Minulla on taas aikaa

Yhtäkkiä minulla on taas aikaa. Vauvani on alkanut nukkua omassa pinnasängyssään, nukahtaa nopeasti rakasta riepuaan naamaan hieroen, tuttia mussuttaen. Heräilee yöllä viitisen kertaa mutta nukahtaa heti tutin saatuaan. Tänään lopetin imetyksen, huomenna poltan kamalat nuhjut imetysliivini ja pukeudun ensimmäistä kertaa aikoihin alusvaatteisiin, joilla on muukin funktio kuin pullauttaa rinta nopeasti nälkäiseen suuhun.


Vauva istuu, kiipeää, konttaa, on sinnikäs ja hassu, vaikka jokseenkin herkkä sielu myös. Olin aiemmin kirjoittanut vauvakirjaan naurun olevan m e h e v ä , ja sitä se on yhä. Häntä on helppo huvittaa ja niin ilahtuneen näköisenä hän jää odottamaan lisää. Hän on niin rakas, ihana, ja olen syvästi kiitollinen että vauvavuosi alkaa olla taputeltu.


Töissä on kolmas viikko takana. Olen pitänyt monta työpaikkahaastattelua, tehnyt työvuoroja, laittanut palkkoja maksuun. Tehnyt omavalvontasuunnitelman ja palkannut työntekijän. Olen ollut koulutuksissa ja johtoryhmän tapaamisessa, kuullut ääneni ohuuden esittelykierroksella. Vastaanottanut vinoilua ja tiuskintaa, kokenut sen kun kaikki hiljenee syömään mennessä. Ja sitten taas ollessa kahden: Luottamus, arvostus, pitäminen. Joukossa tyhmyys jne. Olen tehnyt työni kelpo hyvin, ollut ahkera. Naputtanut tänään pää kumarassa whatsapp-viestiä kun työkaveri tuli toimistoon. Olen ihmetellyt joidenkin tylyyttä, ilkeyttä, itkenyt silmät pihalle kotona vaikka samalla tiennyt, en ole tehnyt mitään väärää.


Olen oppinut valtavan paljon. Töihin on kiva mennä, vaikka välillä iltaisin mietin että voihan vittu.


Kävin aamulla juoksemassa ennen seitsemää, aurinko oli noussut. Kevät on yhtä hurmaava kuin aina, miten se aina onkin.

Ensimmäinen työviikko takana

Viikko töitä takana - kolme päivää tarkemmin sanottuna, koska työsopimukseni alkoi tiistailta ja perjantait ovat vapaapäiviäni. Olen tosi tyytyväinen päätökseeni tehdä nelipäiväistä työviikkoa, kolmen päivän viikonlopussa ehtii vaikka mitä. Muutenkin tuntuu hassusti että aikaa on nyt enemmän, vaikka päivissäni onkin paljon enemmän asioita. Ehkä minä kuitenkin olin jo vähän ehtinyt puutua kotiäitiyteen, minä levoton sielu. Tänään Ville teki keikkavuoron töihin ja me vietettiin tyttöjen kanssa päivää, ulkoiltiin ja keittoa lounaaksi, pissapyykkiä ja satukirjoja, ja se tuntui virkistävältä ja kivalta vaikka oli vielä viikko sitten tavallistakin tavallisempaa arkea.


Töissä on kivaa. Paljon vastuuta, olla nyt esimiehenä. Vanhat tutut työkaverit suhtautuvat uudella tavalla, esittävät muutosehdotuksia, yrittävät valjastaa minua keppihevosekseen. Tulee mieleen kun pienenä meillä oli jostain syystä kodinhoitaja/ lastenvahti, ja ollessamme ulkoilemassa ehdotin viattomasti että voitaisiin ostaa karkkia. Lastenhoitaja sanoi ettei se käy, koska hän on ollut meillä niin lyhyen aikaa eikä tiedä mitä vanhempani olisivat mieltä, milloin meillä edes on karkkipäivä. Noin minunkin on ruettava sanomaan töissä. Kivahan se olisi olla kiva, laittaa nimi alle sinne ja tuonne ja luvata kuu taivaalta. Pitää olla tiukka, pitää tehdä mikä on oikein.


Perjantaina siskoni ja tämän poikaystävä tulivat meille tyttöjä hoitamaan ja päästiin Villen kanssa kahdestaan kylpylään! Ihana oli lillua vesissä ja lekotella saunoissa, nauttia siitä kepeästä huolettomuudesta ja vastuuttomuudesta jonka niin harvoin nykyään saa kokea. Illalla otin vielä pari lasia viiniä ja ei paljoa tarvinnut unta kysellä.


