Ja näin hän kypsyy

Tänään, raskausviikolla 36+0, oli lääkärintarkastus. Olen nyt aivan superinnoissani, koska kohdunkaula oli lyhentynyt ja pehmentynyt ja lääkäri arvioi, että synnytys voi hyvinkin olla edessä tässä parin viikon sisällä! Jihhuu! Luulen että minulle on oikein tyypillistä innostua milloin mistäkin - viimeksi mutteripannuista, nyt kohdunkaulasta... Olen vain niiiin fiiliksissä, ettei kroppani ole supistellut ja kolotellut turhaan vaan koko ajan suorittanut tärkeää tehtäväänsä. Lähipiirini muuten välillä naureskelee, kun saatan intoutua suorastaan hurmokselliseen paatokseen ihmiskehon voimavaroista ja ulottuvuuksista, ja nyt sain tietysti taas uutta vettä myllyyni. Että tuosta noin vain kaikessa hiljaisuudessa hän valmistelee itseään synnytykseen!

Nyt heitän ilmoille veikkauksen: veikkaan, että tyttäremme syntyy sunnuntaina 11.8. eli ensi viikon sunnuntaina.

Lääkäri tosin vitsaili, että aina kun hän veikkaa synnytyksen laskettua aikaa aikaisemmaksi, vastaanotolle tulee kettuuntuneita äitejä jättimahojen kanssa raskausviikolla 41...

Vauva piti taas reipasta jumppaa, niin kuin yleensäkin. Ihana pieni tyttö. Eikä onneksi niin pieni kun olin pelännyt vaan kuulemma ihan normaalin kokoinen tyttönen. Illalla käytiin kaupoilla ja Ville osti pikkuiselle jo fillarin. :-D Sitten ostettiin ne mitä suunniteltiin eli amme ja auton turvaistuin. Ja ruokaa, ja herkkuja. Painoni on noussut sitten viime neuvolan kilon viikossa ja raskauden alusta 16 kiloa, mikä tietysti sai lääkärin pitämään ystävällisen mutta vakavamielisen saarnan, mutta en jaksa enää tässä vaiheessa välittää. Koko raskaus on mennyt niin hyvin että viis pienestä läskiydestä.

Painodissauksen vastapainoksi sain lääkäriltä kehuja siitä, ettei ole turvotusta ja että - hahahahahahahahahaha - liikun ketterästi. Vieläkin naurattaa. Tuntuu että on kyllä ketteryys kaukana...

Listoja

Luin jostain, että viimeisillä raskausviikoillaan tulevat äidit eivät pysty ajattelemaan muuta kuin vauvaa ja tämä pätee ainakin minuun. Olen jo vuosia lukenut useita vauva-/perheblogeja, mutta samalla vähän kohotellut mielessäni kulmiani niille: että aina vain vauva sitä ja tätä ja tuota, eikö ihmisellä muuta elämää ole. Nyt pidän noita samaisia blogeja nerokkaina: hyvä ympätä osa lapseensa liittyvää hypetystä verkkoon sen sijaan että pulputtaisi sitä koko ajan läheistensä korviin. Ette kuulkaa usko miten jokaisesta asiasta saa aasinsillan vauvaan, tai jos ei saa niin se härskisti tehdään... Ville-parka, meinasin todeta, mutta hyvänen aika, onhan hän isänä aika visusti osallinen eli kuulkoon tyttärestään vain. 

Olen super-, superiloinen siitä, että pystyin olemaan niinkin myöhäisille raskausviikoille reippaana ja touhukkaana omana itsenäni. Muistanette varmaan, miten pitkään inhosin sitä kun ihmiset kysyivät, miten olen voinut tai miten olen jaksanut. Voinnissa tai jaksamisessa ei ollut kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista ja koin kysymyksen negatiiviseksi. Mutta kysykääpä nyt! Vastaan...

... Pissattaa, pissattaa, pissattaa. Viime yönä kävin viidesti vessassa.

... Vauva on kova ja kulmikas ja melkein aina vain oikealla puolella. Tähän tyyliin:

Hei maha, kiva yhdeksänkymmenen asteen kulma...

... Närästää. Lääkäri lupasi, että kun tiheä pissahätä alkaa närästys loppuu, mutta, no niin.

... Nivusia särkee. Etenkin istuelta tai makuulta noustessa. Tähänhän olisi lääkkeenä pysyä liikkeessä, ellei:

... Kävelyn myötä alaselkää jomottaa.
... Olen kamalan väsynyt. 

... Kumartuminen ja esim. sängyltä nouseminen on inhottavaa, kun maha ei jousta yhtään.

... Supistaa, etenkin öisin. Hurraa sille, ettei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen - buu sille, että kärsin nyt päivittäin menkkakivuilta tuntuvista supisteluista.

... On niin hiki, että suihkussa käyminen tuntuu turhalta. Älkää huoliko kanssaihmiset, kyllä minä kuitenkin käyn. 

Ja sitten kuitenkin: mikäs tässä on ollessa. Äitiysloma ja tyhjä kalenteri, vauvaa varten melkein kaikki valmiina. Vaikka välillä iskeekin paniikki, miten mikään ei ole valmiina ja aika loppuu kesken... Voisinpa tehdä listan vielä siitä mitä puuttuu, nyt kun makuun pääsin:

- Auton turvaistuin. Mutta saatiin Villen kummilta mojova rahasumma myöhästyneeksi häälahjaksi ja ostetaan istuin sillä eli puoliksi tehty jo.

- Itkuhälyttimet.

- En tajua kestovaipoista mitään. Mutta näen ystäväni ihan lähiaikoina ja hän varmasti voi pitää pienen tutoriaalin eri imuista ja muista. 

- Tuttipullo. Haluan sellaisen lasisen ja taidankin tämän jälkeen naputtaa tilauksen menemään.

No niin, rouva stressipetteri, eipä ollut pitkä lista.

Eilen Kättärillä kehotettiin jo vähän miettimään, millaista synnytystä toivoo sekä mitä toivoo tukihenkilöltä. Kätilö kuitenkin muistutti, että on hyvä olla herkkyyttä ja valmiutta poiketa "suunnitelmastaan" tilanteiden niin vaatiessa. Tässä oma - noh - listani - synnytysajatuksista:

- Olisi huippua synnyttää luomuna, mutta koskapa en ole koskaan kokenut synnytyskipua enkä oikein mitään muutakaan kovaa kipua (paitsi korva- ja hammassäryn ja se hermosärky on varmaan kuitenkin erilaista) niin olen ihan fine sen suhteen, jos haluankin kaikki maailman helpotukset jo sairaalan ovilla. Vähän inhottaa ajatella puudutteista tokkuraista vauvaa, mutta siinä tilanteessa on kuitenkin tärkeintä olla itse kuukahtamatta kipuun.

