Uin sun liiveihin

Ostin sunnuntaina kahvakuulan ja siitä asti on jokainen ilta kulunut netistä löytämäni kahvakuulailua aloittelijalle -treenin parissa. Toi-mii, päätellen siitä että kävelen vaivalloisesti kuin jotain ylimääräistä housuissa ja joka askeleella löytyy aivan uusia lihaksia. Kahtena ensimmäisenä iltana treenasin Naken mentyä nukkumaan ja eilen Villen viihdyttäessä tyttöä. Tulee ihan mahtava fiilis kun saa hien pintaan ja mukavan kolotuksen lihaksiin tarvitsematta poistua kotoa (t. mökkihöperö erakko).

Sen sijaan vähemmän mahtava fiilis tulee siitä, että sain toissayönä vauva kainalossa nukkuessani ikävän jumin vasempaan lapaan. Auu yhhyy. Olen hoitanut sitä piikkimatolla ja äsken Villen hieronnalla (vähän repesin, kun Ville käänsi pääni sivulle ja painoi lapaa ja sanoi sitten, "mä en tiiä yhtään mitä teen mutta ehkä tää toimii". Otteet olivat ammattimaiset!) ja yrittänyt venyttää, joten kyllähän se siitä taas. Ihme ettei ole useammin mitään, kun nostelen vauvaa niin epäergonomisesti sata kertaa päivässä, imetän hartiat jännittyneinä, nukun ties millä mutkalla ja venyttelen ehkä kerran vuodessa <- siinä syntilistani, herra konstaapeli.

Juuri kun aloin asennoitua, ettei Nakke enää pitkistä päikkäreistä piittaa, nukkuu hän nyt jo kolmatta tuntia. Vauvat ne on yllättämisen mestareita ja vikkelään se pieni kelkka aina kääntyy. Eilen oli ensimmäinen ilta, kun nukutus sujui ilman maailmanlopun itkua, eikä unen saapumiseen mennyt kuin viitisen minuuttia. Olen alkanut pitää nukuttamisesta, siitä miten keinun kiikkutuolissa hämäränhyssyssä unta vastaan taisteleva vauva sylissäni ja olen koko ajan lähempänä tavoitettani eli vauvan nukahtamista. Vaikka, pidän kyllä yleensäkin asioista joita en voi muuttaa. Hyvä sotilas tietää milloin on taistelun ja milloin hyväksynnän aika ja meikä taitaisi olla kohta valmis vaikka eturintamaan...

Illalla Naken nukkuessa katsottiin Villen kanssa elokuva Small Apartments, ja se kohosi kyllä heti top kymppiini! Aikalailla täydellinen elokuva, sopivasti outo ollakseen mielenkiintoinen mutta kadottamatta kuitenkaan kosketuspintaa ns. tavalliseen elämään, hauska, surullinen, yllättävä. Hyvänmielen elokuva vakavasta aiheesta ja sopivan vakavalla tatsilla. Visuaalisestikin hieno. Suosittelen! Voisin katsoa vaikka heti uudestaan.

Mietin tänään maitoja lypsäessäni, että rintani taitavat olla ikuisiksi ajoiksi lost case. Olisin varmaan kuumaa huutoa sadomaso-piireissä, kun voisin ripustaa nänneihini vaikka rekan, eikä tuntuisi missään. No mutta, arvaatte mitä hyvä sotilas tässä tilanteessa tekee.

Käytiin tänään aamulla neuvolan jälkeen kirjastossa ja nyt on iiiihana pino romaaneja odottamassa. Nyt pyykille siispä ja sitten toinen muki glögiä ja Harry Holen karismaattiseen seuraan käy mun tieni.

Annan vapauden

Tuntuu että olen muutoksessa, vaikken vielä oikein tiedä minkälaisessa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olemiseni rajallisuuden enkä enää ajattele, että uusia ovia on loputtomiin ja että kyllä se siitä, kokeilet, etsit, hapuilet. Tunnen miten elämäni on nyt tässä, tällä alalla minä olen, tällainen perhe minulla on ja ehkä tärkein, tällainen minä olen. En enää voi enkä halua vaihtaa persoonaa kuin takkia niin kuin nuorempana, vaan se mikä aiemmin oli vain jokin ydin laajenee ja kurottuu ihan koko olemiseen, olemukseen, enkä enää ole yhdelle yhtä ja toiselle toista. 

