Kirjoja, leffoja, koruja ja yksi sitaatti

Rakastan koruja. Enkä mitä tahansa koruja, enkä edes kultaa ja timantteja, vaan rihkamakoruja. Elokuussa toin Lontoosta kasan rihkamaa ja samalla tein pyhän päätöksen, että alan myös käyttämään käyttää niitä. Ja katso, niin myös teen! Pukeutuminen on nykyään hauskempaa kuin aikoihin, kun valitsen yksinkertaisten vaateparsieni kaveriksi söpön korun. Tykkään erityisesti koruista, jotka ovat miniatyyreja jostain isommasta jutusta: minulla on pikkuiset muffinsit, pikkuruinen keinuhevonen, kirjekuori ja lempparini kaikista, pikkuinen purnukka puolillaan pikkupikkuruisia karkkeja. Tänään valitsin kuitenkin mansikan, joka on muisto Villen ja minun ensimmäiseltä yhteiseltä Tallinnan matkalta kahden ja puolen vuoden takaa:

Korviin valitsin kauniit lehdet, jotka ovat tuliainen rakkaalta siskoltani hänen taannoiselta Kosovon, Bosnian tai muun hämymaan matkaltaan:

Voin nyt onnitella itseäni, että tänä kuluneena armon vuonna 2011 olen toimeenpannut monia päätöksiäni: korujen käyttämisestä on tullut itsestäänselvä osa pukeutumista, kuntoilusta on tullut elämäntapa, olen laihtunut ja viihdyn kehossani, olen tavannut enemmän ystäviäni. Elämäni on nykyään täydempää, värikkäämpää ja merkityksellisempää kuin vuosi sitten. Hyvä minä! Seuraava pikku projektini voisi olla säännöllisen venyttelyn aloittaminen. Joinain iltoina, etenkin jos olen nukkunut huonosti, käynyt mahdollisesti salilla ja viettänyt työpäivän jalkojeni päällä, reiteni ovat niin kireät että tuntuvat kiveltä. Yhtenä tuollaisena iltana olin kuolemanväsynyt, mutta sen sijaan että olisin tehnyt pienen välikuoleman sohvalle, aloinkin venytellä. Venyttelin ehkä viisi, kymmenen minuuttia, kävin läpi kaikki isot lihakset ja sen jälkeen oloni oli vetreä ja virkistynyt. Pienellä vaivalla isot tulokset, miksen siis alkaisi?

Vietän tänään vapaapäivä. Minä sydän arkivapaat, osa 578. Nukuin aamulla myöhään, menin vielä Villen viereen tunniksi pötköttelemään, ja puolilta päivin kömmimme ylös. Teimme herkkuaamupalan: kahvia, keitettyjä munia, leipää ja hapankorppuja hyvillä päällisillä. Nyt olen odotellut sään rauhoittumista kirjastoreissua varten, mutta eipä se taida tuosta rauhoittua, mokomakin villikakakara, joten ei auta kuin vetää kumpparit jalkaan ja purjehdustakki niskaan ja lähteä lontustamaan. Illaksi olimme suunnitelleet metsäretkeä, kun Ville haluaa hakea jotain huipputerveellistä pakurikääpää (??) ja nauttia termarista kaakaot kannonnokassa, ja minä haluan keuhkot täyteen raikasta metsäilmaa ja reippaan hien pintaan ja punan poskille, mutta taidetaan tässä säässä jättää väliin. Ehkä vain vuokrataan leffa ja tapitetaan sitä lämpöisessä kotipesässä. Perjantaina katsottiin kaksi, 127 tuntia joka kertaa extreme-urheilijasta joka juuttuu kädestään kiinni kallionpohjalle 127 tunniksi, ja sitten vielä Prinsessa, joka kertoo Kellokosken mielisairaalasta 1940 ja -50 lukujen vaihteessa ja oli sellaista hidastempoista ajankuvaa tuosta ajasta. Tykkäsin molemmista, enemmän kuitenkin ensin mainitusta.

Olen myös lukenut, mm. Riikka Pulkkisen Rajan, jonka hotkin muutamassa päivässä ja tykkäsin kovasti sen kielestä, tarinan kulusta. Nyt en enää pidä Riikka Pulkkista vain ärsyttävän kauniina vaan myös hyvänä kirjoittajana, sellaisena ihmisenä jota tekisi mieli kadehtia mutta ei vaan voi, kaikesta siitä viehättävyydestä johtuen. Eilen luin loppuun Katja Kallion Kuutamolla, joka oli oikein viihdyttävää lukemista. Jos haluatte viettää romanttisen viikonlopun, suosittelen katsomaan Kuutamolla-leffan ja lukemaan sen päälle kirjan. Hyvä, kepeä mieli on taattu. 

