pelkopäiväkirja

Raskauspostauksen aika! Viimeksi tein sellaisen 6. toukokuuta ja kiva oli nyt lukea koostetta. Tuosta kirjoituksesta ja noista tunnelmista tuntuu olevan ikuisuus ja tuntuu melkein, olenko minä oikeasti kokenut tuon kaiken - väsyneen viluisen alkuraskauden, pirteän keskiraskauden..? Ja nyt jo samaan aikaan kömpelö ja samalla toisaalta niin ihana ja hermoja rauhoittava loppuraskaus.

Kaikin puolin aivan normaali raskaus, siis. Aivan normaali. Ja kuitenkin niin ihmeellinen!

Olen koko raskauden pelännyt, että jokin menee pieleen. Olen pelännyt ensin tuulimunaraskautta, sitten alkuraskauden keskenmenoa, keskenmenoa muuten vain, rakenneultrassa paljastuvaa niin vakavaa sairautta että raskaus on pakko keskeyttää, kohtukuolemaa. Kaikkien noiden pelkojen jälkeen onkin ihmeellistä se, että enää en pelkää. 

Niin vinoutuneelta kuin se kuulostaakin, toinen mieltäni rauhoittanut kokemus oli se, kun silloin kesäkuun 19. päivä ajoin itkien Naistenklinikalle. En tuntenut vauvan liikkeitä eikä kätilö kuullut sydäntä. Siinä ajassa lääkäriä odottaessani ajattelin, että nyt se on totta, pahin pelkoni. Ja vaikka se tuntuikin kamalalta, sydäntä kivisti niin ettei ikinä ennen, tajusin samalla kirkkaasti että tältä se tuntuu, se minun pelkoni, ja että minä tulen selviämään tästä. Se pelkoni jotenkin konkretisoitui ja siinä konkretisoituessaan laimeni, ei ollut enää samanlainen selittämätön paha kuin aiemmin. 

Toinen pelkoani rauhoittava kokemus sattui sairaalassa, kun katsoin jotain synnytys-realitya. Siinä synnyttäjälle kävi juuri niin kuin olen itse pelännyt: hän ei enää tuntenut supistuksia eikä ponnistuksen tarvetta eikä jaksanut ponnistaa vauvaa ulos. Synnytys pitkittyi, lääkäri kutsuttiin paikalle, nainen oli levoton ja huolestunut ja vauva revittiin lopulta pihdeillä ulos. Ja siitä näki heti ettei se hengitä, ja sen nähdessäni minäkin lakkasin hengittämistä: eloton harmaa vauva. Hänet saatiin taivaalle kiitos elvytettyä ja harmaa vaihtui suloiseen possunpinkkiin, mutta en unohda sitä harmaata elottomuutta ja luonnottoman hiljaista ja liikkumatonta vauvaa. Ja samoin kuin aiempi säikähdykseni, tämäkin konkretisoi pelkoani. Pystyn käsittelemään sitä, ottamaan kiinni ja venyttämään ja silittämään ja katsomaan aivan läheltä, kun se aiemmin oli vain liukas ja musta, ei siitä saanut mitään otetta kun ei sillä edes ollut muotoa.

Tämä pelkäämättömyys ei tarkoita, ettäkö olisin tuudittautunut ihanaan vauvanpinkkiin kuplaan jossa uskoisin, ettei mikään mene mieleen. Ajattelen yhä päivittäin, miten tämä hyvin mennyt raskaus ei ole itsestäänselvyys, samoin kuin en voi tietää syntyykö vauva terveenä ja elävänä. Mutta en pelkää enää, koska tiedän että jos jotain käy minä tulen selviämään. En ehkä heti enkä ehkä kovin tyylikkäästi mutta yhtä kaikki tulen. 

Kuitenkin, näiden ajatusten valossa tuntuu ihan idioottimaiselta, kun välillä joku huolehtii siitä miten "kunhan ei olisi koliikkilapsi" tai kunhan ei olisi sellainen ja tällainen lapsi. Tietysti olen sitten väsynyt ja turhautunut, mutta - se on sitten. Nyt tuntuisi voitolta saada syliin oma lapsi, vaikka miten huonouninen, huutava, kaikkeen tyytymätön pikku pirulainen. Oma rakas pieni tytär. 

Nyt on raskausviikko 34+5.