perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kapuloita äitikoneen rattaisiin?

Taas yksi pääsiäinen, jonka vietän töissä. Noh, pyhätyö on hyvä työ, rahalle perso minäni hykertelee. Nyt on muutenkin meneillään työviikko minun makuuni: iltavuoroja, yksi koulutus, paljon pyhätyötä, tänään pelkkiä toimistohommia. Sopivasti vaihtelua. Keskiviikon esimieskoulutus oli rakenteeltaan hyvin erilainen kuin tähänastiset: ei lösöttämistä luentosalin nurkassa laiskoja muistiinpanoja kirjoittaen, ei, vaan pieni luokkahuone, pöydät pinoon nurkkaan ja tuolit reunoille hevosenkengäksi; spontaaneja näytelmiä, parityöskentelyä, eri yksiköiden esimiehiin tutustumista ja kaiken kaikkiaan siis sen sortin oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, että aluksi mietin jo millä verukkeella voisin lähteä pois. Ensimmäisessä pienryhmäharjoituksessa olin kahden miehen ryhmässä ja ensimmäinen ajatukseni oli: "Joudunks mä olemaan noitten POIKIEN kanssa!?" :-D Sitten jo naurattikin ja päätin, että kun en pääse pois niin paras vain olla ja heittäytyä. Melkein kukaan ei tunne minua, voin olla ihan millainen haluan, voin olla oma itseni.

Lounastauolla esimieheni kysyi yhtäkkiä, että miten voin syödä salaattia, kun siinä on homejuustoa. Että eikö se ole kiellettyä tilassani. Pöydässä oli muitakin ja vähän häkellyin, mutta selitin sitten rauhallisena että juu, mm. pehmeitä juustoja ei suositella raskaana oleville  listeriariskin takia, mutta että itse olen käyttänyt maalaisjärkeä ja ajatellut, että on ihan ok kunhan ei kerralla paljon eikä joka päivä (tosiasiassa tuo oli ensimmäinen kerta koko raskauden aikana ja homejuustoa oli lautasellani n. ruokalusikallinen). Kuulostin coolilta ja varmalta, mutta todellisuudessa mietin koko loppupäivän, tapoinko lapseni piittaamattomuuteni takia. Ei esimieheni varmasti sanomistaan sen kummemmin ajatellut, mutta itselleni jäi vähän tyhmä fiilis, että mikähän hänen pointtinsa nyt oli? Odottiko hän, että olisin paniikissa sylkenyt ruoan suustani ja kiittänyt häntä lapseni hengen pelastamisesta. Ville sanoi, että olisi pitänyt sanoa, että minä en kuule niistä suosituksista piittaa, että nytkin tästä suoraan suuntaan Alkoon keskiviikkopulloa hakemaan ja tupakkiakin olen muuten taas alkanut polttaa. Että alkaako juustonnokare vaikuttaa aika harmittomalta, häh?

Ihmettelin aiemmin, miten odottavat äidit tuntuvat olevan niin herkillä, että esimerkiksi paasaavat juuri jostain ruokasuosituksista. Että terve järki haloo? Mutta nyt yllättäen ymmärrän. Onhan se ihme, että minussa kasvaa uusi elämä, pienen pieni vauva minussa, ja että se saa kaiken mitä pieneen hauraaseen elämäänsä tarvitsee minusta. Minusta, joka rakastan cola-juomia, roskaruokaa, irtokarkkia. Tukkaakin värjään ja meikkiä käytän. Parka-vauva.... Silti olen mielestäni aika rauhallinen ja maalaisjärkinen, näen sen sata paikkaa syyllistyä ja kierrän ne mielestäni aika hyvin. En ole mennyt överiksi mihinkään suuntaan. Tulen rakastamaan lasta hänen synnyttyään enemmän kuin ketään ja jotenkin rakastan häntä jo nyt, viikolla 18+3, mutta en elä vain hänelle. Olen yhä minä, ja toivon että saan olla vauvan synnyttyäkin, en halua muuttua lapselleen miehelleen kodilleen kissoilleen  eläväksi maitomeijeriksi, joka laittaa, passaa, palvelee, on supertehokas äitikone.

2 kommenttia:

  1. Itse mietin, että raskaus on varmasti yksi sellainen asia, jota tavallaan kaikki kunnioittaa ja haluaa jollakin tavalla ns. tukea. Uskon, että tuo tukeminen näkyy vähän hassuina kysymyksinä ja kommenteina, jotka on sanottu puhtaasti omasta lähtökohdasta eikä niinkään miettien, että miltä ne kuulostaa vastaanottajasta.

