Kel onni on?

Oltiin Villen kanssa lapsuutemme maisemissa (ja tuosta saa sen kuvan, että olisimme kokeneet yhteisen lapsuuden). Oli rentouttava ja - lempisanaani käyttääkseni - ihana reissu. Lähdimme tapamme mukaan stressissä ja kireissä tunnelmissa, minä olin nukkunut yövuoron jälkeen vain kolme tuntia, Ville nukkui mielestäni liian myöhään ja pilasi luomani aikataulun, olin äreä ja tyly ja Ville hermostui siitä, jne jne. Pääsimme kuitenkin ihan hyvin matkaan ja fiiiliksetkin siitä kohenivat.

Vierailumme kesti kaksi kokonaista päivää ja puolikkaat matkustuspäivät. Kävimme mummon luona, Villen vanhemmilla tottakai, ystävälläni. Kävelimme jäällä ja kiipesimme navetanvintille, saunoimme, söimme hyvin, ajoimme autolla, nukuimme toisiimme käpertyneinä. Paljon sai nauraa. Melkein kolme-vuotias kummipoikani oli suloinen kuten aina ja luulen, että hän muistaa minut jo, sen verran reippasti tuli lähelle istumaan ja nojailemaan ja kertomaan juttuja.

Kerroimme onnellisia uutisia: odotamme vauvaa. Olen nyt kahdeksannellatoista raskausviikolla - puoliväli häämöttää! Läheisten onnellisuus puolestamme on liikuttavaa. Voin kirjoittaa raskaus- ja vauvajuttuja enemmän toisessa postauksessa, nyt vain tällainen tilannekatsaus.

Saamme ehkä yhden asunnon, lupaavalta näyttää. Se on kaksikerroksinen rivitalo, parhaillaan valmistumassa. Kaikki näyttää nyt niin hyvältä, että vakavamieliseen suomalaiseen tapaan sitä tietenkin miettii, ei tällainen onni voi jatkua. Vaikka miksei? Vauva ja koti - onhan ne ihanaa, en muusta haaveilekaan, mutta eivät nyt sentään mitkään kuut ja tähdet taivaalta.