perjantai 15. toukokuuta 2015

Pari ilkeää havaintoa

Tänään oli vähän erilainen työpäivä, kun pidettiin työryhmäpäivää eräässä hurmaavassa vanhassa kartanossa. Päivä oli kivaa vaihtelua arkiseen aherrukseen, joskin istumatyöhön tottumaton kroppa kolotteli jo parin tunnin jälkeen. Taivaalle kiitos työstä jossa saa käyttää kroppaansa monipuolisesti! Kyllä ei ihmistä ole luotu istumaan. Tuntuu että olen vieläki jotenkin tukossa.

On aina yhtä harvinaista herkkua vaihtaa työkavereiden kanssa ajatuksia niin, että ollaan kerrankin koko porukka yhtaikaa koolla eikä ole työpaikalle tuttua hälinää. Kuitenkin, kun paikalla on luokkahuoneellinen erilaisia ihmisiä niin väistämättä sitä alkaa ihmetellä, kuten:

- Miten se yksi ei sanonut mitään koko yhteisen päivän aikana? Eikö sillä ole mitään mielipidettä mihinkään yhteiseen asiaamme? Millaista olisi olla noin passiivinen ja välinpitämätön? En kyllä kehtaisi katsoa itseäni peiliin jos olisin.

- Miten jotkut, suurin osa, ovat sellaisia laumasieluisia jees jees-kerholaisia? 

- Miten suurista kokonaisuuksista puhuttaessa aina joku tulee ja takertuu lillukanvarsiin, ja miksi jotkut lähteävät siihen mukaan?

- Miksi tyhjät tynnyrit kolisevat eniten?????

Ynnä muita ilkeitä huomioita. 

Ville ihmetteli viime blogikirjoitukseni luettuaan, ovatko oikeasti huoleni Nakkea kohtaan noin suuria - ettei oppisi puhumaan, ettäkö kehitys taantuisi, etteikö koskaan pois vaipoista. Minä ihmettelen, pitääkö hän yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen minua naisena, joka kokee tarvitsevansa terapiaa kuultuaan että omalla lapsella tulee olemaaan joitakin pieniä viiveitä kehityksessä.

Mietin omaa lapsuuttani. Se oli hyvä ja turvallinen, mutta voi jumalauta - en minä todella olisi ylpistynyt jos olisin välillä saanut kehusanoja tai hellyyttä. 

Ei mentykään eilen töideni jälkeen siihen kirsikankukkajuhlaan, kun tuuli niin ikävästi ja taisi vähän sataakin. Mentiin Jumboon ja Ville lupasi viedä meidät naiset ulos syömään, mutta päätettiinkin siitten vain ostaa kaupasta kaikkia herkkuja. Kuten kamppeet fetasalaattia varten, savumakrillia, valkosipulipatonkia, chiligoudaa ja suolakeksejä. Mmmmmmm. Pitääkin mennä koluamaan rääppeitä.

6 kommenttia:

  1. Minäkin hätkähdin viime kirjoitustasi ja huoliasi N:stä. Luulin että suurin huoli on nyt saada suljettua pois se yksi epäilty vakava sairaus + löytää hoidettavissa oleva syy anemiaan, diagnosoida se lapsi terveeksi ja että kehityksen viivästymän kanssa eletään N:n kehityksen tahtiin. Mutta onko teille tosiaan puhuttu mahdollisesta taantumisesta ja kehityksen pysähtymisestä? Vai oletko huolissaan em. asioista koska diagnoosia ei vielä ole? Voi kun tutkimukset saataisiin tutkittua ja tietoa teille enemmän. Jaksamista sen kaiken kanssa mitä joudut nyt päässäsi pyörittelemään <3

    -Miia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo just toi diagnoosittomuus huolettaa. Niin moneen pään pieneen kasvuun liittyvään juttuun liittyy taantumat, kehitysvammaisuus jne. Tietysti kyse voi olla myös omaan tahtiin oppimisesta mikä olis sanoinkuvaamattoman huojentavaa. Lääkärit ei oo sanonu muuta kuin että joku kehityksen häiriö on ja jotain viiveitä tulee olemaan. Viivekin on aika laaja käsite: oppiiko vaikka lukemaan vuoden ikätovereita jäljessä vai eikö opi ikinä, jne. Että just tää epävarmuus stressaa ihan älyttömästi.

      Poista
    2. Täysin ymmärrän huolen. Olisihan ihanaa olla sellainen ihminen, joka kääntää epävarmuuden positiivisuudeksi tilanteessa kuin tilanteessa, mutta aina ja kaikissa tilanteissa ei vaan pysty.
      Tietysti toivon, että diagnoosit tarkeintuisivat mahdollisimman pian ja epävarmuus pienenisi.
      Ajattelen teitä.

      K

      Poista
    3. Joo just tässä tilanteessa epätietoisuus on kyllä sietämätöntä! Mulla on yleensä mielestäni hyvä stressinsietokyky ja pystyn toimimaan hyvin vaikka olisin kaukanakin omalta mukavuusaluetta, mutta tosiaan nyt on vähän ei huolet kuin työ tms. Onneks N on niin reipas ja ihana + tää arki niin vauhdikas (+mä niin väsynyt :D ) ettei ihan koko ajan tule huolehdittua!

      Poista
  2. Ystävä hyvä! Kirjoitan tämän nyt ihan oman ammattini näkökulmasta katsottuna.
    Meillä, ihan normaalikoulussa ja normaaliluokilla on oppilaita, joilla on kehityksessa eritasoisia viiveitä, joillakin usean vuoden. Jotkut oppivat lukemaan aikaisemmin toiset vähän myöhemmin. Joidenkin oppilaiden puhe on viivästynyt. Joillakin on motorisia viiveitä. Kaikki oppivat tarvittavat asiat omalla ajallaan ja saavat siihen tarvitsemansa tuen, niin päiväkodissa, eskarissa kuin koulussakin. Se on meidän työtä, auttaa koululaisia saavuttamaan heille jokaiselle asetetut omat tavoitteensa.
    Ymmärrän huolesi. Tapaan samassa tilanteessa olevia huoltajia lähes viikottain erilaisten viestimien kautta. Huoltajat ovat syvästi huolissaan, varsinkin juuri tuossa tilanteessa, kun odotetaan diagnoosia. Asioilla on onneksi taipumus järjestyä, tavalla tai toisella. Keskity nyt Nakkeen suloisena pienenä tyttönä ja lepää viimeiset odotusajat ennen uuden tytöntyllerön syntymää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja tsempeistä! :) Suomi on kyllä varmaan ihan paras maa lasten kanssa etenkin jos on jotain probleemia - koululaitoskin niin huippu. Ihanaa että erilaista oppimista tuetaan!

      Juu pitää yrittää levätä ja alkaa asennoitumaan siihen että ihan kohta saadaan uunituore vauva taloon! :D

      Poista

Mitäs mietit?