Kirjassa oli yksi hyvä kohta (muiden hyvien kohtien muassa), josta löysin itseni:

Sitten on toisia, joiden pitää rakentaa itsetuntonsa paitsi jokaisen tapaamansa ihmisen kanssa uudestaan myös joka päivä uudestaan. Sanoisin, että sinä olet niitä. Sinulle itseluottamus on kuin vatsalihakset. Niitä pitää treenata joka päivä. Ei auta, että saat ne hyvään kuntoon: silti on joka päivä tehtävä samat harjoitukset, jotta ne pysyisivätkin kunnossa.

Ja nyt sinne kirjastoon mars!

Kauneutta

Alavireisiä päiviä, liikaa ajatuksia. Siivoan kohta, elän toivossa, että ulkoinen järjestys luo sisäistä järjestystä. Sitä ennen pari kuvaa:

Käytiin Villen kanssa Prismassa ja tein tuollaisia kivoja heräteostoksia. Juoksukäveltiin kilpaa Prisman käytävillä enkä voinut olla hihittämättä, aikuisia ihmisiä lapsetti. Kotiin päästyämme pelattiin tuota Iskelmä-peliä ja oli kivaa, kun yleensä häviän kaikki tietopelit (yleissivistykseni on koiran/ pienen lapsen luokkaa) mutta nytpä Ville voitti vain yhden erän ja kahdessa tuli tasapeli. Pidin hurjan voitontanssin itselleni melkein-voittoni juhlaksi.

Uusi Hely Prisma-reissulta lähikuvissa.

Siivottuani lakkaan kynnet tällä.

Kolme vuotta sitten maalaamani taulu makkarimme seinällä. Vähän kömpelö, mutta rakas.

Kaikki menee ihan hyvin, en voi olla uskomatta tuota sympaattista pikkukoiraa.

Päiväkirjani. Sisällään salaisuuteni.

Olkkarin lampun pitsikuosi on kaunis.

Oi, mikä ihana laukku! - kirja äitiltä takavuosien joululahja ja tuo tanssija rakas perintö mummolta. Ne kaunistuttavat elämääni makkarin kampauspöydälläni.

Kipeitä muistoja

Olen innoissani blogini uudesta ulkoasusta. Se on iloinen ja voimakas, sellainen kuin tahtoisin itsekin olla.

Tänään oli toinen aamuvuoro ja olen kärsinyt pää- ja korvasäryistä. Aamuvuorot eivät oikein sovi minulle. Rakastan vuorotyötä, olen varmaan monestikin sanonut sen, rakastan sitä miten tuikitavallinen maanantai voi olla vapaan alku ja torstaina, kun ihmiset puskevat tuulen läpi sateenvarjot nurinpäin töihin ja kouluihin, minä kaivaudun syvemmälle peittoihin ja tiedän, saan vain olla koko päivän. Oikeastihan en tietenkään osaa vain olla, puuhaan ja häärään ja yritän karkoittaa ikuista kysymystäni Tätäkö tämä elämä on?, mutta eipäs mennä nyt siihen. 

Ristin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ettei tämä ajoittain vihlova korvasärky yltyisi korvatulehdukseksi. En ole ikinä tuntenut niin kovaa kipua kuin viime tammikuussa sairastaessani korvatulehdusta. Kirjoitin siitä kamalasta koettelemuksesta päiväkirjaani näin: 

17.1.2011 maanantai

23:18 Sairastan helvetillistä korvatulehdusta. Kipu on melkein kestämätön ja sitä on jatkunut kolme päivää, en ole saanut nukuttua. Kipeä korva on täysin lukossa ja humina vain käy, ja siihen koskee niin, au se kipu. Huomenna menen uudestaan lääkärille jos tämä kamala, tuskainen kipu ei ole loppunut. Syön liuskan buranaa päivässä ja tungen korvan täyteen vodkassa uitettuja valkosipulilla täytettyjä myttyjä, eikä mikään auta, tämä kipu on kamalaa. Olen alkanut vihata nukkumaanmenoa, hiljaa pimeässä kärsimistä ja sitä ettei uni vaan tule, ja kun tulee herään parin tunnin päästä johonkin epämääräiseen haamuaikaan ja on pimeää ja pitäisi olla hiljaa ja koskee niin. --- Eihän se onneksi koko ajan koske, mutta nyt kun kipu hyökyy päälle ja tuntuu kuin joku työntäisi sukkapuikkoa syvälle korvaani, ei se tietenkään lohduta.

