2 0 1 1

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- Tuttavuuteni työkaveriini, jonka kanssa aloitimme yhtä aikaa, on syventynyt. Oikeastaan se lähentelee jo ystävyyttä, kyllä. Minulla on aika tiukka seula ystävyyteen, koen sen syvänä henkisenä vapautuneisuutena ja turvallisuutena toisen ihmisen seurassa. En koe sitä kovin monen kanssa. Mutta kyllä, sanotaan nyt vuoden viimeisen päivän kunniaksi, että olen saanut uuden ystävän.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Kyllä varmaankin olen. Olen esim. päässyt terkkarikouluun, käynyt maassa jossa en ole ennen käynyt, ja varmaan tehnyt ruokia joita en ole ennen tehnyt. Ynnä muuta, arjen pieniä erilailla tekemisiä.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

No olen, jos Villen ja minun oleminen on seurustelua.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

Lontoo reissu elokuussa 2011 rakkaan siskon kanssa, rakkaan ystäväni ja kummipoikani pikku-T:n Helsingin reissu, Tampereen reissut, kesä 2011 kokonaisuudessaan, se kun olin silloin niin pirteä ja menevä ja onnellinen vaikka olinkin paljon töissä. Joulu on myös tämän vuoden paras muisto, se rakkaiden ihmisten seura, lempeä lämmin tunnelma ja kiitollisuus omista rakkaista läheisistä, rantasauna aattoiltana, joulukirkko, kynttilät, lahjojen vaihtaminen, perinteiset joulupäivän istujaiset mummon luona, kaukaisempienkin sukulaisten näkeminen.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?

- En ystäväni, mutta työkaverini, silloin kun sain kannustusrahan ja hänestä se olisi kuulunut hänelle, ja miten pahoitin mieleni hänen sanoistaan, ja miten sitten saatiin sovittua ja lähennyttiin sekä työkavereina että ihmisinä muutenkin.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

- No ainakin itse tuntuu, että olen tullut varmemmaksi ja jotenkin henkisesti rauhallisemmaksi. Minun itsetuntoani on pönkittänyt kovasti tuolla töissä olo: se miten olen löytänyt oman paikkani, osaan hommani, tunnen että minuun luotetaan ja minusta pidetään.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- En.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

- En muistaakseni.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

- En. Vasemmassa ranteessani olevaan tatuointiin olen kyllä niin lopen kyllästynyt, että sille on voitava tehdä jotain. Uuden vuoden lupaukseni voisikin olla, että tuo apila lähtee hemmettiin ja sen päälle tulee jotain somempaa.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?

- Hmm. No uusi työkaverini ja pikkukissamme kummin uusi mies.

Synnyttikö kukaan läheisesi?

- Ei. Tai kyllä, lapsuudenystäväni. Mutta pidetään kauhean huonosti nykyään yhteyttä.

Kuoliko kukaan läheisesi?

- Ei.

Missä maissa kävit?

- Enkkulandiassa, Virossa.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2012, joka ei onnistunut vuonna 2011?

-No on yksi salainen haave, ja sitten haluaisin tämän tatuoinnin pois ja onnistua paremmin säästämään. Haluaisin myös nähdä enemmän siskoani ja ystäviäni, käydä enemmän Villen kanssa treffeillä ja enemmän leffassa ja museoissa.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

- Ei kai mikään.

Vuoden suurin saavutuksesi?

- Parempaan kuntoon pääseminen ja se, että olen jaksanut käydä säännöllisesti vuoden salilla, se että olen onnistunut vähän säästämään, se että olen taas todistanut itselleni pärjääväni monenlaisissa tilanteissa, että voin luottaa itseeni, että osaan ja pystyn ja jaksan.

...ja suurin epäonnistuminen?

- En tiedä epäonnistuminen, mutta se että olen antanut ajan lipua, olen antanut itseni velloa harmaassa yrittämättä ottaa ohjia ja elämääni omiin käsiini.

Kärsitkö vammoista?

- Vähän. Olkapääni ovat välillä vihoitelleet ja eilen satutin jossain eli luultavasti töissä oikean ranteeni. Sitä vihloi yöllä niin, etten saanut nukuttua, ja ramppasin puolen yötä ottamassa buranaa ja hieromassa rannepoloiseen linimetti-voidetta (ei, ei auttanut).