Tuntuu että elämän isot valinnat on nyt tehty ja suuret viivat vedetty. Tulee muutoksia, tietysti, minäkin voin vetää niitä linjoja uusiksi tottakai voin, mutta enää en vain livu ja ajelehdi. Ajattelen Nakkea, tietysti ajattelen Nakkea voi luoja miten ajattelenkaan, sitä miten päätökseni vaikuttavat häneen ja miten omalla elämälläni teen hänen elämästään hyvän.

Tämä tuntuu hyvältä ja juurevalta. Olen kai kasvanut aikuiseksi.

Olen miettinyt paljon, millainen äiti haluan olla Nakelleni. Turvallinen, se on kai se tärkein. Sitten haluan, että hän saa aina aina aina aina tuntea olevansa minun silmissäni ihana, hyväksytty, hieno juuri sellaisena kuin on. Tuntisin joltain osin epäonnistuneeni äitinä, jos Nakke joutuisi miettimään ja kenties muuttamaan omaa itseään minun takiani. Tietysti opetan hänelle, mikä on oikein ja väärin ja välillä joudun kieltämään ja rajaamaan, ja hermoni tulen menettämään satamiljoonaa kertaa (se on selvä), mutta se että hän joutuisi itse hillitsemään tai muuttamaan itseään, ulkoisesti tai sisäisesti, kelvatakseen minulle, on kertakaikkisen puistattava ajatus.

Tällaisia olen miettinyt. Sitten olen miettinyt paljon marttyyriutta ja sitä, miten en en en en en en en en en en en halua olla marttyyri, en halua käyttää kiltteyttäni hyväksi, en enää halua kantaa kaikesta vastuuta enkä pitää kaikkia lankoja käsissäni. En halua hallita muita enkä itseänikään vaan haluan antaa vapauden olla mitä on. Haluan vapauden, ilon, riehakkuuden, olemisen itsessään mielekkyyden ja merkityksen, ja vielä kerran: vapauden. En ole vastuussa muista kuin itsestäni, ja Nakesta tietysti jollain tasolla, siitä että opetan hänelle asioita ja pidän huolta. Mutta hänenkään persoonansa ei ole minun ja koko ajan hän kasvaa minusta pois, omaksi itsekseen, ja oikeastaan tärkein tehtäväni on olla niin viisas että osaan tukea sitä kasvua.

Tällaisia asioita olen miettinyt.

Kuulantyöntäjänaisen paasaukset

Sillisalaattipostaus luvassa taas. Lisäksi tiedossavarmaan miljoona kirjoitusvirhettä (joita niin inhoan!), kun lakkasin juuri kynnet jatämä näpyttely on vähän hankalaa. Mulla on uusi kynsilakka, sen nimi on Ivory Beige ja merkki Mavala ja se on ihana! Nyt laitoin toisen kerroksen ja vähän sävy siitä kärsi, mutta yhdellä kerroksella lakattuna on ihana lämpimänhohtoinen läpikuultava vaaleanpunaiseen taittava beige. Niin nätti sävy että piti eilen lenkilläkin kiskoa hanska pois ja ihailla käsiäni kesken matkan.

Ulkona sataa lunta - tai räntää, kuten Ville minua äsken arkirealismissaan valisti. Kuitenkin, maa on jo vähän valkoinen ja on kivan näköistä. Kunhan Nakke-tyttö herää pakkaan hänet vaunuihin ja lähdemme kaupungille katsomaan jouluvaloja ja Stockan jouluikkunaa. Ajattelin myös ostaa kahvakuulan! En ole edistynyt salille moneen viikkoon ja sen kyllä jo tuntee olossa, etenkin kun olen viime viikkoina syönyt pitkästä aikaa leipää. Ei sovi mulle, ei, maha on täynnä ilmaa ja jo aamusta turvonnut. Tietysti karkit ym. makeat herkut eivät myöskään auta asiaa... Viimeksi reilu viikko sitten ponkaistessani vaa'alle näytti 86,5 kiloa, eli hitaasti mutta varmasti paino hivuttautuu alaspäin. Olin suunnitellut, että 20.1. paino olisi 81 kiloa eli sama kuin tuolloin tasan vuosi sitten, mutta tuo tavoite taitaa jäädä toteutumatta. Joulu ja kaikki, you know... Lenkkeilykin on jäänyt tosi vähäiseksi ja kuten sanottu, kyllä tunnen olostani että nyt en ole kohdellut kroppaani ihan niin kuin se ansaitsisi. Vaikka se kiero paskiainen kinuaakin karkkia harva se päivä ja keksii kieltämättä aika hyvät perustelut sille, miksei kannata lähteä tuonne pimeään tarpomaan. Otat kato vaunut, hei, pääsette ilmaiseks bussilla, se kuiskuttaa ja minä uskon.