- Villeltä toivon rauhallisuutta ja sitä, että jos sähisen kuin noita-akka tai karjun kuin kylähullu hän ei loukkaannu vaan on siinä rauhallisena ja ymmärtäväisenä. En halua että hän menee kipuuni mukaan mutta myöskään ylimielinen tai ärsyttävän tsemppaava ei saisi olla. Tykkäisin kuulla kehuja tyyliin "oot tosi rohkea/ reipas/ hyvä", muttei niitäkään koko ajan. En  halua silittelyä tai mitään hipsuttelua vaan vankan, lujan läsnäolon, mahdollisesti käden jota puristaa. Ja Villen ei tarvitse katsoa alapäähän!

... Tämä kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta toivon sydämestäni etten kakkaa kesken synnytyksen! Ei tästä ehkä enempää, mutta universumi - olkoon toiveeni kuultu.

- Toivon että voimani riittävät hyvin koko synnytyksen ajaksi ja että jaksan hyvin ponnistaa. Toivon alkukantaista voimaannuttavaa kokemusta tyyliin tässä sitä pusketaan omaa naperoa maailmaan, niin kuin esiäidit kautta aikojen... Toivon etten käperry kipuun vaan osaan ja jaksan nähdä sen tarkoituksen. Toivon etten joudu ajattelemaan "mä en pysty tähän". 

Siinäpä joitain toiveita. Mitään kovin tarkkaa suunnitelmaa en ole tehnyt ja olen siitä vähän ylpeäkin: minä, miss kontrollifani, noin avoimin mielin matkalla suden suuhun!

Olemme niin kauniita

Piti tulla heti perään postaamaan, kun innostuin tästä postauksesta. Kaunis, rohkea Minttu! Tuli ihan vihainen ja surullinen olo, miten monet häpeävät tai inhoavat omia kauniita vartaloitaan. Ja miten nuorena se voi alkaa! Minäkin mietin koko nuoruuteni, miten pitäisi olla laihempi, miten olen iso ja ruma, miten vartaloni on kamala eikä mahdu mihinkään muotteihin. Vaikka olin varmasti normaalipainoinen, hoikka! Onneksi nykyään on eri vähän eri meno. Kyllä haluaisin laihtua normaalipainoon (painoindeksi ennen raskautta n. 26), mutta toisaalta, kun jaksan liikkua ja tehdä ja kehoni kantaa minut läpi päivien valittamatta ja kolottamatta niin onko ne viisi ylimääräistä kiloa niin paha? Eivät ole. Tietysti parisuhteellakin on ollut iso merkitys sille, millaisena näen oman kehoni: se miten Ville kehuu ja pitää kehoani haluttavana vaikka itse tuntisin itseni maailman kammottavimmaksi ilmestykseksi. Miksen mieluummin uskoisi rakastamaani ihmistä kuin omaa sisäistä myrkkyääntäni. Toivottavasti kaikilla voisi olla hyväksyviä läheisiä ja ennen kaikkea: hyväksyvä oma katse. Paino on niin pieni asia, arvet ja muhkurat, se millaiset tissit on, kun on ihmisiä jotka eivät koskaan voi kävellä tai vaikka syödä itse, kätellä, halata, tuntea voimaa käsissään tai sitä ihanaa poltetta jaloissa, kun on kävellyt koko päivän aurinkoisilla kaduilla.

Hullu nainen hedelmäosastolla ja muita viime päivien juttuja

Viikko Savossa meni nopeasti ja nyt: tässä taas, omassa kotona pirtinpöydän ääressä. Mutteripannukahvi porisee ja kohta vaahdotan siihen maidon, tai oikeastaan nyt, hetki vain.

No niin. Herkkusumppia. Tapani mukaan sähläsin, tällä kertaa maidon kanssa. Vaahdotusastia on likaisena tiskialtaassa, joten otin tilalle lasin. Tajusin, etteihän siinä mahdu vaahdottamaan ja kaadoin maidon lasista korkeaan mukiin. Tajusin, että muki on liian korkea mikroon ja vaihdoin tilalle jälkiruokakipon. Maidon lämmettyä vaihdoin takaisin korkeaan mukiin ja siitä sitten esprsson joukkoon toiseen korkeaan mukiin. Näppärää ja tyylikästä, taas. Mutta kuten sanottu, nyt on herkkusumppia.

Viime viikko oli mukava, väsyttävä, ohjelman- ja ihmistentäyteinen, rankka ja täynnä iloisia kohtaamisia. On vähän sellainen olo, ettei ihan heti uusiksi. Olimme kuusi päivää ja joka päivä jossain kyläpaikassa, useana päivänä kahdessa. Voisi ajatella, että mitäs rankkaa se nyt on mennä valmiisiin pöytiin kivojen ihmisten luokse, mutta - kokeilkaa. Positiivista on se, että kerrankin nalkuttava omatuntoni on hiljaa, yleensä poden aina syyllisyyttä siitä miten siellä ja siellä olisi pitänyt käydä. Kotiseudusta kaukana asuminen on tehnyt minulle kroonistuneen huonon omatunnon vaikka nyt kun mietin niin ihan turhaan. Saisihan meillekin tulla. 

Kaikesta väsymyksestä huolimatta, oli kiva viikko. Hyvää ruokaa, grillaamista melkein joka ilta, saunomista ja uimista. Paljon hyvää aikaa siskoni kanssa. Yhtenä iltana jäimme Villen kanssa kahdestaan ja saunoimme ja grillasimme jonkun kolme tuntia. Oli ihana kupeksia kahdestaan kauniissa kesäillassa, ihan rauhassa. Öisin heräilin taas parin tunnin välein vessaan, mikä varmasti osaltaan edesauttoi väsymystä päivisin. Maha on kova ja kulmikas, joka yö supistelee, vauvan kantapäät ovat niin kovat että melkein sattuu. Luonto huolehtii, että mieli kypsyy siihen että voisihan tämän naperon uloskin punkea, eikä jää mahaa ikävä. Välillä öisin toivon että vauva syntyisi jo, mutta sitten olen taas tyytyväinen että pysyy vielä mahassa ja saan rauhassa levätä ja laittaa kaikki jutut valmiiksi. Ja onhan se tietysti kovin pikkuinenkin vielä. 

