Miss sählän höpinät

Onnistuin aamulla heittämään kahvimaidot pitkin seiniä, lattioita, jääkaappia, uunia, kaapinovia... Luulisi ettei ole mahdollistakaan, mutta niin vain kupinreuna kolahti hyllyyn ja löperö otteeni herpaantui, ja kun vauhtia oli jo ennestään liikaa niin kuppi lensi kaaressa melkein olohuoneeseen asti. Olin juuri höpissyt vauvalle tyyliin "Tiiätkö, mä oon vähän huolissani sun kielen kehityksestä (!). Opitkohan sä ikinä puhumaan kun oot kaikki päivät mun kanssa. Puhuuko äiti sulle liian vähän, puhuuko? Lätystänkö mä liikaa? *maidot lentää* Voi helvetin helvetin perkele! Sinne lenti kuule maidot. Voi helvetti soikoon. Äiti on tyhmä, tyhmä!.. Äläkä nyt ainakaan tätä opi!".

Eilen käytiin Naken kanssa siskoni luona pikapiipahduksella. Ensimmäistä kertaa olin vauvan kanssa ilman vaunuja liikenteessä ja voi että kuulkaa mä tykkään tuosta kantorepusta! Ihan maailman parhaat säädöt siinä ei ole noin niin kuin ergonomisesti, mutta kyllä on kiva kun toinen on koko ajan lähellä eikä edes viedä kuin yhden (rintavan ja isomahaisen) ihmisen paikka, verrattuna jättiläismäisten vaunujen kanssa suhaamiseen... Sisko hemmotteli mua leivoksella ja vauva klöllötteli tyytyväisenä ja rauhallisena sängyllä eli noiltakin osin hyvä vierailu oli. 

Vierailumme päätarkoitus oli hakea siskolta tehosekoitin lainaan lauantain nimiäisiä varten, jos niitä kolmioleipiä teen. Eilen kyllä keksin, etten varmaan teekään, vaan sen sijaan kasvispizzaa. Vuohenjuusto-tomaatti ja oliivi-sinihomejuusto. Oi voi, vesi kihosi kielelle... Vaan katsoo nyt mihin päädyn. Pääsen tänään salille ja sieltä tultuani käyn kaupassa ja varmaan hetken mielijohteesta päädynkin vaihtoehto c:hen, jota ei siis ole, ja kotona sitten mietin että mitäs helvettiä. 

Nyt vähän vauvan kanssa ulos ja sitten tuleekin Ville ja hurraa, hurraa, salille käy mun tie! Aivan superkivaa saada vähän omaa aikaa.

Pieni sentimentaalinen soperrus päivänkulusta

Kiva päivä! Jotenkin kaikki on mennyt putkeen, ja kun sanon kaikki tarkoitan kaikki. Ja kaikki ja kaikki ja silleen.

Aamulla heräsin kahdeksalta vauvan nälkäkarjahteluihin, otin hänet syömään ja pötköttelimme vielä melkein tunnin. Ei ole mitään ihanampaa kuin unenlämmin vauva kainalossa. Jokainen päivä alkaa noin hyvin ja tunnen ennen kokematonta onnea siitä, että tuo pieni pissanhajuinen olento on tyttäreni, että hän on siinä ja että - halleluja! - antoi meidän nukkua tämänkin yön.  Olen kuullut niin paljon kauhutarinoita huono-unisista vauvoista ja unen puutteen vaikutuksesta koko perheeseen että jokaiset pitkät yöunet tuntuvat lahjalta.

Kirjoittelen joskus oman postauksen maidonluovutushommistani, mutta nyt pientä kuvausta. Olen huomannut, että omaan tyyliini sopii parhaiten luovuttaa maitoa niin, että saan homman hoidettua viimeistään alkuiltaan mennessä niin, että illalla voin korkeintaan keittää lypsyvehkeet, mielelläni en sitäkään. Siksipä aamuni alkavat nykyään meijerimeiningeissä eikä tämä aamu tehnyt poikkeusta. Sitten monesti Nakella onkin aamupalan nro kaksi nälkä ja sitten kyllä kurnii jo itsellänikin maha. Tänään, niin kuin yleensäkin, tungen noiden edelläkuvattujen hommien jälkeen vauvan reppuun ja sinne hän suloisena nukahtaa, ja pääsen vihdoin kahvin ja oman aamupalani maailmaan.