Olen viikon jokaisena aamuna herännyt kuudelta, ensin töiden, sitten aamuvirkun vauvan peevelin takia. En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen itsekin tullut jotenkin aamuihmiseksi! Silloin olen tehokkaimmillani, ja rakastan sitä fiilistä kun tuntuu että kaikki on vasta nuorta ja alussa, päivästä voi tulla ihan mitä tahansa. Iltapäivään mennessä on sitten jo selvää, etteipä tästäkään mitään erityistä tullut, heh he.


Olen päässyt tällä viikolla kivasti liikunnan pariin! Ma, ti, to ja la sali, tänään vielä hölkkälenkki. Työpäivinä käyn ennen töiden alkua, ehdin juosta matolla 20 minuttia ja rehkiä painojen kanssa toiset 20, on se paljon tyhjää parempi. Huomenna taas aamusali kutsuu tätä takinkääntäjä-aamuihmistä.

Viikonloppuloman jälkeen

Olin lasten kanssa pidennetyn viikonlopun maalla vanhempieni luona. Oli ihana miniloma, etenkin näin jälkeenpäin huomaan miten hyvää maisemanvaihdos tekikään. Nakella on jäätävä uhma ja molemmat lapset ovat kolmatta viikkoa räkätaudissa, ja viikonloppunakin tuntui useaan kertaan miten hermot pettää, kun jatkuvasti N ulvoi milloin mitäkin asiaa äksänä lattialla ja yöt meni pidellessä vauvaa pystyasennossa, ja koko ajan jompikumpi lapsista yski ja räki... Mutta silti, näin jälkeenpin: Ihana ja tarpeeseen tullut pikku loma. Lasten myötä olen oppinut arvostamaan vanhempieni tarjoamaa apua ja tukea, he ovat sellaisia "kääritääs hihat ja ruetaan hommiin" -tyyppisiä käytännöllisiä, hyväsydämisiä ihmisiä, jotka eivät pidä melua omasta osaamisestaan ja osallistumisestaan. Äiti tarjosi minulle kasvohoidon kosmetologilla ja isä korjautti autosta yhden vian, ja molemmat hoitivat ja leikittivät lapsia. Itsekin leikin ja olin läsnä enemmän kuin joinakin viikkoina yhteensä, kummasti sitä ehtii kun ei ole kodin askareita hoidettavana.


Näimme myös joka päivä ystäviä tai sukulaisia - sai nauraa, itkeä ja vaihtaa kuulumiset. Kotimatkalla maanantaina Nakke ulvoi puolet matkasta mutta silloin tajusin ensimmäistä kertaa loman virkistävän vaikutuksen, kun en kertaakaan kokenut jo varsin tutuksi tullutta tiukkaa nykäisyä hermonriekaleissani. Huutakoon, pirulainen...


Villellä alkoi tänään viiden kuukauden vapaa töistä, minun vanhempainvapaani vetelee viimeisiään. On haikea olo. Vauvani on kahdeksankuinen ja reipas, oppinut nukkumaankin vähän paremmin. Nousee seisomaan rahia vasten ja yrittää sinnikkäästi ratkaista portaiden kiipeämisen mysteerin. Hän on kasvanut varkain, Luojalle kiitos, en oikein muista hänen ensimmäisiä kuukausiaan, olin jotenkin niin älyttömän väsynyt. Ja nyt minulla ei enää ikinä ole pientä avutonta vauvaa, vastasyntynyttä, sinne tänne nukahtelevaa pikkuista. Ehkä vuoden päästä jo meillä on kaksi tyttöä jotka nukkuvat yöt yhteisessä huoneessaan heräämättä, kävelevät kumpikin, toinen varmaan jo syö itse, ei ole vaipoissa. Kolme viimeistä vuotta ovat menneet raskaus-imetys-raskaus-imetys-putkessa, kohta ei tarvitse enää imettää, kohta on enemmän tilaa, saan ehkä olla joskus yksin.


Huomenna menen töihin,eilenkin olin, sunnuntaina taas. Esimiehen työ on vapautta ja vastuuta, hemmetisti hommia.