Olen kuitenkin varsin optimistinen kahvakuulan suhteen! Aiemmin kaikki kotijumppa-aikeet ovat kaatuneet laiskuuden lisäksi tilan puutteeseen, ja mielessäni kummittelee vieläkin kuinka kokeilin zumbaa ja törmäilin huonekaluihin niin että on ihme kun mikään ei hajonnut. Nyt meillä on kuitenkin sen verran avara ja pitkänmallinen olohuone, että kun laitan treenivideot pyörimään Villen koneelle on tilaa heilua vaikka kuinka. Lisäksikahvakuulailu lajina on kiinnostanut jo yli vuoden eli intoa piisaa! 

Silloin muuten kun Nakke syntyi labranhoitaja sanoi, että nyt sulla on oma kolmen kilon kahvakuula tuossa. Sitten hänestä hujahti neljän kilon kakkakuula (kuten Ville kerran totesi kuuratessaan totaalisesti räjähtänyttä tytärtään) ja nyt on jo varmaan viisi kiloa täynnä, mutta päivittäisestä nostelusta huolimatta en ole huomannut mitään positiivista muutosta kropassani. Päinvastoin, niska on jatkuvasti jumissa ja vasenta hauista juilii välillä niin, etten nukkumaan mennessä tiedä miten päin olisi.

Nukkumaan menosta puheenollen, Nakke-pieni on jo viikon ajan käynyt kahdeksan, yhdeksän aikaan unille (itkun ja heijaamisen saattelemani toki, ettei nyt liian ruusuiselta kuulosta) ja eilen ensimmäistä kertaa uskalsin jättää hänet yksin sänkyynsä nukkumaan (aiemmin olen tehnyt sitteriin pesän jossa hän on nukkunut meidän katsoessamme telkkaria). Napanuora venyi vissiin vähän liiaksikin kun pompin pariinkin kertaan yläkertaan katsomaan nukkuuko hän varmasti ja, hyvä Luoja sentään, hengittääkö hän varmasti, mutta uskottava se oli. Oli kivaa olla Villen kanssa ihan kahdestaan, vaikka suurimmaksi osaksi molemmat touhusimmekin omia juttujamme. Katsoimme myös Tim Burtonin animaation Ruumismorsian, joka oli herttainen ja ihanan outo.

Kuva

Arrrghhhhh. Ville pelaa yhtä typerää matosotapeliä taas äänet päällä. En viitsi joka kerta valittaa ja siksi hän ei varmaan uskokaan, miten oikeasti vihaan noita ääniä - ohho, ja telepatia toimi koska nyt ne loppuivat!

Anoppini kävi eilen meillä pikapiipahduksella erään ystävänsä kanssa. Söimme lihapullia ja muussia ja tuo ystävä ehti kommentoida miten Nakke syö paljon tutia, miten ensimmäisen kohdalla sitä jaksaa kantorepussa kantaa mutta sitten kun niitä on seitsemän ei enää jaksa ja miten tuo tyttö se taitaa olla paljon sylissä... Hillitsin itseni aika ihailtavasti. Eihän hän pahaa tarkoittanut, varmaan puhui lämpimikseen vain, mutta voi herranen aika kun  ihmiset osaisivat jättää toisten tavan hoitaa ja kasvattaa lapsiaan kommentoimatta! (näille itselleen siis. Mikään ei ole kivempaa kuin juoruilu selän takana, hehehe.) Sanoin heidän lähdettyään Villelle, että näin vanhempana saa olla aika varma itsestään ja siitä, että on paras mahdollinen vanhempi ipanalleen, koska neuvoja kyllä piisaisi. Suurin osa neuvojista/ komnetoijista on joko lapsettomia tai omat muksunsa vuosikymmenet sitten kasvattaneita, jolloin aika on ehkä vähän kullannut muistoja... Samassa elämäntilanteessa olevat usein ymmärtävät, miten herkkää ja haastavaa vanhemmuus on, miten lapsen voi hoitaa ja kasvattaa monella tavalla "oikein", miten erilaisia lapset, perheet ja perheiden elämäntilanteet. Oma mottoni on nykyään, että kunhan henkistä tai fyysistä vahinkoa ei tapahdu niin antaa mennä vaan.

