Mun koti ei oo täällä...

Viime yönä tapahtui seuraavaa. Olin yksin kotona, Ville oli kavereineen yhdellä keikalla. Valvoin aika myöhään, johonkin kahteen, luin yhtä jännää dekkaria. Neljältä heräsin siihen, että olin kuulevinani koputusta. Olin nukkunut  niin vähän että olin ihan sekava ja mietiskelin eri vaihtoehtoja, mistähän kirjan hullu murhaaja on pyrkimässä sisään. Koputus jatkui ja tajusin että ei hitto, tämä ei ole mielikuvitusta, joku ihan oikeasti on meidän ulko-ovella.

Pomppasin istumaan sängyssä. Mietin tilannetta unenpöpperöisessä päässäni. Koputus jatkui, kuului myös kuinka avainta nitkutettiin lukossa. Päädyin lopulta pohdinnoissani siihen, että oven takana täytyy olla Ville. Samalla kuitenkin tiesin, ettei se ole Ville (vaikken siinä unensekavuudessani tajunnutkaan, että miten hän nyt olisi alaovesta päässytkään ilman avaimia), ajattelin että hän olisi kyllä soittanut tai ainakin huikannut postiluukusta. Mutta, kuten sanottu, olin ihan pihalla väsymyksestä ja hipsuttelin avaamaan oven, tukka pystyssä ja ilman housuja. 

Avatessani oven näin vieraan naisen, joka sössötti humalaisena, no aukeshan se. Oven takana oli mies, joka sanoi ääni hiipuen, niin tai sit tää on väärä ovi... Kysyin että mitä ja puristin ovea, kun nainen yritti ängetä sisään. Sitten käytiin seuraava kehittävä dialogi:

Nainen: - Mä asun täällä.

Minä: - No etkä asu kun minä asun täällä.

Nainen: - MINÄ asun täällä.

Minä: - MINÄ asun täällä!

Nainen: - Tää on mun koti.

Minä: - Tää on mun koti.

Nainen: - Tää on mun koti.

Minä: - Tää on !!!MUN!!! koti.

Nainen: - Tää on...mikä kerros tää on?

Minä: Neljäs. ETTÄ KIITOS VAAN HERÄTYKSESTÄ!

Ja sitten paiskasin oven kiinni niin että hyvä kun (harmikseen) muikkelin kädet eivät jääneet väliin.

Menin takaisin sänkyyn ja sydän alkoi hakata. Kissa-Winston oli ekstaasissa kun rakastamansa ulko-ovi oli auennut keskellä yötä, se maleksi ympäri asuntoa mouruten ja kehräten. Minä yritin tyynnytellä hermojani ja löytää asiasta huumoria.