Kolme kertaa viikossa

Päätin pari viikkoa sitten, että jumankauta, jatkossa käyn kuntosalilla kolme kertaa viikossa vaikka mikä olisi. Ja aika usein onkin: Ville palaa väsyneenä töistään, lapset ovat kiukkuisia ja rasittavia, olen jo ollut samalla viikolla pois perheen luota (olen aloitellut työnteon parilla, kolmella lyhyellä työvuorolla viikossa). Kumoan selitykseni vaivalloisesti, syyllisyys jää. Tunnen itseni itsekkääksi kun nipistän muutenkin vähäisestä perheajastamme.

Sitten pidän itselleni iän ikuiset tsemppipuheeni: Kyllä minulla saa olla jotain ihan omaa. Ei työ voi olla minun oma aikani! Etenkin nyt, kun N ei enää nuku päikkäreitä ja vauva herää poikkeuksetta puoli tuntia nukuttuaan JA vaatii iltaisin minut viereensä, on todella todella todella tärkeää että tuo salilla käynti on ihan vain minun ikioma juttuni.

Vauvalle mietin oikeastaan joka päivä unikoulua, niin että hän oppisi nukahtamaan itse ja nukkuisi ainakin suurimman osan yöstä omassa sängyssään. Viimeksi tänään luin netistä unikoulujuttuja, päätyen taas samaan. Ei vielä. Jatkuvasti koen vauvan jäävän liian vähälle huomiolle päivisin - hän tutkimusmatkailee ympäri alakertaa nuohoten vessan lattiakaivon ja kissojen ruokakupit, ja välillä tuntuu että hän vain ryömii perässäni ja roikkuu nilkassani minun viilettäessä hommiani tehden. Öisin minä olen hänelle. Yritän ainakin lähelle vuoden ikää jaksaa näin.

Olen innoissani ja kauhuissani tulevasta esimiestehtävästäni, kaiken tasapaino on hutera, osaanko minä, että minä saan!, ja minähän opin!. Teen parhaani, olen tarkka, annan itselleni kahmalokaupalla armollisuutta.

On taas hulinaviikko, niin kuin meillä aina. Maanantaina oltiin tätini luona lähikaupungissa, tiistaina Naken kerho ja Villen tultua töistä minun kuntosali ja kauppareissu, eilen puistoilua Naken kaverin ja tämän kivan äidin kanssa ja Villen tultua töistä läpsystä vaihto ja mun töihin meno, tänään taas kerho ja nyt illalla kuntosali ja taloyhtiön saunavuoro, huomenna ystäväni tulee meille kylään, lauantaina menen salille ja mennään ehkä koko perheellä yksille ystäville kylään, ja sitten koittaakin sunnuntai jolloin on ensin minun työaamu ja läpsystä vaihto -meiningillä Villen ilta. Ei paljon ehdi pitkästyä, se on kiva.

Kuulumiskurkkaus

Blogi on ollut vähän tauolla, ei vain ole aikaa ja päätä tällaiseen. Lapset nukkuvat päivisin yhtaikaa n. puoli tuntia ja iltaisin vauva, joka muuten täytti tänään seitsemän kuukautta, nukkuisi mieluiten kainalossani. Se on viaton toive johon en vielä unikouluilla kajoa, mutta rajoittaa jonkin verran omaa illanviettoani.


Meidän perheen arkeen tulee maaliskuusta alkaen sellainen muutos, että Ville jää lasten kanssa kotiin ja minä aloitan työt! Sijaistan esimiestäni kesän loppuun. Jännittävää, kiinnostavaa, hurjaa! Ja hemmetinmoinen mahdollisuus. Tuntui aivan epätodellista kirjoittaa johtajan työsopimus, ihan vähän meinasi käsi täristä.


Olin jo henkisesti asennoitunut olemaan tämän vuoden kotona, mikä olisi ollut ihan ok. Mutta nyt, kun koen olevani kuin enemmän elossa, tehokas ja vähän sydän pamppailee kun mietin uusia haasteita, tuntuu että tämä meni juuri hyvin näin. Lähipiirissäni osa on onnitellut hienosta mahdollisuudesta ja osa epäilee minun ja koko perheemme pärjäämistä. Ei varmaan tarvitse arvata kahta kertaa kumpaan porukkaan käännyn jatkossa tsemppiä kaivatessani.