Aih, voi! Ei enää ikinä korvatulehdusta. Ja Luoja varjele kaikkia, jotka joutuvat elämään päivittäisen kivun kanssa.

Nousisinko

Dalai Lamaa ei lasketa.

Puhun usein itsestäni vähän vähätellen, kerron että tykkään löhötä kotona sohvalla ja käpertyä kotiin ja että kylläpä laiskotti silloin ja silloin. Äsken rupesin miettimään, miksi ihmeessä teen ja sanoin noin. Ehkä haluan antaa itsestäni jotenkin helposti lähestyttävän kuvan, tai näen laiskuuteni ja väsymykseni hetket suurempana kuin reippauteni. Ajattelen myös, etten ole kovin kunnianhimoinen ihminen.

En varmaan olekaan kunnianhimoinen siinä mielessä, että tavoittelisin mainetta ja titteleitä ja ulkoista kultaa ja kimallusta tai edes osaisin tuoda esiin niitä vahvuuksia, mitä minulla on (mutta hei, olenhan suomalainen;)). Mutta koko ajan mulla on joku projekti tai suunnitelma mielessä, joku mitä toteutan ja mitä kohden ponnistelen. Minulla on pienempiä, arkielämän projekteja, kuten kuntoni kohentaminen (sali ja vesijuoksu, lenkkeily) ja sitten ihan vaikka sellainen, että yritän totuttaa hiukseni harvempaan pesuväliin. Sitten on henkisempiä projekteja, kuten että taistelen eroon ujoudestani ja en-uskalla-avata-suutani-hommasta, yritän olla avarakatseisempi ja kiltimpi, yritän olla ymmärtäväisempi, yritän sitä ja pyrin tähän. Töissä olen ahkera ja tunnollinen, touhuan koko ajan jotain, jaksotan päivän päässäni ja tarjoudun ottamaan kurjimmat hommat. Sanon harvoin mihinkään asiaan, etten halua, osaa tai pysty, vaan ajattelen että pytyn siihen mihin muutkin. Joka asiassa minulla on tavoite tai suunnitelma, ladon asioita järjestykseen päässäni ja tekemisiä, sanomisia ja puuhia listaksi mielessäni. 

Etsin asiaa, jossa unohdan itseni. Sellaisia on jo, toki, mutta miten olisikaan mahtavaa olla koko ajan hetkessä. Oletteko te, tai tiedättekö ketään kuka on? (Dalai Lamaa ei lasketa.)

Sanon myös usein, etten tykkää muutoksista, mutta samalla en kyllä osaa olla paikoillaankaan, tyytyä ja jäädä. Olen vähän tuostakin itseäni soimannut, miksen osaa tyytyä siihen mitä on, miksi pitää aina yrittää enempään, mutta nyt pientä armoa hei. Olen alkanut ajatella, että ehkä en vain ole löytänyt sitä juttua, joka täysin tyydyttää minut. Esimerkiksi työtkin, jotenkin se on niin ihanaa työntekoa ja tärkeää työtä, siellä saa nauraa ja liikuttua ja joka vuorossa näkee kättensä jäljen, saa käyttää päätään ja kroppaansa. Minä voisin viihtyä tuolla lopun elämäni, minä voisin tyytyä tuohon, mutta miksi minä tyytyisin. Minulla on töihin ja koulutukseen liittyviä projekteja ja suunnitelmia ja koko ajan minä kuljen johonkin. Jatkossa, sen sijaan että yrittäisin koko ajan moittien saada itseni tyytymään ja olemaan onnellinen siihen mitä on, aion entistä enemmän keskittää huomioini ja energiani liikkumiseen. Ei se tarkoita,etteikö matkastakin voisi nauttia. Luulen, että minun kohdallani matka on tärkeämpi kuin päämäärä eikä lopussa seiso kiitos vaan vain pieni hengähdys ennen kuin taas, mutta

"Ei häkin turva ole turvaa. Turva on lennossa, siipien iskuissa. Joka kylmyyttä pelkää hän ei kuumuutta koskaan tunne. Siis lennä, lennä, ja jos putoat on se vain siksi, että kohoaisit vielä korkeammalle."