Tuntuu kuin olisin tehnyt tänään suorastaan työpäivän, kun pesin monta koneellista pyykkiä, imuroin, pesin matot ja vessat, silitin silityskopan tyhjäksi, tilasin uuden puhelimen (can't wait! Nykyisestä sammuu akku kolme kertaa päivässä ja muutenkin alkaa jo vedellä viimeisiään), puhuin äidin kanssa puhelimessa, suunnittelin ostoslistoja sekä tein pieniä askarteluja nimiäisiä varten. Maidotkin sain lypsettyä jo ennen kello yhtä, jihhuu! Siinä on oma hommansa, mutta samalla se on jotenkin palkitsevaa ja vaikka pumpatessani mietin usein että voihan helvetti, niin jälkeenpäin tunnen kuitenkin ylpeyttä. 

 

Villen tultua töistä olin juuri saanut syötyä ja lähdettiinkin pian perheen kanssa kauppaan.Olen himoinnut monta päivää pizzaa ja tänään sitten päätettiin itse tehdä sitä. Pizzakamojen lisäksi oli vaikka mitä ostoksia ja meinasin pyörtyä kassalla, vaikka eipä nyt tarvitse ainakaan muutamaan päivään käydä. Kotona minä tein pohjan ja Ville siitä sitten loput ja namm, namm, kyllä oli hyvee! Ulkona satoi vettä, sytyttelin kynttilät, sanoin ihanaa olla vaan kotona. Niin, onneks ei tartte mennä minnekään, sanoi Ville.

Ihana ilta, ihana perhe. Vauva oli eilen niin kamalan kiukkuinen että meinasi jo alkaa huolestuttaa, ärsytyksestä nyt puhumattakaan, mutta tänään on eri meininki. Tyytyväinen pikku pallero ja tyytyväisen pikku palleron onnelliset vanhemmat. On se jännä, miten tuollainen tappi pyörittää koko perhettä... Äsken istuin keittiössä nauttimassa teetä ja lukemassa blogeja, kun Ville tuli pelleilemään vauvan kanssa muun muassa tunkien sitä niskaani, ja vauva hihkui heleällä äänellään ja minä nauroin ja ajattelin, nää on niitä hetkiä mitä jälkeenpäin muistelee kaivaten.

Rakastan perhettäni niin. Toivottavasti meille käy tässä elämässä hyvin.

Lällykertomus päättyy tältä erää tähän. Joko silmät vuotavat siirappia tämän luettuanne...

Kersantti Naken pillin mukaan

Viime keskiviikkona olimme Naken ja siskoni kanssa Hämeenlinnassa sukuloimassa. Matka alkoi ehkä vähän kireissä merkeissä, ajoin oikeiden liittymien ohi, siskoa pelotti kyydissäni, navigaattori oli liian kovalla... Eikä Hämeenlinnan päässäkään vaikuttanut lupaavalta kun koko navigaattori oli mennyt itsestään pois päältä. Löydettiin perille kuitenkin ja siitä sitten tunnelma koheni, ja oli ihanaa nähdä serkkua perheineen sekä tätiä. Syötiin hyvin, vauva sai yllin kyllin sylittelyä, vaihdettiin kuulumiset ja höpötettiin äänet käheiksi.

Paluumatkalla vauva alkoi itkeä ja se tuntui ihan fyysisenä kipuna sydämessäni. Varmasti jos Nakke itkisi usein osaisin suhtautua asiaan kuuluvalla vittuuntuneisuudella (heh...), mutta, niin kuin olen kertonut tuo jokainen itku nyt mieleen sen, kun hän muutaman päivän ikäisenä itki nälkäänsä ja minä itkin hoitajien läksyttämänä sairaalan vessassa. Se tunne kun ei pystynyt vastaamaan oman lapsensa tarpeisiin... Vaan mennyttä on se ja nyt pitäisi kyllä päästä yli. Pääse yli, ambra, pääse yli.