Naken tutkimukset on nyt seuraavat kaksi vuotta tauolla. Hänen oireyhtymänsä on niin harvinainen ettei se ole tästä lähes vuoden selvittämisestä huolimatta selvinnyt. Olen todella huojentunut, lääkäreillä käyminen oli raskasta, sen miettiminen mikä tyttäressäni on vialla, vaikka näkökulmana tietysti onkin avun ja tuen tarjoaminen. Nyt tuntuu että eiköhän se aikanaan tule esiin, ilman latinankielistä diagnoosirimpsuakin.


Vauva kasvaa kuin kaiken sivussa. Hän on rauhallinen mutta niin tahtoessaan pirun kovaääninen, herkkä ja päättäväinen. Hän on kovasti minun perääni, vaikkei tällä hetkellä vierasta ketään. Hymyillessään hän on maailman onnellisimman näköinen!


Arki rullaa omalla painollaan, se on aina hyvä niin. Minä rakastan ja palvon tyttöjäni, ja sitten välillä hermostun ja huudan. Eilen olin illalla lähdössä töihin kun Nakke kertoi vakavana Villelle: "Äiti huuti minulle. Minä itkin." Ah syyllisyyden tikareita..!


Villen kanssa pääsimme kaksi viikkoa sitten treffeille ja viikon päästä taas! Iiiiihaaaanaa! Tuntuu turvalliselta että arjen härdellistä huolimatta me olemme yhä me.

Autolla sinne, tänne ja tuonne kera vauvan + museoretki

Ihanan idyllinen iltahetki mulla tässä hiljaisessa ja siistissä (=todella harvinainen tila) olkkarissamme sohvalla makuuasennossa vauvan löhötessä päälläni, uninen tuhina vain kuuluu. Telkkarista tulee elokuva Lainakengissä, muistan katsoneeni tätä viimeksi kahdeksan tai seitsemän vuotta sitten Varkaudessa asuessamme, kun sain puhelun jossa kutsuttiin työhaastatteluun. Oli kevät ja olin nuori, nyt on mustaakin mustempi joulukuu ja olen vanha. :D


Mulla on koko päivän inhottavasti jomottanut munasarjoja. Todella mielenkiintoista tämä naisen elämä...


Kauheasti ollut taas menoa. Olen aika ylikierroksilla, öisinkin tuntuu että olen enemmän hereillä kuin unessa. Tänään olen jättänyt kshvia vähemmälle (nyyh!) ja väsyttänyt itseäni salilla ja saunalla ja nyt ramaiseekin mukavasti, joten jospa ensi yönä nukuttaisi hyvin. Uni on tärkeää, lepo. Onneksi kohta on joulu ja nämä kotiäidin kiireet helpottavat.


Tiistaina ajoin illalla vauvan kanssa Herttoniemeen, josta hain huutonetistä ostamani lakanat Nakelle pukinkonttiin. Yritän vähän kunnostautui eko-hommissa, aivan älytöntä ajatellakaan että kaikki pitäisi hankkia uutena, maailmassa on niin hitosti tavaraa. Tietysti helpommallahan sitä pääsisi kun tilaisi vain netistä suoraan kotiin, mutta kuten sanottu nyt pitää tsempata.


Kauniista Hertsikasta ajeltiin Itikseen, jossa jätin hankkimani lahjat Hope-yhdistyksen pisteelle. Sitten kiertelin vaatekauppoja ja tein päässäni listaa mitä ostan joulun jälkeisista aleista (noin niin kuin eko-puheiden vastapainona) ja menin sitten Lidliin keräämään kiukkuisia katseita. Olin nimittäin unohtanut siirtää käyttötilille rahaa eikä käteiseni riittänyt ja jono takana kasvoi ja en uskaltanut katsoa ketään. Vuorovastaavan tuloon kesti niin kauan että ehdin käydä kännykällä verkkopankissa siirtämässä toiselta tililtäni käyttikselle rahaa ja vastaavan tultua saatoinkin ostaa ostokseni. Autossa söin lihapiirakkaa ja huokaisin hyvin syvään että voihan vittu.


Eilen tapasin 9.30 Pasilan asemalla yhden miehen, jolta olin myös tehnyt huutonet-oston. Aikamoinen tohina oli saada itseni ja lapset 8.30 ulos sateeseen ja matkaan mutta I did it! Vauva nukkui kerrankin, 8.15 herätin hänet ja äkkiä vaatteet niskaan ja puurot napaan. Koska olimme jo tien päällä päätin ekstemporee että mennään samalla kaupungille ja käydään vaikka Luonnontieteellisessä museossa. Näin tehtiin ja olipa kiva reissu, vaikka kädet vähän tutisi jälkeenpäin kun kannoin reippaan seitsemän kilon vauva-punnustani koko tunnin museoinnin ajan ja Nakke halusi pitää kädestä. Nakke tykkäsi eläimistä, tietysti. Vähän hymyilytti kun hän joulukoristeeksi laitetun olkipukin nähdessään sanoi "kirahvi".


