Koti mielessäin

Nyt sairaalakuulumisia! Sitten on loman kohokohdat ikuistettu jälkipolville...

Palasimme siis Virosta viikko sitten tiistaina alkuillasta. Ilta meni mukavasti mutta yöllä heräsin useaan kertaan siihen, että maha oli aivan sekaisin. Sama juttu aamulla. Sain kuitenkin skarpattua niin että käytiin neuvolassa heti aamusta. Terveydenhoitaja tunnusteli miten päin vauva on ja lähti vielä hakemaan toisen hoitajan päätöksensä tueksi, ja me katsoimme Villen kanssa toisiamme vinosti hymyillen. Emme olisi yhtään yllättyneet, jos tämä vilkas myllääjä-vauva olisi ollut juuri päinvastoin kuin pitäisi... Reippaasti oli kuitenkin tyttönen kääntynyt pää alaspäin, ja toivottavasti pysyykin niin.

Kävimme vielä kaupassa ja sitten loppupäivä menikin sohvalla peiton alla, vähän väliä vessaan könyten. Kamala olo. Mikään ei pysynyt sisällä ja illalla jo pillitin, miten on nälkä ja jano mutta en vaan saa syötyä, yhhyy... Päätä särki, harteita särki, paleli. Yöllä sama meininki jatkoi ja kun en saanut nukuttua googlailin piristäviä listeria-kertomuksia huolestuen yhä enemmän ja enemmän, kunnes joskus aamuyön tunteina varasin ajan työterveyslääkäriltä ja sain väliaikaisen mielenrauhan.

Aamulla ajelin tohtoriin. Otettiin labrat ja niissä ei muuta erikoista ollut kuin vähän kohonneet tulehdusarvot (88). Lääkäri kuitenkin otti kana-juttuni vakavasti, konsultoi infektiolääkäriä ja tämän kehoituksesta kirjoitti lähetteen Haartmanin päivystykseen. Siellä makasin tipassa eristyshuoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja palelin ihan horkassa. En ollut syönyt mitään vuorokauteen ja oli aika surkea olo, enkä yhtään tiennyt kauanko pitää siellä olla.

Sitten jossain vaiheessa hoitaja tuli sanomaan, että minut siirretään osastolle. Hyppäsin reippaana sängyltä ja tartuin tippatelineeseen, kun hoitaja vähän naurahti, että hän kyllä työntää minut sinne... Olisin reippaana taapertanut tippateline toisessa, laukku toisessa kädessä, sairaalahousut polvissa roikkuen... Liikutun itsekin tuosta mielikuvasta, heh. 

Ville oli jo odottamassa minua osastolla ja ilta menikin Villen kanssa jutellen ja tilannetta ihmetellen. Olin osastollakin eristyhuoneessa. Sairaanhoitaja oli tosi mukava ja iloinen ja kun sain vähän syötyä ja juotuakin tuntui, ettei ole mitään hätää. Ville lähti illalla ja jatkoimme vielä tekstailua, ja uni tuli varhain. Sain myös nukuttua hyvin, vaikka olinkin jännittänyt onko tippakanyylin kanssa outoa.

Seuraavana aamuna lääkäri kävi kierrollaan ja arvioi tilani hyväksi ja varauduin jo kotiin pääsyyn, kunnes labroista kävi ilmi, että crp oli vähän noussut (122) ja kotiutuminen peruttiin. Antibiootin määrää lisättiin kahteen grammaan kolmesti vuorokaudessa ja minä soitin uutiset Villelle, joka tuli taas käymään herkkuja tuoden.

Viikonloppuna aika matoi. Kotiuttamispäätöstä puntaroitiin ja ehdin aina ilahtua ja sitten pettyä. Ville kävi molempina päivinä ja se oli aina päivänä kohokohta. Ei uskoisi miten hitaasti aika voi mennä yhdessä ja samassa huoneessa terveenä lojuen ja miten ihanaa on nähdä rakas ihminen. Varsinkin sunnuntaina tunsin jo itseni aivan yhteiskunnan loiseksi ja inhottavaksi pummiksi, kun vain lorvin siellä vaikkei olossa ole mitään vikaa. Hoitajat varmaan tykkäsivät näin helposta potilaasta: en hälytellyt enkä valittanut, olin kohtelias enkä tarvinnut apua missään toimissa. Ruokaa vain, antibiootin, napapiikin veritulppia ehkäisemään. 

Liikutuin Villen käynneistä niin paljon, että herautin jossain 

hormoonihuuruissani maitoa aina kun hän kävi! :-D

Katsoin tuhat tuntia telkkaria ja luin lopuun Monika Fagerholmin Lola ylösalaisin, siskoni suositteleman Sieppari ruispellossa alusta loppuun sekä Villen ostamia lehtiä. Kirjoittelin siskon kanssa facebookissa ja toisen kanssa tekstiviestejä, puhuin äidin kanssa puhelimessa, tekstailin ystävien kanssa. Tunsin itseni maailman hyödyttömimmäksi ihmiseksi.

Sairaalassaolo oli oikeaa laatuaikaa vauvan kanssa. Koska en voinut tehdä huoneessani muuta kuin lojua paikallani, sain tuntea joka ikisen ihanan liikkeen jonka tyttäreni vaan päätti tehdä. Ja hän kyllä liikkuu! Olen luullut aiemmin, että raskaana olevat naiset ovat jotenkin pehmeitä, enkä olisi arvannut miten kova vauva on. Sen kantapäät ovat terävät, peppu on terävä, selkä, kaikki ne työntyessään vatsaa vasten tai sohiessaan kohti selkärankaa. Vauva ei enää potki niin paljon vaan työntyy kovasti niin että vatsa venyy ja tuntuu melkein epämiellyttävältä, mutta samalla se on vain ihanaa. Maha tuntuu kulmikkaalta ja kovalta. Välillä tunsin, miten vauva on ihan ihan vatsaa vasten ja laitoin kädet sen päälle, mietin, tuossa aivan käsieni alla vain ihon alla on oikea pieni ihminen, minun pieni tyttäreni.  Hoitajat kyselivät vauvasta ja kertoivat omista lapsistaan, sanoivat että heillä on harvoin raskaana olevia naisia potilaana.