Mutta voi että minä ihailen ihmisiä, joilla on jotenkin sisäsyntyisenä läsnäolon, onnen ja tyytyväisen taito. Sellaisia ihmisiä, joiden elämä on ehkä tasaista ja paikoillaankin mutta jotka osaavat nauttia siitä. Haluaisin olla sellainen ihminen, mutta kun en ole, niin on turha petkuttaa itseäni yrittämällä. 

Tänäänkin tuntuu, että päivä on vain mennyt, vaikka olen saanut nukkua pitkään, käynyt ystäväni kanssa vesijuoksemassa ja syömässä (kiinalaista, nam), käynyt kaupassa, ja nyt kisunen kehrää sylissäni ja päänsärkyyni keittämäni kahvi maistui hyvältä. Kohta siivoan, sitten menen siskoni kanssa lenkille, tämä on hyvä, tiivis päivä enkä tiedä miksen osaa nauttia siitä täysillä, mutta kun en osaa niin en, ja jatkossa haluan olla rehellisempi itselleni, kuunnella itseäni, en moittien vaan kannustaen, etsien ja raivaten omaa ikiomaa ainutkertaista minun polkuani.

P.S Äsken tätä kirjoittaessani radiosta alkoi soida "Rööperiin, mä kaipaan niin". Vedin innoissani henkeä sisään ja aloin laulaa "mukana" hengästyneellä, kimeällä äänellä "Mies myy kalpaa hakkaraa, tididi hmm" Hmmm tosiaan :-D

Kanakeitto voi heittäytyä tuhmaksi ja Helsingissä pääsee julkisilla

Oltiin Villen kanssa perjantaina ystävämme luona. Kiva ilta! Tutustuimme kahteen uuteen ihmiseen, nauroimme ja juttelimme, söimme hyvää ruokaa ja joimme hyviä juomia. Aika lailla täydellinen ilta, siis. Minä jännitin tuota uusien ihmisten tapaamista niin, että ruokapöydässä käteni tärisivät ja pelkäsin että sen huomaa kohta kaikki, mutta onnittelen itseäni siitä miten kuitenkin puhuin ja nauroin ja kerroin juttuja ja koko ajan rohkeuteni kasvoi ja kohta mitään jännitystä ei enää edes ollut. Ruokana oli ystävämme tekemää poronkäristystä ja muusia ja ihania paistettuja persikoita kera vihreän salaatin ja aurajuuston, ja jälkkäriksi pupelsimme Villen ja minun tuomia juustoja ja keksejä. Join viiniä ja lonkeroa ja eilen oli vähän tukanjuuret kipeänä, kuten niin sievistellen sanotaan. Menin heti nukkumaan kun pääsin töistä kotiin.

Mieltäni ilahdutti kovin, kun vaikka asutaan tuon ystävän kanssa aika kaukana toisistamme, pääsimme silti näppärästi bussilla ihan silloin yölläkin kotiin. Tänään sen sijaan joukkoliikenne teki pienet tepposet. Menimme Villen kanssa kerrankin yhtä matkaa töihin ja bussi, johon meidän piti vaihtaa, hurahti nenän edestä karkuun. Seuraava olisi lähtenyt vasta 20 minuutin kuluttua ja voimamme tunnossa lähdimme kävelemään. 20 minuuttia kesti kävellä minun työpaikalleni ja Ville hyppäsi siitä bussiin ja huruutti omalle työpaikalleen. Minä myöhästyin vartin, Ville puoli tuntia. Ihan asiallista. :-D

Töistä päästyäni tein currykanasoppaa uusimmassa Trendissä olleella ohjeella eli näin: kuullotin kattilanpohjalla öljyssä kanapaloja, porkkanaa, sipulia, valkosipulia, punaista paprikaa, chiliä ja currymaustetta. Kuullottamisen jälkeen lisäsin noin puolitoista desiä tummaa riisiä, pari litraa vettä, kanafondueta (?), mustapippuria ja sitten vielä vähän juustoraastetta, kun sitä sattui olemaan ja pelkään että se menee kohta vanhaksi. Sitten vain kiehuttelua kunnes porkkanat, riisi ja kana on kypsää. Nam, tuli tosi hyvää! Koin vaan pienen onnettomuuden, kun onnistuin pudottamaan lusikallisen keittoa rintavakooni (kröhm). Kumarruin tarkastelemaan aiheuttamaani vahinkoa ja keskittyminen herpaantui ja kaadoin keittoa suoraan lautaselta rinnuksilleni. Kirosin ja siirsin kaulakoruani nähdäkseni vahingon laajuuden tarkemmin. Siirtäessäni korua siitä lensi keittoa kirvelevästi suoraan silmääni. Silloin oli jo pakko nauraa.