Naapurilähiön juna-asemalle päästyämme päätin, että nyt ei kotonsa odottava nakkisoosi ja pottumuusi houkuta - minua siis, Nakelle nuo on lempiruokaa, hih. Nappasin aseman pizzeriasta pizzan ja sen saatuani tein varmaan vaunujuoksun Suomen ennätyksen, ihmiset oikein lakosivat tieltä, ylämäkikään ei vauhtiani hiljentänyt mutta ei, tasan minuutin myöhästyttiin bussista. Ei auttanut kuin kävellä, vettä satoi, pizza tuoksui, matkaa oli pari kilometriä.


Eilen illalla pakkasin jälleen vauvan autoon ja ajoin lentokentälle moikkaamaan kummiani. Ihanaa oli kahvitella ja jutella. Kotiin tultuani Nakke oli juuri käynyt kylvyssä, ruettiin porukalla iltapuurolle.


Tänään kävin poliisiasemalla hakemassa uutta passia, taas vauva kaverinani. Siitä kauppaan ja kassit pursuten kotiin, ja siitä pian salille. Voi kunpa ensi yönä uni olisi syvää ja hyvää, ilman yöllistä "järjenjuoksua".

Kotitöistä, kiitollisuudesta ja elämän lyhyydestä

Hurraa! Vauva nukkuu yläkerrassa ja itse olen alakerrassa. Tuntuu todella tärkeältä saada olla edes vähän aikaa vuorokaudessa ilman näkö- ja kuuloetäisyyttä kumpaankaan lapseen. Tämä on ensimmäinen tällainen ilta vauvan syntymän jälkeen. Tänään hän nukkui elämänsä pisimmät yhtäjaksoiset päikkärit: Tunti neljäkymmentäviisi minuuttia! Elän toivossa että hän nyt miltei puoli-vuotiaana aktiivisesti liikkuvana ja hyvällä ruokahalulla syövänä tyttönä alkaisi saada jo vähän parempaa unirytmiä. Kun jaksaisin, niin voisin myös yrittää opettaa hänet omaan sänkyynsä nukkumaan (mutta luulen etten jaksa).


Olen aivan innoissani hankkinut ja paketoinut joululahjoja. Paketoiminen on ihanaa! Huomenna käyn viemässä Itikseen Hope-yhdistyksen joululahjakeräykseen kolme suloista pakettia kolmelle teinitytölle. Sydän meinasi murtua kun luin lasten joulutoiveita ja silmiin osui "nukenrattaat - tyttö 2 v". Ehkä vähän erilainen elämä tuolla kaksi-vuotiaalla kuin omallani.


Olen jotenkin ylikierroksilla. Arjessa on koko ajan niin paljon kaikkea. Arkemme toimii sujuvasti kuin se kuuluisa junan vessa, mutta se vaatii minulta lähes jatkuvaa miettimistä ja organisoimista. Pidän hyvin sujuvasta arjesta ja siitä että hommat sujuvat mukavasti ja luontevasti, mutta välillä haluaisin aivoni jonnekin rauhaisaan aivo-lepokotiin vähän lomalle, olemaan miettimättä mitään.


Harva muuten varmaan uskoisi, miten paljon äideillä on hommaa. Nythän on somessa liikkunut kirjoituksia metatyöstä eli juurikin siitä jatkuvasta ajatushommasta. Kuka tahansa (no, melkein), voi pyörittää perhe-elämää päivän tai viikon, mutta se että handlaa kaiken jatkuvuuden kuormittaa päätä. Esim. vatehuolto: Varaa pyykkivuoro (menetkö lasten kanssa vai heidän nukkuessaan) - käy pesemässä pyykit - laita kaappeihin - ole kartalla mitkä vatteet sopivat - laita pieneksi jääneet jemmaan, vie aika-ajoin kierrätykseen, katso kuitenkin mitkä on siskolle hyödynnettävissä - jos mahdollista pidä vähän jo seuraavan koon vaatteita jemmassa - huolla ulkovaatteet - hanki ajoissa seuraavan vuodenajan vaatteet, ennakoi koko! - tähän kaikkien liittyen tietysti säilytystilan vähäisyys sekä se, ettet ole miljonääri. Tämä yhtenä pienenä osana arkea.