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Hmmm. Kengät, takki, jotkut korut, salikortti, kynttilät.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

- Pakko vastata, äkillisen hellämielisyyden puuskassa, että kaikkien heidän, jotka olen kohdannut kuluneena vuonna 2011. Kaikki he ovat olleet majakoita, valoja, tienviittoja, kaikkien heidän ansiostaan olen tässä ja nyt, tällainen. Myös oma käyttäytymiseni ansaitsee kiitosta.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

- Työkaverin.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

- Ruokaan, vaatteisiin, koruihin, säästötiliin, vuokraan, ulkona syömiseen, nettikauppoihin...

Mistä innostuit eniten?

- Koulutuksesta jossa sain työni puolesta olla kokonaisen vuoden, kummipojastani T:stä, kissoistamme, salilla käynnistä, vesijuoksusta. Tuoksukynttilöistä, hassuista koruista, hiustenlaitosta, rakennekynsistä.

Vuoden 2011 ihmiset:

- Mies eli Ville, siskot, ystävät (etenkin Tampereella ja kotikylällä), kummipojat, perhe, työkaverit, koko porukkamme töissä mukaanlukien nuoremme.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

- Taisin olla vähän levoton vuosi sitten näihin aikoihin, ja itse asiassa olin henkisesti levoton ja vinksahtanut ihan viime aikoihin asti. Uskon kuitenkin olleeni onnellinen, ja niin olen nytkin, joskin melko arkisella, "perusasiat kunnossa" - tyyppisellä tavalla.

Rikkaampi vai köyhempi?

- Rikkaampi!

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

- Lukeneeni, eläneeni hetkessä, säästäneeni.

...entä vähemmän?

- Shoppailleeni. Valittaneeni, jauhaneeni paskaa.

Miten aiot viettää joulun?

- Vietin joulun lapsuuteni maisemissa mitä ihanimmalla ja idyllisimmällä tavalla.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

- En keksi mitään yhtä hetkeä, jonka muuttaisin. Tai no en olisi mennyt flunssassa salille. Kiitos kiitos vahva hyvä sydämeni ettet sairastunut!

Rakastuitko vuonna 2011?

- Kummipoikiini, molempiin.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

- Sata. Hehe no ei ollut yhtään. Yhdenillan jutut on tyhmiä, ja vaarallisia tänä maailmanaikana, ajattelen.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

- Klikkaa mua! Odotan palavasti dvd:tä.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

-En vihaa, koskaan, ketään. Se olkoon mottoni jolla itseäni varjelen.

Mikä oli paras lukemasi kirja?

- Noo vaikka Markus Nummin Karkkipäivä. Ja Siri Hustvedtin (?) Kaikki mitä rakastin. Ja Paolo Coelhon Veronica päättää kuolla.

...entä musiikillinen löytö?

- Heh. Anna Abreun se My stereo don't play love songs at all.

Mitä halusit ja sait?

- Rakkautta, kehuja ja laittaa itseni likoon. Ja joululahjaksi Snö of Swedenin koruja.

Mitä halusit, muttet saanut?

-

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

- No sanotaan vaikka Holiday, siitä jäi niin hyvä mieli. Katsoin sen yksin joku aika sitten ja jouluaattona katsottiin se koko perheen kanssa.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

- Olin töissä ja illalla meille tuli siskoni ja yksi kaveri, ja istuttiin parvekkeella ja juotiin viiniä ja minä pidin puheita vanhenemisesta, ja sitten mentiin siskon kanssa DTM:an tanssimaan.

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?

- Yhtä.

Oletko joutunut tappeluun?

- En, vaikka kerran jos parikin sanansäilä on heilunut.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

- Noo jotain pientä varmaankin.

Oletko juonut "perseitä"?

-En ihan mahdottomia, mutta onhan tuota tullut juotua. Nyt juon muuten vaniljacolaa, jota ostin tölkillisen uuden vuoden kunniaksi.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

-En. Yritän mennä asenteella virheistä oppii ja tekevälle sattuu jne. 


