maanantai 27. kesäkuuta 2011

Ei ole kasvua ilman kipua.

Olen ollut mieleni syövereiden synkkiin pohjamutiin vajonneena viimeiset päivät ja viikot, mutta nyt ajattelin rämpiä sieltä pois. Kohti aurinkoa, sinistä taivasta, tai maallisemmin Suomenlinnaa, jonne mennään Villen kanssa tänään, kunhan tuo ukkeli nyt saa itsensä kammettua sängystä. Kävin jo patistamassa ja peittojen alta kuului uninen mukellus "aikalisä", ja kun valistin hänen olevan jo aikalisällä, alkoi peittovuori tutista ja sen alta pullahti näkyviin kaksi sormea "toinen aikalisä" urahduksen kera. No, kiirekkös tässä, vapaapäivällä, ja tosiaan kun mieli nyt hyvin nukutun jälkeen on taas kepeä, palikat ojennuksessa.

Syy huoleeni ja murheeseeni on ollut se, että sain joku aika sitten töissä kuulla saavani eräänlaisen palkankorotuksen. Se on sellainen tsemppiraha, joka vuosittain myönnetään yhdelle työntekijälle ja on pysyvä lisä palkkaan. Olin niin onnellinen että, onni vain läikkyi ja lämmitti ihan sormenpäitä ja varpaita asti. Päätin etten kerro siitä kenellekään, lellin sitä omana kivana juttunani enkä anna kenenkään vähentää iloani.

Noh, sitten jonkun päivän päästä kerroin Villelle. Toden puhuakseni olisin varmaan kertonut heti, mutta satuimme olemaan silloin riidoissa ja piti odottaa, että olemme taas puheväleissä. Sitten synttäreilläni kerroin humalassa siskolleni. Mutta ei noissa kertomisissa mitään, tiesin noiden kultaisten ihmisten olevan iloisia puolestani ja sillä ilollaan vain vahvistavan omaa iloani. 

Samoihin aikoihin töissä yksi työkaverini kysyi, tiedänkö kuka sen rahan sai. Sanoin etten tiedä ja vaihdoin vaivautuneena aihetta. Toivoin että asia olisi sillä käsitelty, mutta pari viikkoa sitten hän kysyi uudestaan, ja kysyi suoraan, sinäkö sen sait. Myönsin hämilläni, ilon ja vaivautuneisuuden ristitulituksessa, ja sitten:

Sain kuulla kymmenen minuutin yksinpuhelun siitä, miten tämä työkaverini olisi asainnut sen enemmän, miten  sain sen vain siksi, että olen niin kiltti enkä ikinä sano esimiehellemme vastaan (?), miten tämä työkaveri on ollut tuolla kauemmin ja aina ennen raha on mennyt järjestyksessä, miten tämä työkaveri on niin ahkera ja todella olisi ansainnut sen, miten vedin sen välistä ja mitä kaikkea. En osannut sanoa oikein mitään (ja se harmittaa eniten). Sitten kuulin kautta rantain, että tuon jälkeen hän on puhunut kannustusrahani saannista kaikille (selkäni takana tottakai), ja miten on niin sitä mieltä että meni väärään osoitteeseen.

Ja tuon takia olen viettänyt unettomia öitä ja alavireisiä päiviä painontunne rinnassani. En jaksa sitä työpaikan selän takana supinaa ja kuhinaa, sitä joidenkin naisten jatkuvaa valitusta joka ikisestä asiasta.

Mutta nyt mielessäni on rauha, kuten sanottu palikat järjestyksessä, voin vaikuttaa omaan olemiseeni ja asenteeseeni, voin johtaa itseäni työntekijänä, ja se riittää. Ja ajattelen, että ansaitsin sen palkankorotuksen ihan siinä missä muutkin.

6 kommenttia:

  1. Voi ei, otat sen vaan täysin rinnoin vastaan! Hitto soikoon mikä idiootti tuo valittaja. Meidän alalla kyllä ehdoton miinus on vitun naisvaltaisuus, yäk, niin kateellista meininkiä välillä että... ja se iänikuinen, loppumaton, nariseva VALITUS joka ihmeen asiasta.

    Argh!
    Ei ihme että valvotti, tuollaiset jutut on kurjia ja se on niin perseestä, jos työpaikalla joutuu jännittämään jonkun työkaverin läsnäoloa ja sitä, mitä se kellekin puhuu. Mutta nyt pahin vaihe on ohi ja olen aivan varma, että asiasta päättäneet ovat nähneet kuinka ihana ja hyvä olet työssäsi, ja ansaitset joka euron. Go Reetta! (:

    Terkuin (toivottavasti) tuleva sossukollega Suvi :D

    VastaaPoista
  2. Hmph. Sitä vaan miettii, että itse en varmasti menisi kellekkään onnelliselle keuhkoamaan siitä, että kokisin olevani parempi kuin tuo onnellinen. Parempi... Äsh. Tsemppirahahan se on!, sillä muijalla ei selvästikään ole kovin tsempikäs asenne teillä töissä.

    Kebe

    VastaaPoista
  3. Suvi, KIITOS! Tosiaan se jatkuva valitus... Ja kun kyseessä ei todella ole mikään suuren suuri rahasumma, niin on kurjaa että siitä pitää toisen mieli pilata. Tällä alalla kuitenkin on töitä tarjolla, ärsyttää että pitää väkisin olla tuolla ja sitten valittaa joka ikisestä asiasta ja pilata sillä muiden fiilistä. Sellanen joutavanpäiväinen narina on maailman ärsyttävintä. Kamalaa on myös se, että siihen on niin helppo mennä mukaan, montako kertaa minäkin oon narissu ties mistä, ja sitten kotona miettiny että hetkinen... Päätinkin että nyt tsemppaan enkä osaltani oo lisäämässä sitä urputusta.

    Kebe, minustakin ihan todella huonoa käytöstä. Tavallaan on alkanu harmittaa tuon työkaverin puolesta, kamalaa tehdä töitä noin lopen kyrsiintyneellä asenteella, varmaan hänelle itselleen kamalaa, mutta samalla harmittaa kyllä omastakin puolestani.

    VastaaPoista
  4. Koita sie vaan olla välittämättä etovinkujasta. Kannustusraha kuulostaa minusta ainakin ihan oikeasti kannustukselta, jos se ei mene iänikuiselle valittajalle.

    Rahasta puhuminen työpaikalla on moneen kertaan osoittautunut huonoksi ideaksi. Siksi koitan välttää sitä. Toisaalta minusta nyt näkee jo päälle päinkin, etten ole kultalusikka suussa syntynyt enkä vieläkään ole rahakasan päälle istahtanut.

    Mutta hyvä sie! Hieno juttu!

    VastaaPoista
  5. Joo, en minäkään millään haluais puhua rahasta töissä, palkoista tai muusta. Olis pitäny pokkana vaan valehdella. Meitä on kyllä niin vähän, että kai se olis tullu esiin... Noh, myöhästä itkee kun maito on jo maassa. ;)

    VastaaPoista
  6. Onnea palkankorotukselle! OPLe ylpeä siitä, äläkä anna muiden masentaa mieltä. Meidän alalla esimiehet reilusti kertoo kaikille kuka sen sai ja mitkä olivat perusteet... siihen ei sitten puututa sen enempää.

    -marjut

    VastaaPoista

Mitäs mietit?