Tonttuilemassa

Aikainen lintu madon nappaa, ja tänään tämä kananen heräsikin jo kuudelta. Heräsin omaan pinkeyteeni ja pakottaviin rintoihini, kun vauva ei ollut herännyt koko yönä syömään. Vihdoin hänen herättyään kuuden jälkeen (saatoin ehkä vähän silitellä käsiä ja poskia ja näin jouduttaa heräämistä...) piti vielä imetyksen jälkeen nousta aamulypsylle, ja siitäpä tämä päivä sitten alkoi. On se vaan hyvä tunne, kun rintoja vaivaava pinkeys ja kiristys valuu maidon mukana pois. Ja onpahan nyt tämän päivän meijerituotanto saatu hyvälle alulle jo heti aamutuimaan.

Tällä viikolla olen päässyt oikein kaksiin pikkujouluihin! Tiistaina menimme Naken kanssa illaksi ystäväni ja hänen puolitoista-vuotiaansa luokse vaihtamaan lahjat ja kuulumiset sekä herkuttelemaan. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Istua keittiön pöydän ääressä lasten kiljahdellessa (!)  ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mistä sitä juttua aina riittääkin! Minullakin, maan hiljaisella. On hauskaa, miten olemme tämän ystäväni kanssa tunteneet melkein 25 vuotta ja olemme yhä ystäviä, ja nyt meillä kummallakin on omat pienet tyttäret joista ehkä tulee myös jonain päivänä ystäviä.

Keskiviikkona olimme koko perheen voimin Lastenklinikalla Nakke-tytön varpaita näyttämässä. Häneltähän puuttuu oikeasta jalasta varpaita ja sen tiimoilta oli nyt ensimmäinen lääkärikäynti. Ei tullut juurikaan uutta infoa synnytyssairaalassa saamiimme arvioihin: jalka ei ole kipeä, varpaattomuus ei tule haittaamaan kävelyä ym. liikkumista ja kuten mukava lääkäri sanoi, "tässä puhutaan nyt sillä asteella, että mitkä kengät tulee sopimaan". Hän arvioi, että kolmen vuoden iässä jalkapöytää voitaisiin leikata kapeammaksi, jos haluamme, juurikin tuon kenkäprobleeman vuoksi (jalkapöytä josta puuttuu varpaita on leveämpi). Uusia varpaita ei ole tarvetta rakennella, koska haitta on vain esteettinen - jos sen niin haluaa nähdä. Uskon, että tuo erilaisuus voi Nakkea jonkin verran herkässä kasvuiässä vaivata, mutta minusta höperöstä äidistä hänen persoonallinen pikku jalkansa on tietysti maailman suloisin, ja jos se minusta on kiinni hänen ei ikinä tarvitse ajatella, että siinä olisi jotain vikaa. 

Olemme Villen kanssa aika hyvä tiimi kaupunkiajossa - Ville ajaa ja minä komppaan navigaattoria - mutta silti oli vähällä hermo mennä, kun eihän sieltä ruuhkaisesta Töölöstä ollut löytyä parkkipaikkaa. Lopulta jätimme auton mäihällä sakkopaikalle ja onni oli matkassamme, kun tuulilasista ei löytynyt mitään ylimääräisiä koristuksia poislähtiessämme. Nakke keräili miljoona hymyä Lastenklinikan odotushuoneessa pönöttäessään Villen sylissä tomerana mutta hieman unisena, ja minä tunsin syvää onnea ja kiitollisuutta terveestä pikku tyttärestäni. Toivon paljon voimaa ja rakkautta kaikkien sairaiden lasten vanhemmille, joita tuollakin näimme.

Lääkärireissun jälkeen päivä jatkui arkisissa askareissa pyykkiä pesten, joululahjoja paketoiden ja ruokaa laittaen. Innostuin vielä veivaamaan iltapalaksi pizzaa ja sitten olikin hyvä kellahtaa maha täynnä vetämään unta kuuppaan. Nakke-neiti itki ennen nukkumaanmenoa niin vimmatusti, että Villekin tuli kesken uniensa kysymään onko tyttö kipeä, ja haluanko hänen hyssyttävän välillä. Ei kyllä minä... Olen huomannut jotain pientä muutosta itsessäni suhteessa vauvaan, jotain pienen pientä hajuraon ottamista. En enää kanna häntä ihan niiiin paljon repussa ja etenkin iltaisin näen mieluummin nukuttamisen vaivan kuin että antaisin hänen vain torkahtaa reppuun omia aikojaan, vaikka jälkimmäisessä helpommalla pääsisinkin. En tiedä milloin muutos on tullut mutta illan pari viimeistä tuntia, kun vauva nukkuu omassa sitterissään eikä ole koko ajan iholla ja Villekin on monesti jo mennyt nukkumaan, ovat muodostuneet minulle tärkeiksi. 

