Kapuloita äitikoneen rattaisiin?

Taas yksi pääsiäinen, jonka vietän töissä. Noh, pyhätyö on hyvä työ, rahalle perso minäni hykertelee. Nyt on muutenkin meneillään työviikko minun makuuni: iltavuoroja, yksi koulutus, paljon pyhätyötä, tänään pelkkiä toimistohommia. Sopivasti vaihtelua. Keskiviikon esimieskoulutus oli rakenteeltaan hyvin erilainen kuin tähänastiset: ei lösöttämistä luentosalin nurkassa laiskoja muistiinpanoja kirjoittaen, ei, vaan pieni luokkahuone, pöydät pinoon nurkkaan ja tuolit reunoille hevosenkengäksi; spontaaneja näytelmiä, parityöskentelyä, eri yksiköiden esimiehiin tutustumista ja kaiken kaikkiaan siis sen sortin oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, että aluksi mietin jo millä verukkeella voisin lähteä pois. Ensimmäisessä pienryhmäharjoituksessa olin kahden miehen ryhmässä ja ensimmäinen ajatukseni oli: "Joudunks mä olemaan noitten POIKIEN kanssa!?" :-D Sitten jo naurattikin ja päätin, että kun en pääse pois niin paras vain olla ja heittäytyä. Melkein kukaan ei tunne minua, voin olla ihan millainen haluan, voin olla oma itseni.

Lounastauolla esimieheni kysyi yhtäkkiä, että miten voin syödä salaattia, kun siinä on homejuustoa. Että eikö se ole kiellettyä tilassani. Pöydässä oli muitakin ja vähän häkellyin, mutta selitin sitten rauhallisena että juu, mm. pehmeitä juustoja ei suositella raskaana oleville  listeriariskin takia, mutta että itse olen käyttänyt maalaisjärkeä ja ajatellut, että on ihan ok kunhan ei kerralla paljon eikä joka päivä (tosiasiassa tuo oli ensimmäinen kerta koko raskauden aikana ja homejuustoa oli lautasellani n. ruokalusikallinen). Kuulostin coolilta ja varmalta, mutta todellisuudessa mietin koko loppupäivän, tapoinko lapseni piittaamattomuuteni takia. Ei esimieheni varmasti sanomistaan sen kummemmin ajatellut, mutta itselleni jäi vähän tyhmä fiilis, että mikähän hänen pointtinsa nyt oli? Odottiko hän, että olisin paniikissa sylkenyt ruoan suustani ja kiittänyt häntä lapseni hengen pelastamisesta. Ville sanoi, että olisi pitänyt sanoa, että minä en kuule niistä suosituksista piittaa, että nytkin tästä suoraan suuntaan Alkoon keskiviikkopulloa hakemaan ja tupakkiakin olen muuten taas alkanut polttaa. Että alkaako juustonnokare vaikuttaa aika harmittomalta, häh?

Ihmettelin aiemmin, miten odottavat äidit tuntuvat olevan niin herkillä, että esimerkiksi paasaavat juuri jostain ruokasuosituksista. Että terve järki haloo? Mutta nyt yllättäen ymmärrän. Onhan se ihme, että minussa kasvaa uusi elämä, pienen pieni vauva minussa, ja että se saa kaiken mitä pieneen hauraaseen elämäänsä tarvitsee minusta. Minusta, joka rakastan cola-juomia, roskaruokaa, irtokarkkia. Tukkaakin värjään ja meikkiä käytän. Parka-vauva.... Silti olen mielestäni aika rauhallinen ja maalaisjärkinen, näen sen sata paikkaa syyllistyä ja kierrän ne mielestäni aika hyvin. En ole mennyt överiksi mihinkään suuntaan. Tulen rakastamaan lasta hänen synnyttyään enemmän kuin ketään ja jotenkin rakastan häntä jo nyt, viikolla 18+3, mutta en elä vain hänelle. Olen yhä minä, ja toivon että saan olla vauvan synnyttyäkin, en halua muuttua lapselleen miehelleen kodilleen kissoilleen  eläväksi maitomeijeriksi, joka laittaa, passaa, palvelee, on supertehokas äitikone.