Kateellinen nainen arvioi naistenkirjallisuutta

Luin vähän aikaa sitten Marianne Cederwallin romaanin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Vähän hömppä kirja, meinasin jo jossain vaiheessa jättää kesken, mutta luin sitten kuitenkin. Tuossa kirjassa on minusta se tarina suurempi ja hienompi kuin itse kerronta, joka oli minusta paikoin vähän naiivia, latteaa ja kömpelöä. Ärsyttäviä murrepätkiä ja epäjohdonmukaista kehityskulkua. Toisaalta tarinassa kulki hienosti sekä nykyhetki että takaumat, että ei se yhtään pöllömpi ollut, jotenkin vaan liikaa "naisten kirjallisuutta", en oikein osaa määritellä mitä sillä tarkoitan, jotain sellaista väheksyvää, väheksyttävää, helppoa ehkä, lyhyttempoista, epäsuhtaisen kuvailevaa ja välillä taas kamalan suoraviivaista (niin, että kuvailu koskee esim. luontoa tai ulkonäköjä ja suoraviivaisuus päänsisäisiä tapahtumia).

Nyt eksyn jo ihan aiheesta, mutta haluaisin vielä tarkentaa, että en siis yleisesti pidä kirjallisuutta naisten tai miesten. Ja tykkään ihan kamalasti "hömpästä", "chick litistä", jos se on sellaista nokkelaa, kuplivaa, hauskaa, terävää ja pysyttelee koko ajan samalla pinnallisuus-syvällisyys - asteella. En tykkää siitä, jos kirjan ns. syvälliset kohtaukset on juosten kustu ja kierretty jollain nopeilla pikaratkaisuilla, tai suurilla sanoilla jotka kumisevat tyhjyyttä ja jäävät muun tarinan kannalta irralliseksi. Harmi kun en muista yhden lukemani kirjan nimeä enkä kirjoittajaa, joku aivan tunnettu kirjailija ilmeisesti genressään, tehtaillut monentusinaa romaania. No kuitenkin, se kirja on hyvä esimerkki siitä, mitä tuolla ylläolevalla tarkoitan. Siinä nainen, muistaakseni juristi, saa asiakkaaltaan perinnöksi ison talon rötiskön ja palkkaa remonttimiehen laittamaan taloa kuntoon. En muista onko naisella vielä mieskin tuossa vaiheessa, mutta tietenkin käy niin että nainen ja remonttimies rakastuvat. Kirjan viiden viimeisen sivun aikana tapahtuvat kaikki kirjan ratkaisut niin, että tuntuu kuin kirjailijalta olisi kahvi lopussa ja pitää äkkiä rykäistä loput sivut ennen kuin lähtee kauppaan. Viimeisillä sivuilla päähenkilönainen muun muassa vinkaisee sievästi ja voihkii kauniisti ja hänen remonttimies-miehensä herää tähän ja huomaa, että heidän yhteisessä aviovuoteessaan nainen yhtäkkiä (!) synnyttää heille kauniin, terveen lapsen. Toinen kirjailija, joka minua ärsyttää kamalasti on Kata Kärkkäinen, jolta olen kylläkin kanssa lukenut vain yhden kirjan, mutta ainakin siinä suuret sanat kumisevat tyhjyyttä paljastaen takaansa ei mitään.

Tietysti eniten ärsyttää se, että nuo ihmiset kuitenkin ovat kirjailijoita, kirjailijoita, heidän oma tekstinsä on kansien välissä ja he ovat kuitenkin tehneet sen, mitä ihailen, mistä haaveilen, mikä - kuten välillä pateettisesti ajattelen - on elämän merkitys. Että hekin-.

Noh, kuitenkin. Tuossa Ajattelen sinua kuolemaasi saakka kaksi naista murhaa kolme miestä ajatuksen voimalla käyttäen erityisiä voima-ajatuksia. On kiehtovaa miettiä, mikä mahti ajatuksilla voi olla. ... Ja nyt katosi ajatus ihan tyystin, joten lopetan niin kuin tuo yllä parjaamani kirjailija, tyystin kesken mahdollisimman nopeasti, ja menen keittämään kahvia.