Matkan jälkeen

Kotona taas. Palasimme eilen Villen kanssa kolmen yön mittaiselta Barcelonan matkaltamme. Olin odottanut matkaa aivan kauheasti, joskin mitä lähempänä se oikeasti oli aloin tuntea myös epämärääräistä huolta ja katumusta, vähän niin kuin usein lapsena kun hinguin innoissani naapuriin yökylään ja sinne päästyäni tajusin surullisena miten täällä sitä nyt ollaan, pois kotoa, ja aloin haluta kahden sadan metrin päähän kotiin niin hurjasti että ei ollut yhtä eikä kahta kertaa kun naapurin äiti joutui saattelemaan minut omaan kotiini vielä iltamyöhäisellä. 

Nyt ei ollut naapurin äitiä saattamassa ja reissuun lähdettiin, innoissamme, hilpeinä, huolettomina. Nukuin lentokoneessa kolmen tunnin unet ja edellisyön 11 tunnin unien päälle tuntui kuin raaskas ja tunkkainen väsymysviltti olisi vihdoin valunut harteiltani ja siinä olin minä, levännyt nainen, äiti, nainen?, äiti ilman lapsiaan, ihanassa kuumuutta väreilevässä Barcelonassa.

Matkaraporttia on vaikea kirjoittaa kuulostamatta pettyneeltä, mitä en ole - matka teki todella hyvää, auinko viipyilee minussa vieläkin (koska paloin niin pirun kipeästi että palanut iho on arka kevyellekin kosketukselle ja eilen jopa tihkutti verta... Että sellainen auringon suutelema minä), Barcelonan kaupunki on yhä vain kaupungeista suosikein, ylitin itseäni puhumallla reippaasti ja häpeilemättä tönkköä tankero-englantiani, tein suloisia ostoksia (tai no jos neljä litraa edullista punaviiniä nyt suloista on, mutta lisäksi söpöjä vaatteita lapsille, itselleni kosmetiikkaa ja hienon hedelmäkulhoon - jossa on kylläkin nyt karkkia, öhm), söin joka päivä hyin ravintolassa, nukuin univelat pois ja nautin suunnattomasti Barcelonan pikkuisista kaduista ja kujista, niiden loputtomasta kuhisevasta elämästä jota olisin voinut katsoa ja hengittää itseeni vaikka kuinka. Oma hohtonsa oli myös keskellä päivää lojua kattoterassilla ja lukea keskeytyksettä kirjaa.

Ja sittenkin. Ikävä lapsia kohtaan vaivasi niin kovasti, että muiden pikkuisten näkeminen ihan vihloi rintaa ja tuntui fyysisenä kipuna. Olin myös - kaiken jännityksen lauettua ja toisaalta lapsi-ikävän alettua - aivan turhaan tyly Villeä kohtaan, millainen jättää aina pitkäksi aikaa surullisen, katuvan olon. Silti, näistäkin huolimatta,  tunnen miten matka teki  hyvää, oli suorastaan välttämätön. Olen aiemmin huomannut itsessäni kateudun niitä vanhempia kohtaan jotka välilllä pääsevät pois kotoa yöksi tai pariksi, ja nyt kun pääsin itsekin on kaikki kateuteni täysin poissa ja tiedän nyt, että minä en ole vielä valmis näin pitkiin eroihin lapsistani. 

Tänään on ollut ihanaa heidän kanssaan, olla äiti heille, pukea samanlaisiin paitoihin ja möyrytä pitkin sänkyä kutittamassa ja kikattamassa, paistaa lettuja iltapalaksi, suukottaa pyöreä poski märäksi, lukea kymmenen kirjaa. Tänään on ollut itsestäänselvää olla läsnä, olla heille, ilman mitään katkeruutta tai väsymystä.

Ja mikä olisikaan parempi saldo loman jälkeen? (Pankkitilin saldoa en ihan heti vilkaise...)

Kroppavaivoja ja kivaa päivää

Kävin aamulla yli kuukauden mittaiseksi venähtäneen kesätaukoni jälkeen kuntosalilla. Tänään on muutenkin tullut tosi hyvin liikuttua, kun pyöräilin salimatkat ja kävelin päivällä useita kilometrejä vaunuja työntäen. Tekee kyllä kropalle hyvää liikkua, mutta jostain syystä olen nyt illalla saanut riesakseni vihlovan alaselän, selästä jalkoihin säröilevän kivun. Tuntuu että raskauden löysyttämä lantio ja alaselkä eivät ole vieläkään lähelläkään entisiä, kivuttomia kehonkappaleitani. Tai sitten ikääntyvä kroppa se vain temppuilee, hah.