Kuulostanpa valittavalta/ katkeralta. Oikeasti olen viime viikkoina tarjonnut itselleni kiitollisuuden näkökulmaa, muistuttanut itseäni siitä. Ja oikein muistuttamalla muistuttanut nauttimaan ja kaikesta suunnittelusta ja järjestelmällisyydestä huolimatta viettämään kivoja, rentoja kotipäiviä lasten kanssa.


Viime viikolla oli kyllä taas ohjelmaa melkein joka päivälle. Maanantaina oli Villen viimeinen yövuoron jälkeinen nukkumispäivä ja raahasin itseni ja penskat koko aamupäiväksi Ikeaan. Huh kun oli pinna kireällä lähtiessä ja karjuttiin kaikki kilpaa, mutta perillä kaikki menikin suht ilman säätöä ja viihdyttiin melkein neljä tuntia. Illalla kävin salilla ja saunoin oikein pitkään ja oli niin ihanaa viettää tuo oma tuokioni.


Tiistaina mentiin koko kopla heti aamulla keskustaan, jossa Nakella oli taas yksi lääkäri. Siinä ei kauan mennyt joten käytiin sen jälkeen Kiasmassa ja - nammmmmm! - sushilla. Keskiviikkona olin puistossa Naken kerhokavereiden ja heidän äitiensä kanssa ja torstaina oltiin muuten kotona, paitsi illalla raahasin (aina raahaan :D ) itseni ja penskat saunavuorollemme. Perjantaina lähdettiin taas koko porukka heti aamusta ja käytiin yhdessä ostoskeskuksessa jättimäisillä ruoka- ja jouluostoksilla. Samalla nähtiin Villen täti ja käytiin porukalla Hesburgerissa, ja sitten pitikin kiireellä lähteä kotiin, ja Villen samantien minut, lapset ja viisisataa miljoonaa kauppakassia jätettyään suunnata töihin. Kotona leivoin pizzaa ja illalla vielä Naken kanssa pipareita, kun hän oli siitä niin monena päivänä puhunut.


Lauantaina lähdettiin TAAS koko porukka aamulla suuntanamme Messukeskus ja koiranäyttelyt, joissa tavattiin Villen äiti ja täti. Siellä hujahti koko päivä, oli yllättävän kivaa! Saatiin Villen kanssa olla ylpeitä reippaista lapsistamme. Eilen kävin aamupäivällä Naken kanssa yhdessä isossa lätäkössä kahlaamassa (N rakastaa lätäköitä). Oli aika idyllistä kun vettä vihmoi taivaalta ja Naken lätäkköriemu oli rajaton, ja ohi käveli toisiinsa liimautunut pariskunta yhteisen sateenvarjon alla. Illalla jäin taas yksin lasten kanssa Villen iltavuoron takia ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä meillä oli rauhallinen ja itkuton ilta alusta loppuun. Yleensä nukkumaanmenon lähestyessä molemmat ulvoo kilpaa ja mulla ei vaan kädet riitä, ja sitten vauva ei vielä nuku kuin sylissä ja ns. oma aikani menee vauvan patjana levottomana ja väsyneenä. Mutta eilen ei siis kukaan ulvonut, hurraa. Ei touhukkaan viikon päälle viitsitty lähteä minnekään (+ oli helvetinmoinen tuuli ja sadetta) vaan oltiin vain kotona. Niin ja siivosin sisävarastomme ja päivitin taas vaatejemmoja, mikä saikin miettimään miten helvetisti ns. ajatustyötä kaikkiin kodin juttuihin liittyy, sen fyysisen työn lisäksi siis. Onneksi olen alkanut opetella delegoimaan ja Ville on aulis tekemään mitä pyydän - siinä tiimityömme salaisuus.


Tulipas pitkät selostukset. Aika menee pelottavan nopeasti, pakko yrittää laittaa jotain tapahtumia ylös. Pelkään että tuntuu vain parilta hetkeltä ja olen vanha nainen, istun yksin vanhainkodissa ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin (yhdet rouvat ihmettelivät oikeasti kerran noin uimahallin pukuhuoneella. Olen miettinyt tuota siitä asti silloin tällöin.).