Paras ystäväni on siskoni. En usko, että mikään voi ikinä erottaa meitä. Vaikka emme näkisi viiteenkymmeneen vuoteen eikä meillä olisi enää yhteistä kieltä (niin kuin liikuttavassa Kadonneen jäljillä - sarjassa tapaa käydä), meissä virtaisi sama veri ja siinä veressä kohisee rakkaus, sisaruus, ikiaikainen ystävyys.
Sisaruussuhteessakin joutuu tekemään työtä - maailman helpoin ystävyys onkin välillä maailman vaikein. Ja sitten, taas aukeaa uusia ovia ja mielen sysimetsää kaatuu ja melkein pelottaisi, miten lähelle voi toinen päästä? Ja sitten muistaa että sehän on oma sisko siinä ihan lähellä ja on vain hyvä, turva, rauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?