Ja vastapainona edelliselle kappaleelle: eilen työnsin taas vauvan reppuun heti herättyämme ja aamuhommien jälkeen pykäsin pystyyn siivouspäivän. Lakanatkin vaihdoin, kyllä kelpasi illalla käydä puhtaisiin vällyihin. Sitä ennen olin kuitenkin ehtinyt viettää työporukan pikkujouluja! Alkoi jo  lähdön hetkellä vähän kuumottaa, kun lenkillä vaunuihin nukuttamani vauva heräsi juuri kun minun olisi oikeastaan jo pitänyt olla menossa ja vauvan syötettyäni Villeä ei vieläkään kuulunut. Olin juuri soittamassa kun hän saapui, autuaasti pikkujouluni unohtaneena. Myöhästyin kymmenen minuuttia mutta ei se iltaa pilannut, ja voi miten olikaan kiva nähdä kaikkia! Söimme Viikinkiravintola Haraldissa ja en tiedä miten kävi niin, mutta jossain vaiheessa napotimme kaikki Viikinkikypärät päässämme kuin lauma pöljiä, ja kyllä nauratti. Olin kuulemma kuin ilmetty viikinki vaaleine kiharoineni, mikä on ehkä vähän kyseenalainen kehu... Juttu luisti ja vasta ihan lähdön hetkellä esittelin ujona pari Nakke-tytön valokuvaa, mikä on minusta the höperöstä äidistä aika hyvin hillitty.

 

On aamuyhdeksän, Villen vapaapäivä, päivä alussa. Koti nukkuu kissoja myöten ja minusta tuntuu että aikaa on vaikka miten mällätä. Jouluun on 11 yötä.

Onnellinen nainen on hyvä nainen

Tänään on paluu arkeen, kun Villen lomaviikko on ohi ja iltavuoroon tiensä käy. On ollut kivaa kun Villekin on ollut kotona, ja vaikkei olla mitään erityistä tehtykään, syöty vaan hyvin ja oltu, niin on minustakin tuntunut ihan lomalta. Monena aamuna on käynyt niin, että Ville ja Nakke ovat jääneet nukkumaan ja minä olen jo edeltä hipsinyt alakertaan, ja olen kyllä nauttinut niistä muutamasta ikiomasta tunnistani! Syönyt rauhassa aamupalan, katsonut Lostia ja lypsänyt maidot, laittautunut rauhassa. Eli samat jutut kuin muinakin aamuina ilman aamukitinäisen vauvan viihdytys-/nukutusvastuuta. On myös jotenkin niiiiin suloista, miten makkarin unenlämpimässä pesässä tuhisee pieni Nakke isinsä kainalossa, niin kuin on tuhissut jo ensimmäisestä sairaalayöstään asti. Sitten välissä oli taukoa, jolloin Nakke ei oikein asettunut jäämään ilman minua (=hinkkejä), mutta nyt taas imetysvälien vähän pidennyttyä on isin kainalossa pienellä hyvä.

Perjantaina emme juhlineet rakkaan Suomen maamme 96-vuotista itsenäisyyttä oikein mitenkään, paitsi toivottelemalla toisillemme hyvää itsenäisyyspäivää vähän joka käänteessä... Söimme arkisesti lounaaksi tonnikalasalaattia ja päivälliseksi munakasta (ja iltapalaksi tuhteja lämpimiä voileipiä, ettei nyt liian terveelliseksi mene!), minä kävin vauvan kanssa tuolla sohjossa tarpomassa reilun tunnin lenkin, katsoimme telkkaria, saunoimme. Minä kävin tällä kertaa ensin ja takaisin tultuani Ville laski juuri nukkuvaa kapaloitua vauvaa sylistään ja laittoi sormen suulleen hyssytykseksi, ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin tuohon hetkeen kiteytyy se, mitä minä tiedän onnellisuudesta. Saunan lämpö ja raukeus lihaksissa, oma rakas mies ja meidän syvä liittomme, tämä kaikista riidoista ja kaikesta riippumaton yhteen hiileen puhaltaminen ja se että me olemme me, hyvä tiimi, ja meillä on tuo ihana vauva. 

Lauantaina paarustin vauvan kanssa kauppaan ja takaisin tultuani tein varsinaista pikaruokaa: pekoni- ja kanasilppua pannulla kypsennettynä, mukaan jalapeno- ja paprikakuutioita, joukkoon mausteet ja ruokakermaa sekä toisessa kattilassa kypsynyt riisi. Nam! Ilta menikin sitten syödessä, pyykkiä pestessä, tv:tä katsellessa ja minä makasin pitkän tovin piikkimatolla, mikä laukaisi ihanasti jäykkää selkääni.