Winstonin eks-omistaja sekä ystävämme huolehtivat kahteen naiseen kissoista lomaviikkomme ajan. Apua saa kun sitä pyytää, se on siunattua.

Reilun tunnin päästä lähdetään Kätilöopistolle tutustumiskierrokselle. Käytiin eilen testimielessä ajelemassa sinnepäin - parin kilometrin päässä määränpäästä käännyin väärästä risteyksestä ja puuskahdin v-u tarpeeksi lähellä, ja menimme Käpylän Old Sophie - ravintolaan syömään. Vauva oli niin ylhäällä etten pystynyt kumartumaan lautaseni ylle vaan istua tojotin suorana kuin mikäkin lapio, ja tunsin samanaikaisesti ärtymystä ja hellyyttä. Voi pieni ihana tyttäreni, kyllä sinä väsytät minut vielä monet kerrat...

Mahat täynnä käytiin vielä kaupassa. Jotain hormonijuttuja varmaan, kun meinasin totaalisesti polttaa päreeni. Se alkoi jo parkkipaikalla, joka on niin pieni ettei siinä tietysti taaskaan ollut tilaa, ja kun lopulta oli peruutin ihan miten sattuu enkä vain saanut korjattua suoraan. Tuossa olikin hyvä sappi kerättynä kauppaa varten ja puhisin mielessäni, miten onkin niin helvetin paljon ihmisiä (, kaikki tietysti minun kiusallani). Vesimelonit olivat pehmenneitä ja kiljuin mielessäni veetä ja peetä ja heitin vahingossa omenan yhden miehen jalkoihin. Lopulta löysin sopivan melonipalan ja laannuin vähän, ja sitten keskellä käytävää pönötti pikkutyttö prinsessamekossa ja kaikki raivo suli hymyyn. Kauhean tasapainoista, taas.

Illalla koottiin pinnasänky, jonka rakas ystäväni antoi lainaan. Huomenna pesen pyykkiä ja järjestelen vauvakamoja. Laskettu aika on kuukauden päästä ohi.

pelkopäiväkirja

Raskauspostauksen aika! Viimeksi tein sellaisen 6. toukokuuta ja kiva oli nyt lukea koostetta. Tuosta kirjoituksesta ja noista tunnelmista tuntuu olevan ikuisuus ja tuntuu melkein, olenko minä oikeasti kokenut tuon kaiken - väsyneen viluisen alkuraskauden, pirteän keskiraskauden..? Ja nyt jo samaan aikaan kömpelö ja samalla toisaalta niin ihana ja hermoja rauhoittava loppuraskaus.

Kaikin puolin aivan normaali raskaus, siis. Aivan normaali. Ja kuitenkin niin ihmeellinen!

Olen koko raskauden pelännyt, että jokin menee pieleen. Olen pelännyt ensin tuulimunaraskautta, sitten alkuraskauden keskenmenoa, keskenmenoa muuten vain, rakenneultrassa paljastuvaa niin vakavaa sairautta että raskaus on pakko keskeyttää, kohtukuolemaa. Kaikkien noiden pelkojen jälkeen onkin ihmeellistä se, että enää en pelkää. 

Niin vinoutuneelta kuin se kuulostaakin, toinen mieltäni rauhoittanut kokemus oli se, kun silloin kesäkuun 19. päivä ajoin itkien Naistenklinikalle. En tuntenut vauvan liikkeitä eikä kätilö kuullut sydäntä. Siinä ajassa lääkäriä odottaessani ajattelin, että nyt se on totta, pahin pelkoni. Ja vaikka se tuntuikin kamalalta, sydäntä kivisti niin ettei ikinä ennen, tajusin samalla kirkkaasti että tältä se tuntuu, se minun pelkoni, ja että minä tulen selviämään tästä. Se pelkoni jotenkin konkretisoitui ja siinä konkretisoituessaan laimeni, ei ollut enää samanlainen selittämätön paha kuin aiemmin. 

Toinen pelkoani rauhoittava kokemus sattui sairaalassa, kun katsoin jotain synnytys-realitya. Siinä synnyttäjälle kävi juuri niin kuin olen itse pelännyt: hän ei enää tuntenut supistuksia eikä ponnistuksen tarvetta eikä jaksanut ponnistaa vauvaa ulos. Synnytys pitkittyi, lääkäri kutsuttiin paikalle, nainen oli levoton ja huolestunut ja vauva revittiin lopulta pihdeillä ulos. Ja siitä näki heti ettei se hengitä, ja sen nähdessäni minäkin lakkasin hengittämistä: eloton harmaa vauva. Hänet saatiin taivaalle kiitos elvytettyä ja harmaa vaihtui suloiseen possunpinkkiin, mutta en unohda sitä harmaata elottomuutta ja luonnottoman hiljaista ja liikkumatonta vauvaa. Ja samoin kuin aiempi säikähdykseni, tämäkin konkretisoi pelkoani. Pystyn käsittelemään sitä, ottamaan kiinni ja venyttämään ja silittämään ja katsomaan aivan läheltä, kun se aiemmin oli vain liukas ja musta, ei siitä saanut mitään otetta kun ei sillä edes ollut muotoa.

Tämä pelkäämättömyys ei tarkoita, ettäkö olisin tuudittautunut ihanaan vauvanpinkkiin kuplaan jossa uskoisin, ettei mikään mene mieleen. Ajattelen yhä päivittäin, miten tämä hyvin mennyt raskaus ei ole itsestäänselvyys, samoin kuin en voi tietää syntyykö vauva terveenä ja elävänä. Mutta en pelkää enää, koska tiedän että jos jotain käy minä tulen selviämään. En ehkä heti enkä ehkä kovin tyylikkäästi mutta yhtä kaikki tulen. 

Kuitenkin, näiden ajatusten valossa tuntuu ihan idioottimaiselta, kun välillä joku huolehtii siitä miten "kunhan ei olisi koliikkilapsi" tai kunhan ei olisi sellainen ja tällainen lapsi. Tietysti olen sitten väsynyt ja turhautunut, mutta - se on sitten. Nyt tuntuisi voitolta saada syliin oma lapsi, vaikka miten huonouninen, huutava, kaikkeen tyytymätön pikku pirulainen. Oma rakas pieni tytär. 