    Peilaan nyt ihan itseeni ja kaikkiin tyhmiin kommenteihin, mitä sulle alkuaikoina sanoin ("vieläkö oot raskaana" tjt, noita varmaan löytyy muististasi pilvinpimein). Vähä niin kuin itsekin mietit, tutkin sillä esimiehellä mitään erikoisia motiiveja kommentilleen oli: halusi vaan tukea raskauttasi omaamallaan tiedolla.

    Mutta uskon, että on rasittavaa kuunnella tuollaista, kun muutenkin pyröii kaikki "turvallisuusasiat" mielessä. Hyvä kuitenkin, että osasit itse reagoida hyvin. Ja taas mietin, että hyvä, kun mä en oo siellä sua pommittamassa kysymyksillä ja vielä pahempaa, neuvomassa.
    Tsemppiä!

    Ja ps. kiva, että osasit heittäytyä koulutuksessa, vaikka sitten jouduitkin POIKIEN pariksi. Mullakin on usein tuo poika-asenne, mutta ihan syystä mielestäni. Esim. Tiistaina "jouduin" poikaryhmään tekemään yhtä analyysiä ja hitsit kun olen itsestänikin rasittava/epäoikeudenmukainen, kun ajattelen näin, mutta todella hankala toimia ryhmässä ainoana naisena etelä-eurooppalaisten poikien/miesten kanssa. Eka kukaan ei kuunnellut, ja lopulta kun otin puheenvuoron hyvin napakasti, eräs kysyi, että tiedänkö minä edes aiheesta mitään: onko mulla mitään taustaa tältä skeneltä (puhuttiin turvallisuusjutuista). "Kyllä minulla on "taustaa", tyydyin sanomaan, vaikka olisin halunnut lisätä, että "onko sinulla, kun mielipiteesi ovat niin päättömiä ja epärealistisia".

    Kamala, kun tästä tuli nyt tällainen sukupuoli-puheenvuoro, mutta olen kyllä ennenkin huomannut ongelmia toimia "poika"ryhmässä. Usein minuakin kuunnellaan, mutta puheenvuoroni otetaan ikään kuin eksoottisina kommenteina, jotka usein sivuutetaan maks. yhden vastakommentin jälkeen. Ikään kuin automaattisesti edustaisin jotain eri kantaa vain koska en ole samaa sukupuolta kuin muut ryhmän jäsenet. Hitto, että nyt alko rasittaa tää koulumaailma.

    Ja edelleen pahoittelut, että tempasin kirjoituksen ihan hakoteille. Inhoon tällaista lopetusta esim. just luennoilla, kun joku on johdatellut keskustelun johonkin ihan epärelevanttiin suuntaan (niin kuin minä nyt) ja aloittaa loppukommentinsa sanoin "sitä minä vaan, että". Mutta silti, sitä minä vaan että kyllä noi spontaanisti mieleenpuskevat ensireaktioit luokkaa "voi ei, joudun poikaryhmään", on tavallaan oikeutettuja.

    (voisin kirjoittaa vielä liuskan siitä, miten pojat mun mielestä kohtelee toisiaan ryhmä työskentelyssä ja vastaavasti tyttöryhmä kohtelee ainutta poikaa ja tytöt toisiaan, mutta ei nyt."

    Nyt mä meen! Hyvää viikonloppua, vaikka onkin töitä.
    K

    VastaaPoista
  2. Totta varmasti tuo, että raskautta ja raskaana olevaa naista halutaan tukea, ja se varmasti näyttäytyy välillä vähän ärsyttävänä. Hyvä pointti! Oon ite sanonu ties mitä idioottimaisuuksia paksuna oleville ystäville, kun en oo vaan tienny mitä sanoa mutta oon kuitenkin halunnu osoittaa olevani messissa.

    Inhottavia poikaryhmä-kokemuksia! Etenkin tuo että TYTÖN mielipiteeseen suhtaudutaan jotenkin jännänä ja eksoottisena, sen sijaan että se olisi luonnolista jatkumoa keskustelulle. Ja voin kyllä hyvin ajatella, että etelä-eurooppalaiset miehet on ehkä yleisesti aika herkkiä sellaiseen hyvä veli-/ macho meininkiin, uh?

    Noi mun ryhmän "pojat" oli kyllä tosi kivoja ja asiallisia :D

    Samoin hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista

Mitäs mietit?