On ollut kiva päivä, vaikka olenkin ollut kauhean väsynyt taas. Käytiin lasten ja siskoni kanssa Lintsillä ja käveltiin sieltä niitä näitä jutellen pitkin niiiiin elävää, kaunista Kalliota Tokoinrannan leikkipuistoon. Olemme Villen kanssa miettineet, että Naken tultua kouluikään voisimme asettua aloillemme muuallekin kuin pääkaupunkiseudulle, rauhallisemman elämänmenon ja huokeimpien asuntohintojen ääreen. Mutta raaskiiko sitä kuitenkaan muuttaa Helsingistä, tästä niin parhaasta kaupungista...

Käännän aivojani lomamoodiin, vähemmän suorittamista, enemmän läsnäoloa, vähemmän kellon katsomista, enemmän hetkessä elämistä. Lapset tykkäävät kun äiti istuu sohvalla ja hassuttelee, on syli ja kiipeilyteline, on vain. 

Uudessa kodissa

Muutimme lauantaina. Päivä meni todella hyvin! Olin etukäteen psyykannut itseäni että älä kiukuttele, älä hermostu, älä valita, älä ole tyly, rauhoitu. Ja noissa ihan hyvin onnistuinkin, tapu tapu. Saimme aivan korvaamatonta apua perheeltäni ja ystävältämme. Nykyään tuntuu että olen aina ja kaikissa ihmissuhteissani saamapuolella, mutta eiköhän tilanne muutu kun lapset kasvavat ja minusta on vähän muuhunkin kuin kodin pyörittämiseen.

Uusi koti on ihana! (paitsi täällä on puistattavat harmaat muovimatot lattioissa, mutta nyt pitää lopettaa näiden miettiminen ja valittaminen. Muuten aivan täydellinen kämppä!) Valoisa, avara, tilaa on. Tämä tuntuu jo kodilta. Olen aivan riemuissani kerrostalossa asumisesta - lapsesta asti minulla on ollut outo kerrostalofiksaatio, johon sisältyy viehättyminen kerrostalojen asunnoista, asukeista, pihoista ja pihaelämästä. Nyt olenkin sitten katsellut monta tovia pihalla kulkevia naapureita, jotka ovat minulle aivan vieraita, mutta silti jaamme tämän talon. Äänet rappukäytävässä kuulostavat suorastaan nautinnollisilta; Minä olen Kotona. 

Tänään on ensimmäinen päivä viiden kuukauden lomastani ja olen ollut luokattoman kiukkuinen. Muuttolaatikoiden purkaminen, kodin laittaminen ja lapsille läsnä oleminen on tuhoontuomittu yritys, ja silti minä yritin, ja vauvan käninä pureutui syvälle hermoon, Nakke parahti vähän väliä itkuun, minä olin kiukkuinen noita-akka joka epätoivoisesti riippui hermonsäikeissään, niissä onnettomissa riekaleissa. Mutta nyt on vain kaksi laatikkoa purkamatta ja taulut laittamatta, muuten kaikki on valmista. Sovimme Naken kanssa että huomenna on parempi päivä, minä sovin itseni kanssa että huomenna olen parempi äiti.

Vauva oppi viimeisenä päivänä vanhassa kodissa kävelemään, nyt hän hoippuu ympäri uutta kotia jalat leveässä tanassa, niin tyytyväisenä itseensä. Nakke yllättää minut joka päivä sillä, että hän oma persoonansa, omat jutut ja ajatukset, oma tahto, hän on hän. Vaikka kasvoi minussa, se on ihmeellistä. 

Pieni tunteellinen iltapostaus

Onni on ollut tänään pinnassa...