Nyt on raskausviikko 34+5.

Kahvia, eläinystäviä ja hemmottelua

Viimeinen lomapäivä, yhhyy. Toisaalta, nyt kun olen niin märehtinyt töihin paluuta niin aamulla heräsin ajatukseen: kivahan sinne on mennä. No niin. Kelkka on siis kääntynyt, koska eilisen Korkeasaari-reissun jälkeen olin valmis soittamaan esimiehelleni samantien, että ei kuule tule työnteosta enää mitään. Nivusia vihloo, alaselkää ja jalkoja kolottaa, supistukset tuntuvat kuukautiskivuilta, käyn viiden minuutin välein pissalla. En jaksa kumartua, kun maha ottaa vastaan. Ja sitten nukuinkin hyvät pitkät yöunet vain kahdella vessareissulla ja jo on kuulkaa eri ääni kellossa. Menen ainakin huomenna ja katson sitten, mikä on vointi ja jaksu lauantaita ja sunnuntaita ajatellen. Kyllä tässä vaiheessa raskautta saa jo höllätä, mutta ainakaan huominen työpäivä ei enää ahdista

Korkeasaaressa oli kivaa! Ystäväni tytär on aina vain syötävän suloinen. Viimeksi nähdessämme vappuna hän vasta harjoitteli kävelemistä, seisoi tukea vasten varpaisillaan kun ballerina mutta varsinainen liikkuminen tapahtui vielä konttaamalla. Nyt hän käveli kuin vanha tekijä, jalat leveässä haara-asennossa ja kasvoilla keskittynyt ilme. Hän ei ole enää vauva ja minä mietin, ensi kesänä minunkin tyttöni on jo noin iso. Ja kuitenkin niin pieni, nukahti bussissa poski äitinsä kättä vasten pehmeänä ja luottavaisena kuin pieni kissanpoikanen, kehräys vain puuttui.

Kaupunkiin palattuamme jäin vielä kaupoille pyörimään. En ole käynyt Helsingin keskustassa yli kuukauteen ja tuntui pitkästä aikaa kivalta olla siellä. Kaupunki näytti eloisalta ja mielenkiintoiselta, virkeältä, myyjät olivat ystävällisiä ja puheliata, vastaantulijat kauniita ja persoonallisia. Pitkästä aikaa shoppailin ihan vain itselleni ja ihan shoppailun ilosta, en kotiin, en vauvalle, en tarpeeseen, en edes juurikaan eurojani laskien. Koska en viitsi tämän jättimahan takia mennä vaatekauppoihin, hemmottelin itseäni sen sijaan The Body Shopin hamppukäsivoiteella, huulirasvalla (minulla oli sama 18-vuotiaana ja siitä tuoksusta muistan niin elävästi silloisen minäni ja hölmöt ajatukseni, sen hurjan vimman joka kohdistui milloin mihinkin), kahdella tarra-arkilla, kameraa esittävillä korvakoruilla, puuterilla, kynsilakalla ja hiusten tehohoitoaineella. Ostinhan kotiinkin jotain, huonetuoksut Villen ja minun kummankin vessoihin, Villelle liljan ja minulle kirsikankukan tuoksuisen. Villen ilo tuliaisesta oli ylitsevuotava... Tai ainakin hän murahti, että haiseepa vessassa nyt hyvältä.

Kävin vielä syömässä ja nappasin iiison cappucinon mukaan. Bussi kulki Töölön kautta oopperaan, siitä Linnanmäen ja Diakin ohi Alppilan kautta Vallilaan, ja minä tunsin ihanaa riemua koko olemisestani. Cappucino maistui hyvältä, päivä oli ollut hyvä, ystävän jutut tuoreina mielessä, yhteinen nauru, kassi täynnä hemmottelua. Rakas ihana Helsinki ympärillä. Olen asunut täällä jo viisi vuotta!

Kotona lepuutin itseäni sohvalla ja uhosin, miten en kyllä mene töihin ja kyllä raskauden tässä vaiheessa ja aivan älytön jo ideanakin ja pälä, pälä, pälä, ja Ville vastaili harvakseltaan rauhalliseen tapaansa ja teki meille ruokaa. Italianpataa Ville-tyyliin tuunattuna, kuten hän tuunaa kaikki perusruoat. Tällä kertaa mukana oli ainakin aurajuustoa ja oliiveja ja oli hyvää. Tykkään kaikista tuunauksista paitsi ylenalttisesta valkosipuli-iloittelusta. 

Ruoan jälkeen tutkin ihan innoissani netistä erilaisia mutteripannuja ja maidonvaahdotussysteemejä. Haluan hyvää kahvia! Johtuu varmaan tilastani, kuten isä arveli, mutta suodatinkahvi ei enää maistu. Juon sitä kylässä käydessäni eikä se nyt pahaa ole, mutta en enää tavoita siihen samaa rakkautta kuin ennen... Olen itseasiassa vähän surrutkin asiaa - eikö enää kahvia! Cappucino maistuu kuitenkin aina vain ja luulen, ettei jutun juju ole niinkään kahvin laadussa vaan siinä himskatin maitovaahdossa. Nytkin juon vahvaa suodatinkahvia, johon vaahdotin vajaan desin verran maitoa, ja hyvin maistuu. Mutta kun ei nuo mutteripannutkaan mitään kovin kalliita ole niin taidan kotiuttaa sellaisen. Voihan se olla, että kun vauva syntyy ja arki kaikkineen pyörähtää käyntiin olen niin väsynyt että juon vaikka päivän termarissa seissyttä sakkaa, mutta ainakin nyt jaksan ajatella että hyvä kahvi on juuri sellainen ihana pikku ylellisyys, joka nostaa päivän kuin päivän pikkuisen sen nimenomaisen arjen yläpuolelle. Jos muuten tiedätte jotain näistä mutteripannuista ja maidonvaahdotushommista niin antakaa kuulua vinkkejä kommenttiboksiin!

Ei olla nähty Villen kanssa kunnolla moneen päivään, joten ilta meni pöydän ääressä vastapäätä nakottaen, tornipeliä pelaten ja tyttäremme nimen tatuointia suunnitellen. Oli kiva ilta, menin onnellisena nukkumaan, kiva päivä, kaikki kivaa, elämä.