Eilen nukuimme taas myöhään ja herättyämme aloimme siivouksen. Naken kummisetä tuli äitinsä kanssa meille käymään ja vaikka hän on nähnyt kotimme ties minkälaisessa kaaoksessa eikä varmasti voisi vähempää välittää, oli kuitenkin kiva siivota ikään kuin vieraita varten. Nyt ei taas moneen päivään tarvitse. Nakke nukkui melkein koko vierailun repussaan ja heräsi sitten tyytyväisenä katselemaan ja sylejä kuluttamaan. Hän on oikea miss vieraskoreus, säästää kitinät äitille ja isälle...

Illalla lähdimme vielä Jumboon. Villellä oli lahjakortti jolla hän valitsi repun, ja sitten ostettiin kumpikin muutama joululahja sekä kotiin vähän ruokaa, ja minä hirveän kasan kynttilöitä. Kotona linnoittauduimme sohvalle herkkujen kanssa ja katsoimme elokuvan The Butterfly Effect. Suosittelen! Olen katsonut sen aiemminkin monta vuotta sitten (asuimme Varkaudessa ja se tuli muistaakseni tv:stä) mutta hyvin kesti toisenkin katselun, ja kestäisi vielä kolmannenkin. Nakke nukkui sitterissään, paitsi kerran pärähti kovaan itkuun heräämättä siihen kuitenkaan itse, eikä millään meinannut rauhoittua. Mitähän pahaa unta noin pieni voi nähdä... Ja siitä puhe mistä, nyt kuuluu heräilyn ääniä joten hyökkään äkkiä laittamaan tutin, jos vaikka saisin vähän jatkoaikaa--

Aamulypsyllä - äidinmaidon luovuttaminen

Ajattelin nyt kirjoittaa ylös ajatuksiani ja kokemuksia maidonluovutuksesta, jos vaikka googlen haulla joku aiheesta tietoa kaipaava tänne eksyy. Jokaisella kunnalla on vähän omat systeemit maidon luovuttamisen suhteen, mutta kerron nyt näistä Helsingin alueen käytännöistä. Samoin jokainen luovuttaja tietysti kokee homman vähän eri tavalla, mutta tässä nyt näitä minun kokemuksiani.

Äidinmaitohan on pikkupilttien ykkösruokaa ja sen positiivisia vaikutuksia on ainakin vastustuskyvyn lisääminen, hyödylliset suolistobakteerit, hmm ja mitähän vielä. Vastasyntyneille, keskosille ja sairaille vauvoille äidinmaito on ihan parasta ravintoa ja koska kaikki äidit eivät pysty itse imettämään vauvaansa esimerkiksi oman terveydentilan tai maidon vähäisyyden vuoksi, vastaanottavat sairaalat toisten äitien luovuttamaa maitoa. Luovutetusta maidosta maksetaan 17 euroa kilolta, mikä on verovapaata tuloa. Ei siitä kovin hääviä tuntipalkkaa tule, mutta jos ensisijainen syy luovuttamiselle on halu tehdä hyvää, on rahallinen korvaus ihan mukava vaivanpalkka. Itse en ole vielä saanut ensimmäistä tiliäni, mutta veikkaisin saavani maitorahoja n. 100-150 euroa luovuttaessani maitoa n. kolme desiä per vuorokausi.

Helsingissä maidot haetaan kotoa kerran viikossa, mikä itselläni on yksi avaintekijä luovuttajaksi ryhtymisessäni. Toinen on tietysti se, että sitä ylimääräistä maitoa ylipäänsä on ja että joutuisin lypsämään sitä joka tapauksessa pois, etten aivan tikahtuisi pinkeyteeni. Lisäksi tämä nykyinen helppo elämäntilanne hyväunisine vauvoineen mahdollistaa luovuttamisen, samoin kuin se että Nakke on ainokainen. Luovuttaminen vie vuorokaudessa puolisentoista tuntia sisältäen käsien ja rintojen pesun ja desinfioinnin ennen jokaista lypsyä, lypsyvälineiden saippuapesun aina käytön jälkeen sekä lisäksi keittämisen kerran vuorokaudessa, lypsettyjen maitojen jäähdyttämisen ja pakastamisen sekä tietenkin itse lypsämisen. Luovutettavaa maitoa tulisi olla vähintään kaksi ja puoli desilitraa vuorokaudessa ja oman kokemukseni mukaan homma toimii, jos tuo maitomäärä irtoaa suhteellisen kivuttomasti.