Kitinä ja käninä sen sijaan eivät todellakaan särje sydäntäni vaan hermoni. Yhtenä päivänä viime viikolla Villen ollessa aamuvuorossa vauva ei tyytynyt oikein mihinkään, lukuunottamatta syömistä tai hyvin aktiivistä heijaamista, paijaamista ja hänen korkea-arvoisuutensa ympäriinsä kantelua. Onnistuin tekemään itselleni salaatin huutokonserton tahdittaessa kokkailuani, ja sitten kestikin toista tuntia että pääsin syömään sen. Aika hyvä itsekuriharjoitus nälkäiselle vauvan orjalle aka äidille... Villen tultua töistä menin jo eteiseen vastaan harittavasilmäisenä rasvainen tukka hapsottaen, annoin pikaraportin päivänkulusta ja karkasin salille. Musta on ihanan terapeuttista valittaa Villelle miten niin ja niin rankka päivä on ollut ja miten Nakke on ollut kamala, mutta en voi sietää jos Ville tekee samoin. Vähän että minun lastani et kyllä hauku!

Salillaolo kyllä totaalisesti lataa mun akut ja palaan aina kuin uutena ihmisenä. Luen lehteä cross trainerilla tampatessani, riuhdon laitteissa hiki päässä, saunon. Kotiin tultuani ruoka ruoksui ja vauva nukkui.

Tänään olin ekstemporee siskoni ja tietysti Naken kanssa kaupungilla syömässä. Käytiin samassa sushi-mestassa kuin viimeksi ja hyväähän se oli. Ja nyt tuolla on sen verran kiukkuinen pikkuneiti että taitaa olla aika kaivaa tissiä tiskiin... Johan viime syönnistä onkin viisi minuuttia.

Kahdeksan-viikkoisen meiningit

Hiki päässä tässä kirjoittelen. Jouduin taas köyttämään itseni vauvaan eli rintareppuun, koska muuten levoton pikku-Nakke olisi tyyntynyt vain syömällä. Iltamme noudatti kaavaa vauva syö, vauva nukahtaa tissi suussa, siirrän vauvan nukkumaan, vauva herää, vauva känisee, vauva rauhottuu syödessä, vauva nukahtaa jne. Tiesin ettei sillä voi olla nälkä jos on vartti sitten syönyt, mutta minkäs teet kun toinen viskoo päätään puolelta toiselle kuin pillastunut hevonen ja tunkee kahta nyrkkiä suuhun kieli ulkona maiskuttaen. 

Imettäminen on jännää, ei todellakaan sellaista tissi suuhun ja vauva kylläiseksi -meininkiä mitä olin aiemmin kuvitellut. Ollaan tämän kahdeksan viikon yhteiselomme aikana koettu mm. tissiä vartin välein -vaihe, lukemattomia rintaraivareita ("äitiyteni huippuhetki: imettää karjuvaa vauvaa kävellen", kommentoin eilen Villelle enkä tiennyt nauraako vai itkeä) ja "tissi on haurainta lasia, minä vain pidän sitä hyvin varovasti suussani". Viimeksi mainittu on kyllä aika suloista, niin pervolta kuin kuulostankin. Luulen että maitoa on tullut vauvan kurkkuun niin paineella että se on tuntunut epämiellyttävältä, ja siitä tuo äärimmäisen varovainen lähestymistapa.

Vaikka välillä tympiikin tämä tiivis ja hikinen läsnäolo mikä rintarepun käytöstä seuraa, olen pääosin valtavan tyytyväinen koko vekottimeen. Nakke tykkää olla repussa ja yleensä rauhoittuu välittömästi sinne päästyään ja jotenkin se on vain niin mahdottoman suloista. Että toinen niin tykkää olla lähellä, awww. Vaikka saankin nyppiä hänen tukastaan ja niskastaan milloin mitäkin ruoan jämiä, kun en vain näköjään osaa syödä siististi...