Aamulla Kirppu hyppäsi taas viereen, niin kuin nyt joka aamu. Meille on tullut ihana rutiini, jossa koppaan sen kainaloon ja se asettuu siihen kehrärä hyristen. Unenlötkeä ihana kissa. Rakastan sitä. Rakastan Winstoniakin, vaikka se onkin outo ja rasittava eikä aina tee pitämistä helpoksi. Nyt sille on viimeiset pari viikkoa hirttänyt pahemman kerran kiinni kiintymys Villeen ja se on koko ajan katse-etäisyyden päässä Villestä hakien jatkuvasti huomiota. Kaikki huomio kelpaa ja jos Ville esimerkiksi pukkaa sen jalallaan kauemmaksi äkäisen kehotuksen saattelemana alkaa Winston kehrätä onnellisena. Eilen kun Ville oli terassilla tupakalla Winston meni terassin yläpuolelle ranskalaiselle parvekkeelle tuijottamaan ja maukumaan sydäntä (ja hermoja) raastavaa serenadia samalla tiukasti tuijottaen. Kun söimme Winston asettui parin metrin päähän makaamaan ja tuijottamaan ja kohta kun katsoimme uudestaan se oli samassa asennossa, samalla lailla tuijottaen, mutta metrin lähempänä. Hulluksi on hän tullut... 

Tänään on ohjelmassa pyykkitupa ja illalla Heurekaan Body World - näyttelyyn. Yritän saada nyt vauvanvaatteetkin pestyä. Kyllä on kuulkaa pikkuisella kaapin täydeltä hepeniä! Minä en taida olla sitten vähääkään sellainen sukupuolineutraalivanhempi, minun vauvastani tulee pinkki ja suloinen.

Maija Maitoparta tarinoi

Toiseksi viimeinen lomapäivä. Jostain syystä ahdistaa ja harmittaa loman loppuminen ihan kauheasti - vaikka töitä on vain kolme päivää! Ja vaikka itsepähän teen listat ja tämän järjestelyn esimiehelleni ehdotin. Silti. Yölläkin heräsin stressaamaan. 

Olen lähdössä kohta ystäväni ja hänen pienen tyttönsä kanssa Korkeasaareen. Kertoo ehkä jotain luonteestani, etten ole juonut kahvia pariin viikkoon ja nyt, lähdön ollessa käsillä, tuli hirveä kahvinhimo ja suunnittelin jo maidon vaahdottamista kattilassa. Että nyt se sitten pitää opetella kaikista maailman hetkistä. 

Vauva on kova ja kulmikas, kaikella todennäköisyydellä se syntyy ensi kuussa. Hurjaa! Viime yönä stressin laannuttua kaivauduin kiinni Villeen ja aamulla yöpaita oli maidosta märkä; se kuriton vasentissi taas.

Taidan sittenkin yrittää sitä maidon vaahdottomista. Koska hei, kuinka vaikeaa se nyt voi olla? ... Kuuluisat viimeiset sanat ennen palokunnan saapumista.

Koti mielessäin

Nyt sairaalakuulumisia! Sitten on loman kohokohdat ikuistettu jälkipolville...

Palasimme siis Virosta viikko sitten tiistaina alkuillasta. Ilta meni mukavasti mutta yöllä heräsin useaan kertaan siihen, että maha oli aivan sekaisin. Sama juttu aamulla. Sain kuitenkin skarpattua niin että käytiin neuvolassa heti aamusta. Terveydenhoitaja tunnusteli miten päin vauva on ja lähti vielä hakemaan toisen hoitajan päätöksensä tueksi, ja me katsoimme Villen kanssa toisiamme vinosti hymyillen. Emme olisi yhtään yllättyneet, jos tämä vilkas myllääjä-vauva olisi ollut juuri päinvastoin kuin pitäisi... Reippaasti oli kuitenkin tyttönen kääntynyt pää alaspäin, ja toivottavasti pysyykin niin.

Kävimme vielä kaupassa ja sitten loppupäivä menikin sohvalla peiton alla, vähän väliä vessaan könyten. Kamala olo. Mikään ei pysynyt sisällä ja illalla jo pillitin, miten on nälkä ja jano mutta en vaan saa syötyä, yhhyy... Päätä särki, harteita särki, paleli. Yöllä sama meininki jatkoi ja kun en saanut nukuttua googlailin piristäviä listeria-kertomuksia huolestuen yhä enemmän ja enemmän, kunnes joskus aamuyön tunteina varasin ajan työterveyslääkäriltä ja sain väliaikaisen mielenrauhan.

Aamulla ajelin tohtoriin. Otettiin labrat ja niissä ei muuta erikoista ollut kuin vähän kohonneet tulehdusarvot (88). Lääkäri kuitenkin otti kana-juttuni vakavasti, konsultoi infektiolääkäriä ja tämän kehoituksesta kirjoitti lähetteen Haartmanin päivystykseen. Siellä makasin tipassa eristyshuoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja palelin ihan horkassa. En ollut syönyt mitään vuorokauteen ja oli aika surkea olo, enkä yhtään tiennyt kauanko pitää siellä olla.

Sitten jossain vaiheessa hoitaja tuli sanomaan, että minut siirretään osastolle. Hyppäsin reippaana sängyltä ja tartuin tippatelineeseen, kun hoitaja vähän naurahti, että hän kyllä työntää minut sinne... Olisin reippaana taapertanut tippateline toisessa, laukku toisessa kädessä, sairaalahousut polvissa roikkuen... Liikutun itsekin tuosta mielikuvasta, heh. 

Ville oli jo odottamassa minua osastolla ja ilta menikin Villen kanssa jutellen ja tilannetta ihmetellen. Olin osastollakin eristyhuoneessa. Sairaanhoitaja oli tosi mukava ja iloinen ja kun sain vähän syötyä ja juotuakin tuntui, ettei ole mitään hätää. Ville lähti illalla ja jatkoimme vielä tekstailua, ja uni tuli varhain. Sain myös nukuttua hyvin, vaikka olinkin jännittänyt onko tippakanyylin kanssa outoa.

Seuraavana aamuna lääkäri kävi kierrollaan ja arvioi tilani hyväksi ja varauduin jo kotiin pääsyyn, kunnes labroista kävi ilmi, että crp oli vähän noussut (122) ja kotiutuminen peruttiin. Antibiootin määrää lisättiin kahteen grammaan kolmesti vuorokaudessa ja minä soitin uutiset Villelle, joka tuli taas käymään herkkuja tuoden.