Olin lyhyen aamun töissä, pidin työpaikkahaastattelun ja palkkasin uuden työntekijän. Hänestä jäi kiva olo, uskon tehneeni hyvän valinnan. Kuljin työmatkat bussilla ja kuuntelin Spotifysta Kauneimpia suomalaisia elokuvalauluja, kuten muutenkin olen viime aikoina kuunnellut. Kauan katsoin sinua syvälle silmiin... Suomen kesä ulkona, minä nuori ja niin vahvasti elossa, tiukasti kiinni tässä kaikessa, monessa mukana. Ei enää ikinä sitä merkityksettömyyden riipaisevaa kokemusta mikä ennen lapsia... Elämä virtaa minussa niin että kohina käy, minä elän, olen vahva, minulla on paikkani maailmassa. Tässä hullussa ja rujossa...

Kotona en ehtinyt edes sisälle, kun rakas ystäväni ja hänen poikansa, kummipoikani, saapuivat meille ja siitä kiva, yhteinen päivämme alkoi. Oltiin vain ja se oli niin parasta. Kiireetöntä, tuttua, sellaista mitä emme välimatkasta johtuen arkeemme valitettavasti saa. Nakke kulki kummipoikani perässä ja ihaili kuusi-vuotiaan taitoja, nauroi katketakseen hassutteluille. Minun sydäntäni lämmitti niin, kun kummipoikani pitkästä erostamme huolimatta useaan kertaan kapsahti halaamaan minua. Hän on niin älykäs ja ainutlaatuinen poika, aivan ainutlaatuinen.

Olen "yksin kotona", ilman Villeä siis. Sain tytöt 20 minuutissa nukahtamaan - yksi tyttö vain kumpaankin kainaloon ja tylsä laulu ilmoille. Ihanat nukkuvat enkelini, hermojeni ja järkeni viejät, minun kaikkeni. 

Loman kynnyksellä

Meillä on nyt ollut jokusen viikon aika kiva tunnelma kotona. Naken väkivalta-vaihe on laantunut murto-osaan siitä mitä se oli, mikä vaikuttaa ratkaisevasti koko kodin ilmapiiriin. Muutenkin hän on ollut tyytyväinen ja vähä-uhmainen - ihanan hassutteleva ja myös aina yllättävänkin oivaltava melkein kolme-vuotias.

Vauva on taitava ja rasittava, koko ajan kiivenneenä pöydälle, muuttolaatikoiden päälle, vessanpöntön päälle ja ihan minne vain kiivetä voi. Tänään heräsin kello 0.30, kun vauva oli itsenäisesti herännyt ja tullut kierreportaat alakertaan. Heräsin ääneen joka kuului kun playstation napsautettiin päälle ja hain vauvan jatkamaan unia. Hän on hyvin topakka ja päättäväinen ja ottaa äänen avuksi kun keinot loppuvat. Niin ja hän rakastaa makeaa! 

Kävimme eilen Villen kanssa avaamassa asuntosäästötilin. Yhtäkkiä on hirveästi alkanut kyrsiä tämä vuokralla asuminen. Nyt yritämmekin, että siihen mennessä kun Nakke aloittaa koulun olemme saaneet käsirahan säästettyä ja pääsemme asettumaan aloillemme ikiomaan kotiin. 

Olen koko viikon ollut tolkuttoman väsynyt, tekisi mieli vain nukkua. Keho taitaa jo höllätä kun viikon päästä alkaa loma. Loma, jo pelkkä sana on kielellä maukas, llllloma. 

Läpsystä vaihto

Ville on se jolle kiukuttelen. Usein päivän päälle en jaksa puhua hänelle mitään, tai ei, oikeastaan haluan ilkeillä hänelle kaikkien niiden kertojen edestä, kun on tehnyt mieli tiuskaista jotain lapsille, mutta olen nielaissut piikit. Arvostan ihan älyttömästi sitä, jos hän ei mene äkäisyyteni mukaan. Pitkän suhteen salaisuus on kuulemma olla huonolla tuulella eri päivinä. Useimpina päivinä onnistumme siinä.

Yhtenä päivänä ystäväni kysyi vitsillä minun ja Villen 10 yhteisen vuoden salaisuutta ja puoliksi vitsillä vastasin, että olemme niin syvällä tässä peessä nimeltä arki ettei kummallakaan ole voimia lähteä yhtään minnekään. Raah. Pidämme tämän kaiken läjässä, pidämme perheemme vauhdissa ja otamme kopin kun toinen ei jaksa. Ei siinä ihan hirveästi hempeillä mutta aina vähän jotain kuitenkin.