P.S. Häh, mitä nuo valkoiset jutut on?

Joulun kynnyksellä

Joulu. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat olleet haipakkaa. Olen ollut väsynyt, alavireinen ja tympeä varjo itsestäni. Tänä maanantaina tajusin, tällä viikolla on joulu. Ehkä se johtui auringosta, joka pilkahti, tai uudesta kampauksesta jonka mukana lähti jotain vanhaa, tai sitten aika oli vain kypsä. Joka tapauksessa tunnen itsessäni sellaista ihanaa rauhaa ja iloa, että. Olo on haikea ja kiitollinen ja kaunis - olo joka kuuluu jouluun. Näihin hiljaisiin yksinäisiin iltoihin, joihin kiteytyy koko vuosi, sen kauneus, ilo, haikeus, onnellisuus, suru, kipu, myötätunto, kaikki suloisena haikeana sekametelisoppana. 

On ihanaa, että kaikki on valmista jouluun. Lahjat, koti, kissojen hoitajat, kortit, pitkä työputki takana, matkaliput, kynttilöiden loiste, ihana muisto näistä joulunajan työpäivistä: nuortemme joulun odotus, kuusi ja pehmeät valot, joka pöytä  täynnä suklaata, nauru ja pienet vitsimme työkavereiden kanssa, hyvänjoulun toivotukset, voi kyllä, nuo rakkaat, rakkaat ihmiset, ja sitten vielä, yöllä satoi lunta.

Ihanaa, levollista, sielukasta, onnellista, haikeaa, kaunista joulua kaikille. Toivon sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisi olla jouluna yksin, ja haluan lähettää rakkautta ja voimaa heille, jotka kuitenkin joutuvat. Haluan muistaa olla kiitollinen, että minulla on perhe, suku ja ystävät.

Hetken kaunis

Kävin tänään kampaajalla. Siitä jäi hyvä mieli. Kampaaja oli suorapuheinen tyyppi, ehdotti heti alkuun täysin uutta mallia, "tää nykyinen on vähän - blaah. Tällanen kolmio.". Uuden mallin saatuani hän kehui sitä, sanoi että hyvä että pääsit siitä väsynyt kotiäiti - lookista. Minä kehuin kilpaa hänen kanssaan, itseäni ja hänen kättensä jälkeä, uusi tukkani on suloinen ja pörröinen ja kiiltävä ja leiskuu punaisena, ja niin lyhyt. Kampaaja sanoi, että minulla on kauniit kasvot, joita aiempi malli ei imarrellut yhtään. Ihan totta minä näinkin itseni kauniina sieltä kampaajan peilistä: lapsellisen nenäni, kirkkaat silmäni, pyöreät posket ja poskipäät joita uusi tukka imartelee, pienen suppusuun. Töissä työkaveri sanoi, kukas kaunis nuori nainen sieltä tulee.

Minun omankuvan kauneuteni tulee siitä, että kun olen puolet elämästäni inhonnut kaikkea naamassani, opetellut sitten "näillä mennään", opetellut rakastamaan ja arvostamaan, oppinut sen lopulta vähän sellaisella uhmakkaalla tavalla, "taidan olla ruma, niin, kyllä, mutta jumalauta että minä silti olen kaunis siinä missä muutkin". Silloin harvoin kun saan muilta kehuja ulkonäöstäni ovat ne balsamia ja hunajaa, makeinta siirappia jolla sokeroin omakuvani tahmeaksi ja, niin, kauniiksi. 

Kampaaja kysyi myös, olenko muualta kuin Helsingistä. Kerroin ja sanoin, naurahdin, ei se murre taida ikinä minnekään hävitä, vaikkei sitä itse omassa puheessaan huomaa. Hän sanoi ettei se ole murre vaan sellainen positiivisuus ja rehtiys mikä loistaa. Balsamia sielulle!, -kin.

Karppi on skarppi

Voisin pitkästä aikaa kertoa jotain karppauksesta.