Viikonloppuna aika matoi. Kotiuttamispäätöstä puntaroitiin ja ehdin aina ilahtua ja sitten pettyä. Ville kävi molempina päivinä ja se oli aina päivänä kohokohta. Ei uskoisi miten hitaasti aika voi mennä yhdessä ja samassa huoneessa terveenä lojuen ja miten ihanaa on nähdä rakas ihminen. Varsinkin sunnuntaina tunsin jo itseni aivan yhteiskunnan loiseksi ja inhottavaksi pummiksi, kun vain lorvin siellä vaikkei olossa ole mitään vikaa. Hoitajat varmaan tykkäsivät näin helposta potilaasta: en hälytellyt enkä valittanut, olin kohtelias enkä tarvinnut apua missään toimissa. Ruokaa vain, antibiootin, napapiikin veritulppia ehkäisemään. 

Liikutuin Villen käynneistä niin paljon, että herautin jossain 

hormoonihuuruissani maitoa aina kun hän kävi! :-D

Katsoin tuhat tuntia telkkaria ja luin lopuun Monika Fagerholmin Lola ylösalaisin, siskoni suositteleman Sieppari ruispellossa alusta loppuun sekä Villen ostamia lehtiä. Kirjoittelin siskon kanssa facebookissa ja toisen kanssa tekstiviestejä, puhuin äidin kanssa puhelimessa, tekstailin ystävien kanssa. Tunsin itseni maailman hyödyttömimmäksi ihmiseksi.

Sairaalassaolo oli oikeaa laatuaikaa vauvan kanssa. Koska en voinut tehdä huoneessani muuta kuin lojua paikallani, sain tuntea joka ikisen ihanan liikkeen jonka tyttäreni vaan päätti tehdä. Ja hän kyllä liikkuu! Olen luullut aiemmin, että raskaana olevat naiset ovat jotenkin pehmeitä, enkä olisi arvannut miten kova vauva on. Sen kantapäät ovat terävät, peppu on terävä, selkä, kaikki ne työntyessään vatsaa vasten tai sohiessaan kohti selkärankaa. Vauva ei enää potki niin paljon vaan työntyy kovasti niin että vatsa venyy ja tuntuu melkein epämiellyttävältä, mutta samalla se on vain ihanaa. Maha tuntuu kulmikkaalta ja kovalta. Välillä tunsin, miten vauva on ihan ihan vatsaa vasten ja laitoin kädet sen päälle, mietin, tuossa aivan käsieni alla vain ihon alla on oikea pieni ihminen, minun pieni tyttäreni.  Hoitajat kyselivät vauvasta ja kertoivat omista lapsistaan, sanoivat että heillä on harvoin raskaana olevia naisia potilaana.

Raskausviikko 32+5. Laatuaikaa vauvan kanssa...

Kaikki hoitajat olivat todella mukavia ja kivan kiireettömän oloisia, vaikka töitä varmasti riittikin. Tunsin itseni usein maailman kiittämättömimmäksi ihmiseksi, kun sain niin hyvää hoitoa ja silti halusin vain kotiin. Minähän olin etuoikeutettu! Ja ihan oikeasti arvostan kyllä että tutkittiin niin hyvin. Se tehtiin vauvan takia, sekä lääkäri että hoitajat sanoivat ettei ilman raskautta noin tarkasti ja huolella varmistuttaisi. Luksuslaatuista suomalaista terveydenhoitoa. 

Mutta... Kun tunsin itseni niin terveeksi, oli kesä ja loma ja yksi ainoa huone nyt on kamalan pieni terveenä lojua. Ikävöin kotiin ja vaikka olikin ihanaa kun Ville kävi joka päivä, jäi aina ikävä kun hän lähti pois. Tunsin hankalaksi sopeutua siihen, että hoitajat tulivat sisään milloin tahansa, etten saanut pitää omia vaatteitani ja että minua tarkkailtiin nestelistoin, että minusta kirjoitettiin raporttia. Kyllä, ymmärrän miksi noin tehdään ja sehän on vain laadun ja seurannan tae, mutta kun tunsin itseni terveeksi... Koin hankalaksi, kun jokaista särkylääkettä, suihkua ja kaikkea piti pyytää ja että aamuyöllä kesken unien tultiin mittaamaan lämpö, vaikka tiesin ettei sitä ole. Mietin myös omaa työtäni ja asukkaitamme uudesta vinkkelistä ja lupasin tsempata, että vien heitä useammin ulkoilemaan. 

 Iltapalaa. Olisi tullut nälkä ilman Villen tuomia herkkuja!

 Aamupala. Sairaalaruokaan tottui tosi nopeasti ja se oli ihan hyvää.

Maanantaina koitti odottamani päivä: kotiin! Lääkäri kävi aamukierrolla ja esitti omituisia kysymyksiä, sanoi että tulehdusarvot ovat laskeneet hyvin ja kun vain infektiolääkäriltä saadaan kotiuttamispäätös niin ei kun tervemenoa. Olin ihan fiiliksissä, pakkasin tavarani, laitoin jo kotiinlähtövaatteet valmiiksi tuolille. Sitten saikin odottaa iltapäivään, jolloin lääkäri tuli sanomaan, että he pitävätkin minua vielä huomiseen niin on "järkevämmän pituinen hoitojakso ja on sitten ihan kaikki viljelyvastaukset tulleet. Sopiiko tämä sinulle?". Nyökyttelin ja heti kun lääkäri lähti pillahdin itkuun ja soitin Villelle, että yhhyy, kun mä laitoin jo vaatteetkin valmiiksi, snif, snif... Kuulostaa ihan naurettavalta, mutta jotenkin olin ladannut kaikki toivoni ja odotukseni tuohon päivään enkä vain pystynyt ajattelemaan järjellä. Hoitajakin kävi ja sanoi ystävällisesti, etteihän lääkäri kiusallaan pidä, ja nyökyttelin että ei tietenkään, ja tunsin itseni taas kiittämättömäksi paskaksi kun halusin kotiin vaikka sain noin hyvää hoitoa, ja vaikka kyse oli vain yhdestä vuorokaudesta. 