Päiväni Hyvänä Äitinä - beibin kanssa Tallinnassa

Olin eilen melko ekstemporee Nakke-esikoiseni kanssa päiväristeilyllä Tallinnassa. Matka ylitti odotukset! Olin asennoitunut etukäteen siihen, että menemme Naken ehdoilla ja kaikki menee varmasti kivasti, ja niin kävikin, mutta lisäksi matkan tärkeimpänä antina sain pitkästä aikaa tuntea itseni hyväksi, ihanaksi äidiksi, sellaiseksi kuin haluaisin aina olla. Olin läsnä, kiinnostunut, kannustava, hassutteleva, rauhallinen, sellainen äiti millaiseksi en vain veny arjessa jomman kumman lapsen jatkuvasti itkiessä, kaatuessa, kiivetessä pöydälle, töniessä, huutaessa, puriessa, haluessa syliin ja toisen sylistä pois. Ei kai siinä kukaan osaisi paremmin; parhaani teen. Mutta että olikin balsamia sielulle tuo päiväni juuri sellaisena äitinä kuin haluankin olla, ilman iänikuisia rimanalituksia.

Laivamatka meni nopeasti eväitä mutustellessa ja leikkihuoneessa leikkiessä. Nakke rakastaa leluja, etenkin uusia sellaisia, ja oli ihanaa päivän aikana nähdä miten hän pisti leikin pystyyn vähän väliä.

Tallinnassa kävimme ensin Rotterdamin vaatekaupoissa ja reissubudjettini kärähti punaiselle heti alkuunsa, kun löysin Springfield-nimisestä kaupasta sekä paidan että mekon. Mutta tykästyin molempiin aivan täysiä ja kun olin vielä saanut Villeltä vähän matkarahaa niin suht kepeällä omatunnolla ostin vaatteet. Ja sittenpä en enää reissulla ostanutkaan kuin pari pikku kosmetiikkajuttua ja suklaata.

Vaateshoppingin jälkeen oltiin juuri ehditty kadulle kun yhtäkkiä alkoi aivan kamala kaatosade! Juostiin baarin katetulle terassille suojaan mutta kastuttiin silti, kun satoi aivan vaakatasossa. Ukkonen oli aivan päällä ja sade oli kuin sieltä kuuluisasta saavista kaadettua, ja oli jollain tapaa idyllistä istua siinä myrskyn silmässä sylikkäin, nuuhkia tyttöni märän villan tuoksuisia hiuksia.

Sadetta kestikin lopulta kolme tuntia ja sen aikaa pyörittiin vain ostoskeskuksessa ja syötiin eväitä oikein pitkän kaavan kautta. Reissun ainoa ikävä asia sattui lelukaupassa, jossa Nakke sai valita itselleen matkamuiston. Käänsin selkäni vain hetkeksi, ja kun käännyin takaisin ei Nakkea näkynyt missään. Levottomuuteni kasvoi, kiersin kauppaa ja monenlaiset ajatukset kiersivät päätä, hätäännyin. Lopulta pyysin myyjältä apua ja silloin olin jo aivan paniikissa. Myyjä onneksi löysi tyttöni pian ja silloin olin purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta. Polvet tuntuivat huterilta vielä pitkään tapauksen jälkeen ja sain moneen kertaan räpytellä kyyneliä pois. 10 minuuttia olimme erossa toisistamme, se on pitkä aika, siinä ehtii ajatella.

Sateen tauottua käveltiin pari tuntia, ensin yliopistolle ja sitten takaisin keskustaan ja vanhaan kaupunkiin. Nakke nukkui mikä olikin olennainen asia loppuillan onnistumiselle. Ei ollut nimittäin mitään ongelmia! Ei tunnin jonottamisessa terminaalissa, ei elämän mittaisessa hissijonossa, ei edes buffetissa josta olin varannut meille päivällisen. Naapuripöydän rouva kehui Naken rauhallisuutta ja onnitteli minua hienosta kasvatustyöstä. Hah! Aivan yhtä hyvin olisimme voineet päästä todistamaan performanssia "kaksi-vuotias kietoutui pöytäliinaan ja leikki lepakkoa vieraissa pöydissä möyryten", mutta tietysti painoin kehut onnellisena sydämeeni.

Ja nyt annan silmien painua kiinni ja unen tulla. Joka iltainen toive joka ei koskaan toteudu: vauva rakkaani, pikkuiseni, malta nukkua.