Mitäs muuta. No ainakin Nakke-tyttö on tällä viikolla nukkunut elämänsä ensimmäisen kokonaisen yön: aina kello 23:sta puoli seitsemään asti ja siitä syönnin jälkeen vielä yhdeksään. Olen todella kiitollinen! Kahdeksan-viikkoinen Nakke osaa jo hymyillä ja on myös pari kertaa nauranut, esimerkiksi eilen puklattuaan Villen päälle. Hän itkee harvoin ja yhä vain se tuo mieleeni nälkäkokemukset Kättärillä ja on joka kerta särkeä sydämeni. Itkemisen sijaan hän sitten känisee ja karjahtelee etenkin iltaisin niin, että metsän karhukin pelkäisi (kuten yksi ilta tivahdin) ja se taas tuo mieleeni, voisiko haikaran kutsua takaisin... Olenkin pari kertaa alentunut tiuskimaan vauvalle, mistä tulee kyllä totaalisen luuseri-olo. Kaikista eniten tässä uudessa vauva-arjessa taitaakin kasvaa äiti*.

Kaiken kaikkiaan: hän on minun aarteeni, minun rakkaani, minun pieni tyttäreni jonka tahtoisin kääriä pumpuliin ja käpertyä sinne tynnyriin kasvattamaan...

* Henkisesti, huom. huom. Paino putoaa kilon viikkovauhdilla!

Note to self

Mun vauva sai tänään postista Kela-kortin. Meinasin jo alkaa pillittää silkasta liikutuksesta, kun viime hetkessä sain ajatuksen hännästä kiinni, että mitäs helvettiä tuossa nyt on itkemistä. Enkä sitten itkenyt.

"Että mitäs helvettiä?" tuntuu olevan uusi mottoni, jonka esitän itselleni päivittäin...

Viikon päästä lauantaina, 2.11., juhlimme Nakke-tytön nimiäisiä. Vieraita on kutsuttu parisenkymmentä ja sekalainen seurakunta koostuu lähisuvusta ja ystävistä. Tällä hetkellä tulossa on, jos nyt oikein laskin, 18. Ja sitten Ville ja minä eli 20 henkeä. Eli ahdasta tulee ja olen vähän hermoillutkin asian tiimoilta, mutta toisaalta, kullä kai ihmiset järjestävät yksiöissäkin isojakin bileitä? Sopu sijaa antaa jne, eikähän tämä meidän koti mikään pikkuinen ole, kun ylöskin voi mennä. 

Tarjoilujen kanssa on ollut vähän säätämistä mutta nyt näyttää niidenkin osalta selvältä. Ystävämme lupasi jo kesällä tehdä voileipäkakut, ja me jauhopeukalottomat tietenkin iskimme kiinni tarjoukseen kuin siat limppuun. Noh, viikko sitten tajusin, että emmehän saa kakkutarpeita vietyä hänelle ilman autoa ja ennen kaikkea tuotua valmiita kakkuja ehjinä takaisin. (Autossa ei ole muuta vikaa kuin talvirenkaattomuus ja se asia korjautuu viikon päästä.) 

Ystävämme sitten ideoi täytetyt kolmioleivät kolmella eri täytteellä, ja se kuulostaa siltä että onnistuu minultakin. Lisäksi äiti lupasi tuoda karjalanpiirakoita munavoineen sekä yhden voileipäkakun. Suolainen tarjoilu on siis: kolmioleivät (luultavasti kala- ja kasvistäytteellä), riisipiirakat ja lihavoileipäkakku. Makeaan osastoon kuuluu täytekakku (äiti tuo), herrasväen pikkuleivät (mummo tuo) ja hmm. Ainakin karkkia, pähkinöitä ja keksejä pikkunaposteluna, ja sitten leivon itse jotain, ehkä mokkapaloja. Ystävämme tuo "jotain makeaa" kuultuaan, että pöydässämme on sellaiselle tilaa. Sitten juomana kahvi, tee ja mehu.

