Eilinen vapaapäivä vain hujahti. Nukuin myöhään, sitten olikin pari tuntia kotiaikaa ennen piknikkiä siskon kanssa, sitten Villen kanssa leffaan, sitten olikin jo ilta ja luin sängyssä lehtiä ja ihmettelin, mihin päivä oikein hävisi. Tänään saan rakkaan ystäväni luokseni kylään, menen häntä puolille päivin keskustaan vastaan. Ja syy miksi olen näin mahdottoman aikaisin hereillä vapaa-aamuna on se, että
a. haluan käydä salilla ennen kuin ystäväni tulee. Myös kaupassa pitää käydä.
b. Kello soi 06:30 ja omaksi ja Villen yllätykseksi sain jopa itseni ylös silloin.
c. Luin eilen ennen nukkumaanmenoa jutun siitä, miten ihminen usein itse sabotoi onnensa. Esim. minä asennoidun aina jo valmiiksi siihen, että nukun kaikkien junieni ohi, vaikka oikeastihan herääminenkin on vain tahto-kysymys (ja miten ihanalta tuntuukaan päteä tässä hurskas ilme naamallani, puhua tahtokysymyksestä ja kello näyttää puoli kahdeksaa ja on vapaapäivä!).
Nyt tuntuu että luonto ympärilläni koettelee minua. Kastelin orvokit parvekkeella ja viisi minuuttia siitä alkoi sataa kaatamalla. Taitaa ukkostaakin. Sade valuu täydellä voimalla ja minä odotan sen loppumista, että pääsisin lähtemään. Tunnen itseni laupean zen-henkiseksi tässä rauhassa odotellessani, ja sitten tunnen itseni kyllä vähän tyhmäksikin, kun ajattelen että sade nyt ihan minun esteekseni olisi alkanut. Mutta on kivaa ajatella olevansa maailman kannalta niin merkittävä henkilö, että sateenkin se ripsaisee luonteen lujuutta koetellakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?