Lojuin ihan apaattisena sängylläni pari tuntia, kunnes lääkäri tuli vähän naureskellen kertomaan, että menetän varmaan uskoni koko lääkäreiden ammattikuntaa kohtaan mutta pääsisinkin kotiin. Loput viljelyvastaukset olivat tulleet ja listeria saatiin vihdoin suljettua pois: olin saanut siitä helvetin kanasta kampylobakteerin, joka on salmonellan ohella toinen hyvin yleinen ruokamyrkytyksen aiheuttaja. Huuuh. Piristyin nanosekunnissa, temmoin vuodevaatteet pyykkiin, soitin taas Villelle, vaihdoin omat vaatteet, hoitaja poisti tippakanyylin. Jännitti astua ovesta ulos ja keräsinkin hetken rohkeutta ennen kuin lähdin.

Hyvästi tippa, hyvästi sairaalapyjama. Teitä ei tule ikävä.

Ihmeellinen fiilis olla ulkona, astua bussiin. Tunsin syvää halua rakastella koko maailmaa - kunnes Malmilla junaan astui mies, joka maiskutti purukumia niin että kuului varmaan Keravalle asti, ja huomasin ajattelevani "pie nyt vittu pääs kiinni helvetin maiskuttaja". Sydämellistä, kerrassaan. Ehkä tällaisen hapannaaman pitäisi vain pysyä eristyshuoneessaan...

Illalla oli mahtavaa käydä nukkumaan omaan sänkyyn. Ei tarvinnut varoa tippaa eikä miettiä, milloin joku paukkaa huoneeseen. Nukahdin kylki Villen kyljessä, kissat kehräsivät, olin kotona.

Eesti Eesti Eesti

No nyt niitä reissu- ja sairaalakuulumisia!

Viron reissumme alkoi tosiaan toissaviikon lauantaina. Kampesimme itsemme aikaisin ylös ja vietimme laivamatkan mukavasti hytissä, jonka Ville suuressa viisaudessaan meille ekstemporee otti. Paljon kivempi tapa matkustaa kuin nuhjuta väsyneenä jossain kuppilan nurkassa! Tallinnassa taksilla bussiasemalle ja siitä vajaan parin tunnin matka bussilla Pärnuun. Olin suunnitellut nauttivani matkalla kauniista tasaisista maisemista ja virolaisesta maasedusta, mutta tietysti nukuinkin sitten koko matkan kuola poskella.

Perillä otimme taas taksin (joka muuten maksoi viisi euroa!) ja ajoimme hotellille. Se oli hieno! Ollaan aika väsän kahdestaan reissattu ja aina on sattunut joku vähän kämäinen hotelli, joten tämä löi aiemmat kokemukset kirkkaasti laudalta. Ei kuitenkaan kauaa maltettu pällistellä ympäriinsä vaan lähdettiin taapertamaan kohti keskustaa ruokapaikkaa etsien. Sellainen löytyi ja kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsinkin, söimme siellä  r a a k a a  kanaa, jolla oli sellaiset seuraukset että päädyin neljäksi yöksi sairaalaan. Mutta siitä lisää myöhemmin, nyt ollaan vasta kaiken hauskan alussa.

 

 

Paluumatkalla hotellille kävimme kaupassa ja sitten minulla olikin jalkahoito, joka tosin supistui varpaankynsien lakkaukseen aikataulusähläysten vuoksi. Loppuilta meni kylpylässä lilluessa, varmaan pari tuntia lojuttiin milloin poreissa, milloin hierovassa vesiputouksessa, välillä höyrysaunassa käyden ja sellaisilla jännillä kuumilla kivituoleilla maaten. Niihin meinasi nukahtaa.

Sunnuntaina heräsimme aikaisin ja kävimme aamupalan jälkeen vähän lähikaduilla kävelemässä. Säätiedotus oli luvannut puolipilvistä ja sadetta, mutta iloksemme päivä valkenikin kauniina ja aurinkoisena. Hiekkarannat kutsuvat! Sitä ennen oli kuitenkin ohjelmassa kaikkia hoitoja hotellin Wellness-keskuksessa, ja kävimmeköhän taas kylpylässäkin ennen hoitojen alkamista. Ville oli hierottavana samaan aikaan kun minä makasin kasvohoidossa, ja jälkeenpäin melkein törmäsimme käytävälle, molemmat raukean pökertyneinä. "Nukahitko?", "Melkein.", "Niin mäkin."

Spassa joku mies kertoi, miten rannat ovat upeat, "puolitoista kilometriä ja siellä on kuulkaa kauppoja ja ravintoloita", ja minä kuvittelin että tuo puolitoista kilometriä on täynnä kaiken maailman kojuja kuin etelässä ikään. Niinhän ei toki ollut vaan muutamat ravintolat, tai pikemminkin ruokakojut, olivat keskittyneet yhden toisen hotellin läheisyyteen. Me satuimme rantaan toiselta, ei turistien puolelta, ja kahlasimme koko pitkän rantaviivan meriveden huljutellessa varpaita. Se oli ihanaa. Söimme rannalla hampurilaiset ja istuimme muurilla jalkoja heilutellen, ja minä tottakai poltin jo ennestään palaneet olkani.

 

 

Emme taas malttaneet olla kauan hotellilla vaan lähdimme taapertamaan kohti keskustaa. Pärnu on ihana kaupunki, neuvostoliittomaisella tavalla ränsistynyt, samaan aikaan vanhanaikaninen, idyllinen, mielenkiintoinen, kaunis. Paljon upeita taloja, joiden on vain annettu mennä rappiolle, maalien lohkeilla, nurkkien ja kattojen repsottaa. Ja samalla hyvinkin uusia ja hienoja omakotitaloja ja keskustassa kauniisti entisöityjä vanhoja rakennuksia. Kierreltiin vähän, istuttiin terasseilla, päädyttiin sattumalta syömään samaan ravintolaan kuin viimeksi neljä vuotta sitten Pärnussa käydessämme. Silloin oli syksy ja koko kaupunki näytti tyhjältä ja kolealta, nyt siellä oli värejä, ihmisiä ja elämää.

 

 

Illalla tultiin vielä spa-lilluttelun jälkeen uudestaan kaupungille, käytiin muutamalla terassilla ja syötiin pizzat. Olin pakahtua ylpeyteen että minä, paksuna oleva nainen, jaksoin noin hyvin olla menossa mukana! Samalla tunsin pientä haikeutta ja mietin, pääsenkö enää ikinä nauttimaan valoisista kesäilloista ja kepeästä humalasta, siitä kun aurinko ei laske, suusta pulppuaa juttuja ja humala surisee mukavasti päässä, vai vaihdanko lopun ikääni vaippoja ja huolehdin lapseni puolesta. Huolettomat päivät taitavat olla ohi, mutta tuona iltana sain vielä aavistuksen niistä.