Kyllä noilla eväillä yhtä nolla-vuotiasta juhlitaan, eikö?

Ohjelmana ei ole muuta kuin nimen julkistaminen ja syöminen. Kerromme nimen nimi kerrallaan heti alussa ja samalla jotain ajatuksiamme siitä, miksi juuri tuo nimi on meistä kaunis valinta tyttärellemme. Sitten ei kun syömään ja seurustelemaan. 

Tekipä hyvää kirjoittaa tämä ylös. Jotenkin koko juhlista on ollut mielessäni vähän sekava kuva, mutta nyt kaikki näyttääkin selvältä kuin pässinliha. Täällä blogissa Nakke tulee jatkossakin pysymään Nakkena mutta muuten on ihanaa, kun ei enää tarvitse varoa lipsauttavansa nimeä.

Liikkeessä

Viime keskiviikkona koitti se odotettu päivä, kun raahasin ruhoni ja vauvani piiiitkän tauon jälkeen kaupungille. Bussimatkakin jo jännitti, mutta onneksi Nakke nukkui tyytyväisenä kahta tutinnostokomennusta lukuunottamatta. Tuntui melkein kuin olisi päässyt ulkomaille, en muistanut että Helsinki on niin iso ja kaunis, että ihmisiä kuhisee keskipäivälläkin tärkeinä ja kiireisinä, että on ratikoita ja katuvaloja - no heh, tuo viimeinen oli vitsi. Ja sitten vähän kumeaa naurua kiitos. Mutta niin, kaupunki miellytti silmää ja Töölön läpi ajaminen tuntui kuin olisi nähnyt vanhan tutun pitkästä aikaa, se oli se sama joka on niiin tuttu ja kuitenkin samalla mietin, ai tällainen se olikin.

En tuntenut siskoani vaikka hän vilkutteli jo kaukaa, eh. Menimme Kampissa Tang Dynasty - ravintolaan, jossa on peruskiinalaista - ja thaikkuruokaa sekä, ah!, sushia. Lounasbuffet 12,90 € ei ole pahan hintainen ja vaikka sushi ei nyt ehkä maailman tasokkainta olekaan, niin hyvin maistui! Nakkekin nukkui yli tunnin ja herättyään imaisi pullollisen maitoa ja jatkoi sitten uniaan siskoni sylissä. 

Pyörimme vähän kaupungilla ennen kuin sisko jatkoi töihinsä. Minä kävin vielä parissa lastevaatekaupassa, koska, kuten siskoni moittien sanoi, "Et sä osta enää itelles vaatteita?". Heh, no en, en ainakaan ennen kuin saan nämä 14 ylimääräistä kiloani mäkeen. Toivottavasti en sittenkään, koska minulla kyllä on jo komeron täydeltä vaatteita joista puoliakaan en ehdi pitämään. Meikkejä tietysti (!) ostan, ja ihonhoitojuttuja, ja kunhan saan taas rahaa tilaan nimikorun tyttäreni nimellä.

Sunnuntaina sain hermoromahduksen, kun en saanut Nakkea nukkumaan, ja hermot riekaleina paiskasin keskenjääneen kahvin viemäriin, kipon astianpesukoneeseen ja lenkkivaatteet niskaan samalla ripittäen Villeä kuin mikäkin raivohullu opettajatar. Ville pakkasi vauvaa vaunuihin hiljaisena ja minä painelin ulos kuin höyryveturi. Vauva nukahti jo ennen kuin pääsin postilaatikkojen kohdalle mutta minun kiukkuni laantumiseen piti tampata melkein tunti, ja sitten olinkin kaupassa ja ostin itselleni luotolla irtokarkkia, kynttilöitä ja kaksi kiiltäväkantista naistenlehteä. Kirjoitin tekstiviestin ja pyysin anteeksi, ja mietin mielessäni miten koko juttu oli kyllä minulle ihan oikein, kun olin edellisenä päivänä hurskaaseen sävyyn vakuuttanut, miten minulla ei käy hermon päälle vauvan kitinä. Oli hyvä käytännön pikku opetusnäytelmä meille molemmille, miten ne minunkin hermoni räsähtävät rikki ja miten Ville taas onkin kärsivällisempi kuin ehkä itse ajattelikaan.

