Ei ole kasvua ilman kipua.

Olen ollut mieleni syövereiden synkkiin pohjamutiin vajonneena viimeiset päivät ja viikot, mutta nyt ajattelin rämpiä sieltä pois. Kohti aurinkoa, sinistä taivasta, tai maallisemmin Suomenlinnaa, jonne mennään Villen kanssa tänään, kunhan tuo ukkeli nyt saa itsensä kammettua sängystä. Kävin jo patistamassa ja peittojen alta kuului uninen mukellus "aikalisä", ja kun valistin hänen olevan jo aikalisällä, alkoi peittovuori tutista ja sen alta pullahti näkyviin kaksi sormea "toinen aikalisä" urahduksen kera. No, kiirekkös tässä, vapaapäivällä, ja tosiaan kun mieli nyt hyvin nukutun jälkeen on taas kepeä, palikat ojennuksessa.

Syy huoleeni ja murheeseeni on ollut se, että sain joku aika sitten töissä kuulla saavani eräänlaisen palkankorotuksen. Se on sellainen tsemppiraha, joka vuosittain myönnetään yhdelle työntekijälle ja on pysyvä lisä palkkaan. Olin niin onnellinen että, onni vain läikkyi ja lämmitti ihan sormenpäitä ja varpaita asti. Päätin etten kerro siitä kenellekään, lellin sitä omana kivana juttunani enkä anna kenenkään vähentää iloani.

Noh, sitten jonkun päivän päästä kerroin Villelle. Toden puhuakseni olisin varmaan kertonut heti, mutta satuimme olemaan silloin riidoissa ja piti odottaa, että olemme taas puheväleissä. Sitten synttäreilläni kerroin humalassa siskolleni. Mutta ei noissa kertomisissa mitään, tiesin noiden kultaisten ihmisten olevan iloisia puolestani ja sillä ilollaan vain vahvistavan omaa iloani. 

Samoihin aikoihin töissä yksi työkaverini kysyi, tiedänkö kuka sen rahan sai. Sanoin etten tiedä ja vaihdoin vaivautuneena aihetta. Toivoin että asia olisi sillä käsitelty, mutta pari viikkoa sitten hän kysyi uudestaan, ja kysyi suoraan, sinäkö sen sait. Myönsin hämilläni, ilon ja vaivautuneisuuden ristitulituksessa, ja sitten:

Sain kuulla kymmenen minuutin yksinpuhelun siitä, miten tämä työkaverini olisi asainnut sen enemmän, miten  sain sen vain siksi, että olen niin kiltti enkä ikinä sano esimiehellemme vastaan (?), miten tämä työkaveri on ollut tuolla kauemmin ja aina ennen raha on mennyt järjestyksessä, miten tämä työkaveri on niin ahkera ja todella olisi ansainnut sen, miten vedin sen välistä ja mitä kaikkea. En osannut sanoa oikein mitään (ja se harmittaa eniten). Sitten kuulin kautta rantain, että tuon jälkeen hän on puhunut kannustusrahani saannista kaikille (selkäni takana tottakai), ja miten on niin sitä mieltä että meni väärään osoitteeseen.

Ja tuon takia olen viettänyt unettomia öitä ja alavireisiä päiviä painontunne rinnassani. En jaksa sitä työpaikan selän takana supinaa ja kuhinaa, sitä joidenkin naisten jatkuvaa valitusta joka ikisestä asiasta.

Mutta nyt mielessäni on rauha, kuten sanottu palikat järjestyksessä, voin vaikuttaa omaan olemiseeni ja asenteeseeni, voin johtaa itseäni työntekijänä, ja se riittää. Ja ajattelen, että ansaitsin sen palkankorotuksen ihan siinä missä muutkin.