Raskausviikko 32+5. Laatuaikaa vauvan kanssa...

Kaikki hoitajat olivat todella mukavia ja kivan kiireettömän oloisia, vaikka töitä varmasti riittikin. Tunsin itseni usein maailman kiittämättömimmäksi ihmiseksi, kun sain niin hyvää hoitoa ja silti halusin vain kotiin. Minähän olin etuoikeutettu! Ja ihan oikeasti arvostan kyllä että tutkittiin niin hyvin. Se tehtiin vauvan takia, sekä lääkäri että hoitajat sanoivat ettei ilman raskautta noin tarkasti ja huolella varmistuttaisi. Luksuslaatuista suomalaista terveydenhoitoa. 

Mutta... Kun tunsin itseni niin terveeksi, oli kesä ja loma ja yksi ainoa huone nyt on kamalan pieni terveenä lojua. Ikävöin kotiin ja vaikka olikin ihanaa kun Ville kävi joka päivä, jäi aina ikävä kun hän lähti pois. Tunsin hankalaksi sopeutua siihen, että hoitajat tulivat sisään milloin tahansa, etten saanut pitää omia vaatteitani ja että minua tarkkailtiin nestelistoin, että minusta kirjoitettiin raporttia. Kyllä, ymmärrän miksi noin tehdään ja sehän on vain laadun ja seurannan tae, mutta kun tunsin itseni terveeksi... Koin hankalaksi, kun jokaista särkylääkettä, suihkua ja kaikkea piti pyytää ja että aamuyöllä kesken unien tultiin mittaamaan lämpö, vaikka tiesin ettei sitä ole. Mietin myös omaa työtäni ja asukkaitamme uudesta vinkkelistä ja lupasin tsempata, että vien heitä useammin ulkoilemaan. 

 Iltapalaa. Olisi tullut nälkä ilman Villen tuomia herkkuja!

 Aamupala. Sairaalaruokaan tottui tosi nopeasti ja se oli ihan hyvää.

Maanantaina koitti odottamani päivä: kotiin! Lääkäri kävi aamukierrolla ja esitti omituisia kysymyksiä, sanoi että tulehdusarvot ovat laskeneet hyvin ja kun vain infektiolääkäriltä saadaan kotiuttamispäätös niin ei kun tervemenoa. Olin ihan fiiliksissä, pakkasin tavarani, laitoin jo kotiinlähtövaatteet valmiiksi tuolille. Sitten saikin odottaa iltapäivään, jolloin lääkäri tuli sanomaan, että he pitävätkin minua vielä huomiseen niin on "järkevämmän pituinen hoitojakso ja on sitten ihan kaikki viljelyvastaukset tulleet. Sopiiko tämä sinulle?". Nyökyttelin ja heti kun lääkäri lähti pillahdin itkuun ja soitin Villelle, että yhhyy, kun mä laitoin jo vaatteetkin valmiiksi, snif, snif... Kuulostaa ihan naurettavalta, mutta jotenkin olin ladannut kaikki toivoni ja odotukseni tuohon päivään enkä vain pystynyt ajattelemaan järjellä. Hoitajakin kävi ja sanoi ystävällisesti, etteihän lääkäri kiusallaan pidä, ja nyökyttelin että ei tietenkään, ja tunsin itseni taas kiittämättömäksi paskaksi kun halusin kotiin vaikka sain noin hyvää hoitoa, ja vaikka kyse oli vain yhdestä vuorokaudesta. 

Lojuin ihan apaattisena sängylläni pari tuntia, kunnes lääkäri tuli vähän naureskellen kertomaan, että menetän varmaan uskoni koko lääkäreiden ammattikuntaa kohtaan mutta pääsisinkin kotiin. Loput viljelyvastaukset olivat tulleet ja listeria saatiin vihdoin suljettua pois: olin saanut siitä helvetin kanasta kampylobakteerin, joka on salmonellan ohella toinen hyvin yleinen ruokamyrkytyksen aiheuttaja. Huuuh. Piristyin nanosekunnissa, temmoin vuodevaatteet pyykkiin, soitin taas Villelle, vaihdoin omat vaatteet, hoitaja poisti tippakanyylin. Jännitti astua ovesta ulos ja keräsinkin hetken rohkeutta ennen kuin lähdin.

Hyvästi tippa, hyvästi sairaalapyjama. Teitä ei tule ikävä.

Ihmeellinen fiilis olla ulkona, astua bussiin. Tunsin syvää halua rakastella koko maailmaa - kunnes Malmilla junaan astui mies, joka maiskutti purukumia niin että kuului varmaan Keravalle asti, ja huomasin ajattelevani "pie nyt vittu pääs kiinni helvetin maiskuttaja". Sydämellistä, kerrassaan. Ehkä tällaisen hapannaaman pitäisi vain pysyä eristyshuoneessaan...

Illalla oli mahtavaa käydä nukkumaan omaan sänkyyn. Ei tarvinnut varoa tippaa eikä miettiä, milloin joku paukkaa huoneeseen. Nukahdin kylki Villen kyljessä, kissat kehräsivät, olin kotona.