Villen tultua töistä ja selätettyä viiden iltavuoron putken pidimme leffaillan irtokarkkien ja lämpimien voileipien parissa. Katsoimme sellaisen kuin Red Riding Hood eli siis Punahilkka ja pidin siitä kovasti. Ei ihan mikään maailman koskettavin elokuva, mutta visuaalisesti upea ja hienosti oli keksitty tutulle sadulle vähän uudenlainen juonenkulku. Oli myös ihanaa lojua sohvalla "kuin ennen vanhaan" ja katsoa rauhassa elokuvaa herkkuja syöden, olla välillä pariskunta eikä kaksi höperöä Nakke-fania vanhempaa.

Eilen oli jotenkin tosi ihana ja erilainen päivä. Alkoi jo aamulla, kun pari päivää harkittuani ilmottauduin maidonluovuttajaksi. Ylimääräistä maitoa ei todellakaan tule mitenkään suihkuamalla, mutta kuitenkin niin, että uskoisin saavani päivässä esimerkiksi kolme desiä ylimääräistä. Parin viikon päästä sitten selviää, onko maitoni tarpeeksi bakteerivapaata ja ylipäänsä riittääkö maitoa jaeltavaksi, eli nyt vain lypsetään ja pestään pulloja, käsiä ja tissejä. Toivottavasti homma lähtee hyvin käyntiin ja saan siihen kivan rutiinin, olisi kiva auttaa vauvoja ja tietysti myös saada vähän taskurahaa. Ollessamme niiden kohonneiden bilirubiinien takia sairaalassa meidän Nakkemmekin sai toisten äitien lypsämää maitoa, kun en vain itse jaksanut lypsää eikä vauva vielä jaksanut imeä.

Heti kohta meijeri-puhelun jälkeen soitti ystäväni ja työkaverini, jonka kanssa emme olekaan puhuneet yli kahteen kuukauteen! Oli ihanaa jutella niin kuin ennen vanhaan ja sain uskoa siihen, että ystävyytemme kestää äitiytymiseni ja sen, ettemme enää näe viikottain töissä. Puhuimme yli tunnin!

Iltapäivällä meinasin lähteä salille, mutta innostuinkin sitten lähtemään Villen mukaan Stockalle. Villen tuntevat varmaan miettivät, että jokin tuossa lauseessa ei nyt täsmää, mutta kaikkeen löytyy selitys ja Ville + Stockmann yhtälössä se on se, että Ville sai kaupungilta viiden työvuoden kunniaksi kiitokseksi lahjakortin Stockalle. Se piti käyttää taiteeseen tai designiin ja pitkän kiertelyn ja minun epäasiallisten ehdotusteni ("Käytä toi lahjakortti joululahjoihin!" "Osta mulle tuo!") jälkeen Ville käytti rahansa lehmään. Ilmeisesti siinä ei ole tarpeeksi, että kotona on jo yksi valioluokan lypsylehmä vaan nyt hyllymme päällä asustaa lisäksi tällainen: 

Kuva

Rahaa jäi vielä sen verran yli että sain kinuttua itselleni Kastehelmi-sarjan kirkkaanvärisen tuikkukupin, eli pummivaimo iski jälleen onnistuneesti. Itse ostin servetit Naken nimiäisiin sekä syysiltojani piristämään vaaleanpunaisia tuikkuja. Lahjakortin kanssa oli jotain sähläystä ja koska Stockmann ei olisi Stockmann ellei sieltä saisi erinomaista palvelua, sai Ville kympin kahvilalahjakortin hyvitykseksi odottamisesta. Olikin jo nälkä ja juuri ehdittiin syödä (minä "urbaanina citynaisena" Briejuusto- ja melonitäytteisen maalaispatongin ja cappuccinon, Ville "perus huoltsikallakävijänä" tavallisen kahvin ja kinkkujuustosämpylän) kun vaunuista kajahti, että siellä suunnassakin ollaan nälkäisiä. Kovasti sai Nakke-pieni ihastelua joltain naiselta käpertyessään unenpöpperöisenä syliini hississä ja kajauttaessaan pienet nälkäitkut. Minä ihastuin lastenhoitohuoneeseen, miten hyvä siellä oli imettää rauhassa katseilta suojassa. Nakkekin väläytti tyytyväisen hymyn ateriansa päätteeksi ja jatkoi sitten unia vaunuissa.