Lypsämiseen on hyvä saada rutiini ja mielestä kaksi lypsykertaa per vuorokausi on riittävästi, jotta homma ei käy turhan rasittavaksi. Itselläni maitoa heruu parhaiten aamuisin, jolloin lypsän suurimman osan päivän maidoista. Välillä tuntuu, että koko lypsäminen on aivan hullun hommaa eikä tiedä pitäisikö ajatella sairaita keskosvauvoja vai rahapalkkaa, ettei löisi hanskoja tiskiin, kun oma vauva kitisee, maito heruu nihkeästi ja itse heiluu rinnat paljaana ja välttää koskemasta juuri desinfioiduilla käsillä mihinkään viihdyttäen samalla epätoivoisesti vauvaa. Mulla kaikki stressaaminen vaikuttaa välittömästi maidon herumiseen enkä ikinä voi lypsää kiireessä tai muuten huonoissa fiiliksissä, vaan tarvitsen itselleni kylläisen, levänneen ja lämpimän, kiireettömän tilan jotta homma toimii. Se on hyvä, on vähän niin kuin pakko pitää huolta omasta jaksamisesta.

Iltaisin tulee aina tyytyväinen mieli, kun päivän maidot ovat siististi rasioissaan pakkasessa, pullosoppa on kiehunut ja homman voi siltä päivältä jättää taakse. Silti: seuraavana päivänä sama ruljanssi on taas edessä. Maidonluovuttajan täytyy olla hommaan sitoutunut ja joka ikinen päivä tulisi luovuttaa se vähintään kaksi ja puoli desiä. Mielestäni maidon luovuttaminen sopii parhaiten minun tyylisilleni äideille, jotka viihtyvät paljon kotona: itse ainakin stressaisin, jos olisin paljon menossa ja sitten vähäiset kotonaolohetket pitäisi käyttää lypsämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään. Samoin tietysti helpottaa kovasti, jos lapsia on vain yksi, jolloin maidon luovuttamiseen käytetty aika ei ole pois esikoiselta.

Tässäpä tämä maailman tönköimmällä suomenkielellä esitelty "harrastukseni". Vaikka välillä tuntuu, että pääsisi paljon helpommalla jos ei olisi tätä päivittäistä velvollisuutta, niin yleensä on kuitenkin hyvä mieli kun tietää auttavansa. Ja, kuten olen kertonut, Nakkekin sai bilirubiini-hoitojensa aikana toisten äitien luovuttamaa maitoa, mistä olen kiitollinen. Hyvä kiertämään, koska voin.

Äkkilähtö maalle, siskon seurassa ja vielä vähän perhejuttuja

Onpas paljon taas sattunut ja tapahtunut sitten viime kirjoittelun! Viikko sitten, torstaina, heräsin uuteen päivään normaalisti ja elin aamun aikeissa käydä päivällä lenkillä, siivota kodin ynnä muuta arkipäiväistä, kun ekstemporee äitin kanssa puhuttuani keksinkin lähteä heille kylään. Tuli vähän kiire, kun aikaa bussin lähtöön oli kaksi tuntia ja olin ihan seinästä repäistyn näköinen, tavarat tietysti pakkaamatta ja kaikki ihan hujan hajan, ja meiltä kuitenkin kestää parhaimmillaankin yli puoli tuntia siirtyä keskustaan. Vauva onneksi nukkui ja niin saatoin äkkiä laittaa itseni ja tavarat ja vasta vähän ennen lähtöä herättää pilttini syömään, ja sitten ei muuta kuin nokka kohti kaupunkia.

Matkustin ensimmäistä kertaa sellaisella Onnibussilla ja aion kyllä suosia sitä jatkossakin. Hinnaltaan kolmasosa siitä mitä Matkahuollon kyydit ja matka meni joutuisasti, kun puolivälissä matkaa oli 40 minuutin pysähdys. Silloin palkitsin itseni cappuccinolla ja saatoin hetkeksi ottaa Naken pois rintarepusta, ja tuo hetken hajurako teki varmasti hyvää meille molemmille.

