En ole osannut kirjoittaa blogiin mitään, vaikka samalla tarve kertoa ja jäsentää tätä kaikkea on valtava. Naken terveyteen liittyvät asiat ovat jatkuvasti mielessä ja häntä tutkitaan tiuhaan, mutten ole varma miten avoimesti haluan diagnoosiepäilyistä kertoa. Mitään tabuja ne eivät ole ja puhun enemmän kuin mielelläni ystävien ja tietysti Villen kanssa, mutta esimerkiksi maanantaina saapui postissa kamala epikriisi jossa lääkäri epäilee Nakella sellaista tautia/ vammaa, jonka omaavia lapsia syntyy suunnilleen yksi viidessä vuodessa. Niin en tiedä miten haluan nämä anonymiteetti- yms. asiat pitää. Aivan kauhea tauti kyllä tuo nimenomainen, vaikka nyt kolmen eri lääkärin toimesta todettu todella pätodennäköiseksi meidän Nakellemme ja tutkimuksetkin jatketaan lähinnä poissulkevassa mielessä.
Arki pyörii koko ajan eteenpäin, töitä, päiväkotia,aikatauluja, lääkärissäkäyntejä, ruoanlaittoa, pikaruokaa, puistoilua, univelkaa, halauksia, whatsapp-viestejä, uusia kirjastonkirjoja, siivoamista, perhepetiä, hammaslääkäri, ikkunanpesu, pyykkipäivä, mahassa kasvava vauva. Koko tämä paletti, meidän arkinen elämämme, joka luojalle kiitos rullaa menemään yhtä rönsyävänä ja täytenä kuin aina.
Ja sitten itken keskellä yötä tyynyn märäksi, purskahdan yhtäkkiä itkemään autolla ajaessani. Peittelen Naken nukkumaan tutuin sanoin, nuku hyvin rakas, äiti ja isi rakastaa sua niin paljon, sä oot äitin ja isin aarre. Ja sitten melkein juoksen pois etten huku itkuuni siinä pinnasängyn vieressä. Meidän aarteessa on jotain vikaa. Välillä ajattelen että pahinta on epätietoisuus, välillä että pahinta on kehityksessä esiintulevat viiveet, haasteet, ongelmat. Katson Nakkea joka kirkkaasti ja luottavaisesti katsoo takaisin, hän on niin reipas ja kiltti tyttö, hän on niin kaunis. Itken nytkin tikahtumaisillani kun mietin oppiiko hän puhumaan, oppiiko lukemaan, saako hän ystäviä, miten erilainen hänestä tulee.
Välillä tuntuu kuin putoaisin syvään pimeään kuiluun, en saa otetta. Välillä haparoin hetkeksi tukea hyvistä sanoista, toimintaterapia, ehdoton hyväksyntä ja rakkaus, nyt ikäisensä tasolla, varhainen puuttuminen, eihän kenenkään kohdalla tulevasta tiedä. Sanat ovat vain sanoja - putoan, putoan, putoan. Mietin mikä se pohja on...
Nakke saa niin paljon kehuja, hän on niin ihana. Hän on parasta mitä elämässämme on, mutta hyvä luoja - siloita meidän perheen tietä, anna niitä vastauksia joita kipeästi kaipaan, anna kaiken mennä hyvin, siunaa meidän rakas pieni tyttömme. Hän on niin hyvä, yksinkertaisesti hyvä.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Ei varmasti ollut helppoa kirjoittaa, mutta tekee hyvää kuulla ajatuksiasi tähän koko uuteen tilanteeseen liittyen.
VastaaPoistaTuntuu, että mitkään sanat ei ole oikeita eikä kuvaa sitä, mitä tunnen teitä kaikkia kohtaan. Olen vaan niin mielettömän pahoillani.
Kuullaan taas <3.
K