Ylitimme Aleksanterinkatua kun joku kutsui nimeäni. Se oli työkaverini ja ilahduin hänen näkemisestään niin, että täysin tapojeni vastaisesti kapsahdin hänen kaulaansa.Hän ei kuulemma muuten olisi huomannut minua mutta tunnisti ääneni, mistä kyllä aina tulee vähän nolo olo... Että jos hänkin kuuli metrien päähän kovaäänisen selostukseni japanilaisten ja suomalaisten yhtäläisyyksistä niin moniko muu oli sen kuullut...  Toivottavasti ei ainakaan kukaan suomenkielentaitoinen japanilainen, sen verran täyttä soopaa juttuni taisi olla. Nyt äitiyslomalla minusta on tullut kauhea räpätäti, johtuen varmaan siitä että olen niin paljon kahden vauvan kanssa. Sitten kun saan aikuisseuraa takerrun kiinni kuin mikäkin himokas vampyyri. 

Nyt tuntuu, että elämässä on sellaista menoa ja meininkiä, mistä tykkään - sopivassa suhteessa tähän kotona kyhjöttämiseen! Tänään olen toteuttanut uutta harrastustani maidon lypsämistä, käynyt salilla (voi että rakastan rakastan rakastan sitä!), lakannut kynnet. Syönyt kanasalaattia ja nukuttanut samalla vauvan rintareppuun, siirtänyt hänet siitä varovasti sitteriinsä. Siinä hän nyt nukkuu kolmatta tuntia vieressäni pöydällä sievässä kippurassa. Karri Koiran levy pyörii sekin kolmatta kierrostaan, neljättä ei tule vaan nyt riittää vähäksi aikaa, vaikka levy onkin yllättävän hyvä. Olen tässä kirjoittelun lomassa juossut pyykkituvassa ja jännittänyt joka kerta, onko vauva herännyt parkumaan poissaollessani. Tämä on tätä kotiäidin jännitysnäytelmää ja lauantai-illan lottoa samassa paketissa.

Päästä varpaisiin

Kerroin Villelle Naken synnyttyä ja imetyksen pyörähdettyä kunnolla käyntiin ottavani silikonit sitten kun olen saanut imetyksen päätöksen. Mikäköhän hormonihuuruinen aivopieru sekin nyt sitten oli? Kuvittelin imetyksen paisuttamia jättitissejäni, jotka vähitellen maidon tulon hiipuessa tyhjenevät ja tyhjenevät kuin ilmapallot. Luultavasti niin tuleekin käymään enkä väitä, etteikö tulisi olemaan kova paikka kantaa aiempien pyöreiden ja kauniiden rintojeni sijaan kahta nahkapussukkaa. Mutta silikoneja en ota.

Minä en enää itseäni rohkaistakseni kysy "mitä Madonna (tai kuka coolio hyvänsä) tekisi tässä tilanteessa?" vaan "Tekisitkö noin, vaikka olisit ainoa ihminen maailmassa?" (ajatusta ei kannata viedä liian pitkälle tai alkaa ahdistaa ihan pirusti!) Pitäisinkö kodin siistinä? Kyllä. Pitäisinkö painoni kurissa? Kyllä. Kävisinkö lenkillä? Kyllä. Olisiko tärkeää, että rintani ovat pyöreät ja symmetriset? Noh, kyllä. Olisiko se tärkeää, vaikka se pyöreys ja symmetrisyys edellyttäisi nukutusta, leikkausta, tuhansien eurojen säästämistä ja sitä, että kehoosi työnnetään muovia? 