Maanantaina olikin lähtöpäivä. Aamupalan ja kylpylän jälkeen valuttiin kaupungille ja bussi lähti taas sopivasti samantien. Nukuin tietysti taas koko matkan; ihan nämä tutut kuviot. Perillä päätimme mennä hotelliin, jossa kolme vuotta sitten Ville kysyi "Menisitkö sä mun kanssa kihloihin" ja minä kiljaisin jotain epämääräistä, ja huone oli tismalleen samanlainen kuin silloin! Oi muistoja. 

Kolme vuotta kihlauksesta ;-)

Ilta meni vanhassa kaupungissa istuskellen ja yhdessä ei-kovin-maukkaassa turkkilaisessa (?) ravintolassa ruokaillen, kunnes Ville keksi että mennään käymään tv-tornissa. Sinne siis! Oli hurjaa olla 174 metrin korkeudessa ja ei enää vain hurjaa vaan suorastaan pelottavaa, kun huomasin että tuolla kamalassa korkeudessa on lattiassa ikkunoita. Kiersin ne visusti. 

 

 

Olisi voitu olla kauemminkin infotauluihin tutustuen, ellen olisi huomannut että pankkikorttini on hävinnyt! Sen on ollut pakko jäädä Pärnussa pankkiautomaattiin kiinni, muuta selitystä en keksi. Ei kun soittamaan pankkiin ja säätämään rahaa toiselle kortilleni. Voin kertoa että kyllä ärräpäät lensivät ja taisin muun muassa solvata itseäni maailman tyhmimmäksi ja huonoimmaksi ihmiseksi... Kun se kuppi kääntyy nurin niin se siten kanssa kääntyy. Ärsyttävää säätöä.

Illalla käytiin kauppareissun jälkeen hotellin casinolla ja kuulkaa, se oli ihan kuin jostain 20-luvulta! Kimaltavia pintoja, paljon valkeutta ja tyylikkyyttä, komeita miehiä puvuissa ja kauniita naisia punaisissa "pikkumustissa" hiukset sormikiharoilla... En ollut tiennyt että tuollaista onkaan. Ville voitti kuusikymmentä euroa, mikä ei ole pöllömpää viiden euron panoksella. Kävimme kaupungilla kivassa ja trendikkäässä (muttei pintaliito-tavalla) baarissa, jossa join - tarvitseeko sanoakaan - alkoholittoman mojiton. Oli hyvää, parempaa kuin oikea.

Illan päälle Ville lähti vielä casinolle ja hävisi voittonsa. Tottakai, koska niin siinä vain käy. Salama ei iske kahdesti samaan puuhun ja muita meikä-mummon varoituksen sanoja.

 

Tiistaina koitti sitten kotiinlähtöpäivä. Kävimme vielä aamulla kaupassa ja kahvilla ja sitten kello olikin sen verran että minulla alkoi yhdessä kauneushoitolassa ripsihuolto ennen kotimatkaa. Tuli taas nätit räpsyt, taidan olla koukussa... Nukahdin siinä taas ja heräsin ihan henkeäni haukkoen tukehtumisen tunteeseen, kun kosmetologi leuhytti viuhkaa kasvoilleni. Hävetti haukkoa siinä kuin kala kuivalla maalla.

 

Laivaterminaalissa osoitin taas ensiluokkaista sähläysmestaruutta ja paukautin vessan oven kiinni niin, että keskisormi jäi väliin. Rakennekynsi lohkesi ja vuoti verta ja Ville joutui metsästämään laastaria verta vuotavalle vaimolle... Tyylikästä taas. Matka meni nopeasti erään rouvan kanssa jutellessa. Hän epäili saaneensa tarjoilijalta väärin rahasta takaisin ja kävi haukkumassa tämän lyttyyn, mutta kysyi sitten minulta olinko nähnyt miten tilanne oikeasti meni. Sanoin että oli hän minusta saanut oikein ja niin löytyikin mytätty kymppi rouvan lompakosta, ja sitten hän osoitti mielestäni melkoista kanttia käydessään pyytämässä tarjoilijalta anteeksi. Sen jälkeen oli helppo heittäytyä jutulle.

 

Jätän sairaalajutun toiseen kertaan, tästäkin tuli jo näin maraton-epistola. Taidan kömpiä pienille aamupäiväunille ja sitten ei kun siivouspäivä here I come.

Tallinna, Pärnu, Tallinna, koti, sairaala, koti

Huomenna kerron tästä...

... ja tästä...

... Mutta nyt kuitenkin nautin siitä, että saan olla kotona ja täällä on kaikki tuttua ja ennallaan, että kaikki on hyvin. Aaah =syvä helpotuksen huokaus.

Loma

Oli ihana lomamatka. Ensin Pärnussa kaksi yötä, sitten vielä Tallinnassa yksi. Huomenna kirjoittelen pidemmän matkapostauksen, mutta nyt vähän päällimmäisiä ajatuksia. 

Oli ihana loma.Olo on rakastunut, onnellinen. Kamalan väsynyt. Kivoja hotellihuoneita, hemmotteluhoitoja, lillumista Spassa. Kävelyä merenrannalla, käsi kädessä puistoissa. Istumista kivoissa baareissa ja kahviloissa. Miljoona lasia colaa, ihania kakkuja. Ensimmäisenä iltana ravintolassa raakaa kanaa... Kävimme casinolla ja se oli niin kuin elokuvista ja Ville voitti ensin 60 euroa ja hävisi sitten kaiken, tietysti. 

Sama hotelli, jossa menimme kolme vuotta sitten kihloihin. Vieläkin rakastunut olo.

Vauva tuntuu isolta ja raskaalta, mahan läpi pullottaa milloin pää, milloin peppu. Vatsa painaa virtsarakkoa ja supistaa. Vauva kääntyy hitaasti kuin merikilpikonna niin että koko vatsa muljahtaa. Jaksan mielestäni hyvin, mutta kyllä tämä jo voimia verottaa... Vauva tuntuu rakkaalta ja ihanalta, puhumme hänestä monta kertaa päivässsä.