Maalla aika meni nopeasti, vaikken mitään erityistä tehnyt. Pienimuotoisesti auttelin äitiä kotihommissa, kävin lenkillä ja valmiiseen pöytään, vierailin Villen vanhemmilla, skypettelin pitkät puhelut Lontoon siskon kanssa ja tapasin mummoa. Nukuin hyvin ja otin aamulla vauvan viereen. Nautin nähdessäni hänen nauttivan huomiosta ja hellyydestä ja kaiken kaikkiaan vietin ihanan pikku loman. Ville oli samaan aikaan risteilyllä kavereidensa kanssa ja oli kivaa myös se kun kummankaan ei nyt tarvinnut olla yksin kotona. Vaikka enhän minä tietysti enää ikinä ole yksin vaan vauvan kanssa, mutta eipähän se juurikaan pimeänpelkooni auta.

Tulimme takaisin kotiin maanantaina, Ville oli meitä vastassa. Haettiin pizza ja vietettiin koti-iltaa, jonka päätteeksi Ville nukahti sohvalle ja minä ajoin hänet siitä sänkyyn Lost-katsomoni tietä. Kolmas kausi jo menossa!

Tiistaina nukuttiin koko perhe myöhään ja käynnistettiin sitten suursiivous. Jokunen tunti siihen meni ja sitten meinasikin jo tulla kiire käydä kaupassa ennen ystäväni tuloa. Olemme tämän ystävän kanssa lapsuudenystäviä, mutta nyt vasta viime vuosina taas löytäneet toisemme uudestaan hänen muutettuaan länsirannikolta lähemmäs Helsinkiä. Oli ihanaa nähdä ja vaihtaa kuulumisia, pari tuntia meni kuin siivillä keittiön pöydän ääressä herkutellen ja jutellen. 

Eilen nukuimme taas myöhään, story of my life, ja lähdimme aamuhommien jälkeen Nakke-neidin kanssa kaupungille. Veronpalautukset jo taskussa polttelivat, eh he. Ostin joitakin joululahjoja ja itselleni puuterin ja The Body Shopin suihkugeelin, ja sitten olikin aika tavata siskoni vakkaripaikkamme Tang Dynastyn edessä. Tunti tehokasta lounasbuffet-aikaa, hyvin ehti vetää miljoona rullaa sushia ja minä vielä imettää vauvan invavessassa, tuossa viehättävien ruokailutilojen ykkösessä. Sitten vielä pyörittiin kaupoilla pari tuntia, saatiin älyttömiä naurukohtauksia ja kuuden maissa saavuttiin meille.

Meillä vähän huilattiin, minä lypsin maidot, laittauduin ja valmistuttiin iltaan: Tavastia ja The Sounds kutsuivat! Koin täysin järjetöntä eroahdistusta Nellistä jo ennen kuin pääsin ovesta ulos, mutta samalla teki hyvää olla pitkästä aikaa laittautunut ja kulkea ilman iänikuista rintareppua, joka vetää hartiani kieroon ja saa kivun pesimään selkärangan päälle.

Keikka oli hieno! The Soundsin musiikki soi mulla mp3-soittimesta koko kesän 2010, mutta sen jälkeen en ole sitä kuunnellut ja uusia biisejä oli tietysti ehtinyt tulla. Ihastuin laulajaan, hän oli ja varmaan on sellainen reteä muija joka kiroili paljon, pyöritteli mikrofonia kuin lassoa, veti röökiä kappaleiden välissä ja läiskytti itseään reiteen. Tykkään siitä, että naiset eivät ole vain kauniita ja etäisiä vaan tuollaisia hikisiä ja voimakkaita energiakimppuja, jotka katsovat silmiin ja seisovat suorassa. Olipas outo ja etäinen kuvaus naisista, tuosta vieraasta ihmisryhmästä...

Tänään vähän väsytti aamulla, kun piti herätä aikaisin neuvolaa varten. Villen pommiin nukkumisen takia meinattiin lopulta myöhästyä kokonaan ja kyllä savu nousi korvista kun kaasutettiin terveysaseman pihaan, mutta onneksi ei kumpikaan olla pitkävihaista sorttia... Nakke sai piikin kumpaankin reiteen ja kehuja terhakkuudestaan. Painokin ylittää kohta viiden kilon rajan vaikka hänen syntyessään pienenä untuvaselkäisenä linnunpoikasena ajattelin, ettei tuo maaginen puolet kympistä tule koskaan täyteen.

Neuvolan jälkeen käytiin megaostoksilla ruokakaupassa ja nyt on ihanaa, kun päivän velvollisuudet (pyykkivuoro, kauppa, neuvola) on takana, koti on siisti ja Ville tekee meille ruokaa. Täydellisessä maailmassa ehdin syödä sen ennen kuin vauva herää, mutta, no, niin.