Ei.

Tuolla kysymyksellä oppii aika yllättäviä asioita itsestään ja siitä, minkä tekee itsensä ja minkä muiden ihmisten vuoksi. Nyt pienen tytön äitinä olen tietysti miettinyt paljon naiseutta, ulkonäköpaineita ja muiden ihmisten miellyttämistä (oman itsensä kustannuksella?). Haluan antaa tyttärelleni varmuutta siitä, että hän on kaunis, ihmeellinen, täydellinen ihminen juuri tuollaisena kuin hän on - täydellinen ihminen samalla tavalla kuin meistä jokainen. Hänen kehonsa on kaunis ja pyhä eikä hänen koskaan koskaan koskaan tarvitse tehdä sillä tai sille mitään vain miellyttääkseen jotakuta, saadakseen hyväksyntää ja ihailua, voidakseen kokea itsensä kauniiksi. Hän on kaunis ja se, että minä hänen äitinään hyväksyn itseni tällaisena kuin olen antaa tärkeää esimerkkiä.

Erityisen tärkeältä tämä tuntuu, koska minun tyttäreltäni puuttuu synnynnäisesti varpaita. Toisessa jalassa on kaikki viisi pientä varvasta, joskin vain keskimmäinen varvas on täysin erillinen, kaksi reunimmaista ovat osin kasvaneet juuresta yhteen. Sitä ei juurikaan huomaa, esimerkiksi lääkäriltä se jäi huomaamatta synnytyssairaalasta kotiutuessamme ja itsekin huomasin sen vasta viime viikolla. Toisessa jalassa sen sijaan on pelkät pottu- ja pikkuvarpaat sekä varpaiden keskellä kohouma, kuin keskimmäiset varpaat olisivat kasvaneet siihen yhteen.

Kätilö esitteli meille pikku Nakkemme jalat heti synnytyksen jälkeen ja koska verinen, kinainen vauva oli meidän höperöissä, rakastuneissa silmissämme kauneinta mitä olemme koskaan nähneet, tuntui parin hassun varpaan puuttuminen niin mitättömältä pikkuseikalta etten tainnut uhrata sille ensimmäiseen vuorokauteen ajatustakaan ja sittenkin pidin hänen jalkojaan vain ihanan persoonallisena ominaispiirteenä, en puutteellisina tai epämuodostuneina. Tuntui ihmeelliseltä, että synnytys oli ohi ja sylissä terve pieni tyttö - siinä ei varpailla ollut mitään tekemistä. Sitten koittikin kotiinlähtötarkastus ja saimme kuulla lääkäriltä,  mistä varpaattomuus johtuu (jalkapöytä on takertunut sikiökalvon reunoihin niinkin varhaisessa raskaudessa kuin viikolla kahdeksan - kaksitoista) ja että se ei tule vaikuttamaan tytön kävelemiseen, juoksemiseen jne, ja niin koko asia painui taas unohduksiin. Meidän tyttäremme on täydellinen.

Tänään muistin hänen jalkansa miettiessäni hölmöjä silarihaaveitani ja sitten kauneusleikkauksia yleensäkin, itsensä hyväksymistä, ulkonäköpaineita joita etenkin naisilla on. Lupaan tässä ja nyt, etten ikinä tule mollaamaan itseäni Naken kuullen. En myöskään aio puhua arvostellen muista naisista ja heidän ulkonäöistään, mitä en kyllä yleensäkään tee. Haluan että Nakke-pieni saa iloita omasta itsestään, omasta kehostaan, ja että hän saa toisaalta kokea olevansa kaunis, toisaalta ettei hän eikä kukaan ole sama kuin ulkonäkönsä.

Tässäpä kasvatushaastetta kerrakseen. Olisi kiva kuulla, heräsikö näistä pohdinnoistani ajatuksia? En varmaan ole ainoa näitä asioita miettinyt - sana on vapaa!