoindeksi ennen raskautta n. 26), mutta toisaalta, kun jaksan liikkua ja tehdä ja kehoni kantaa minut läpi päivien valittamatta ja kolottamatta niin onko ne viisi ylimääräistä kiloa niin paha? Eivät ole. Tietysti parisuhteellakin on ollut iso merkitys sille, millaisena näen oman kehoni: se miten Ville kehuu ja pitää kehoani haluttavana vaikka itse tuntisin itseni maailman kammottavimmaksi ilmestykseksi. Miksen mieluummin uskoisi rakastamaani ihmistä kuin omaa sisäistä myrkkyääntäni. Toivottavasti kaikilla voisi olla hyväksyviä läheisiä ja ennen kaikkea: hyväksyvä oma katse. Paino on niin pieni asia, arvet ja muhkurat, se millaiset tissit on, kun on ihmisiä jotka eivät koskaan voi kävellä tai vaikka syödä itse, kätellä, halata, tuntea voimaa käsissään tai sitä ihanaa poltetta jaloissa, kun on kävellyt koko päivän aurinkoisilla kaduilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?