Aloitin siis karppauksen kesäkuussa 2011. Syynä tähän oli yksinkertaisesti pysähtyminen sen tosiasian eteen, että se röllyvä pallo puseroni ja housunkaulukseni välissä ei ollutkaan mitään optista harhaa, turvotusta tai sisään vedettävää vaan, tidii, mahani. Rasvaa, ihraa, läskiä - meikän maha. Luulen, että koska olen lapsena ollut laiha, tikkujalat, luisevat kädet ja hontelo olemus, on minuun myös kasvanut laihan ihmisen omakuva. Siksi olen saattanut lihoa kymmenenkin kiloa ja ahtaa kaupan sovituskopissa M-koon pikkupaitoja ylleni, ihmetellä mikä näissä nykyvaateko'oissa (tämän mukaan tuo todella on oikea kirjoitusasu!, haukkoo suomenkielen rakastaja äimänä henkeään) oikein mättää, miten nyt ei mahdu. Sitten jossain vaiheessa sisäistin pulskan ihmisen kehonkuvan, vaikken koskaan ole ollut pulskakaan. Pulskimmillani olen löysä, iso, pehmeä, ns. "laiha läski", en mitenkään ihanalla tavalla muhkea. Silloin ostin (ja ostan joskus yhä) liian isoja vaatteita, jotka peittävät, noh, kaiken. 

Kuva mahastani siis sai aikaan pienen muutoksen. Tätä ennen olin käynyt puoli vuotta kuntosalilla säännöllisesti ja yrittänyt, hyvin heikoin menestyksin, katsoa syömisiäni. Ruokavalioni koostui suurimmaksi osaksi leivällä, korvasin sillä ateriat aina vapaalla kun en jaksanut tehdä ruokaa. Töissä ruokana on usein jotain pasta- tai perunapohjaista laatikkoa ja sitähän minä pupelsin myös. Rakastan syömistä ja otan aina liian isoja annoksia, oikein sellaisia ison työmiehen annoksia. Syön enemmän kuin Ville...

Päätin alkaa karpata, koska ihastuin siihen, ettei ruokaa tarvitse punnita ja annoksia mitata. Saa syödä mitä vain!, paitsi-. Ihanaa. Kesän olinkin melko tiukalla karpilla, en syönyt herkkuja, en leipää, pastaa, riisiä, perunaa, pizzaa, hampurilaisia, en mitään missä on vehnä- tai edes ruisjauhoja, en sokeria. Söin paljon salaatteja joihin laitoin fetaa ja tonnikalaa, sitten paistoin pekonia ja munia, söin hedelmiä, mässyhimoon dippasin kasviksia. Tein itse erilaisia karppileipiä, jotka on kaikki muuten helvetin pahaa sössöä. Mutta, alkuinnostus oli kova ja kesällä oli helppo olla tiukalla karpilla, kun oli niin kuuma ettei muutenkaan tehnyt ruokaa mieli.

Laihduin kesän aikana joitakin kiloja, viisi ehkä. Maha ei enää ollut turvonnut ruoan jälkeen, ei ummetusta, väsymystä, ahtamista, turvonnutta pöhöttynyttä oloa ja nälkää tunti aterian jälkeen. Ihanaa!

Kesän väistyessä aloin vähitellen höllätä. Nykyään en yhä laita itse mitään karppilistan kiellettyjä ruokia: ei siis pastaa, pottua, jauhoja... Töissä syön sitä mitä on, paitsi jos on esimerkiksi kastikkeen kaverina perunaa/ riisiä jätän ne pois ja otan sen sijaan salaattia. Ihmeiden ihme, syön nykyään pienempiä annoksia, en sellaisia "lautasellinen lämmintä ruokaa tai nälkä ei lähde" - satseja kuin aiemmin. Nälkä lähtee vähemmälläkin! Hurraa, ihme. Välillä saatan jopa syödä nälkääni vain yhden jogurtin, jos tiedän että ruoka on esimerkiksi tunnin päästä. Esimerkiksi tänä maanantaina, söin aamupalaksi kolme hapankorppua ja kahvia, pyörin kaupungilla neljään ja kun tulin kotiin oli nälkä. Söin sen jogurtin ja jaksoin alkaa laitella ruokaa ja vielä siivota ennen kuin söin. En tietenkään suosittele tuollaisia ateriavälejä itselleni (muiden syömisistä en niin piittaa, heh), mutta on välillä kiva huomata, ettei ole vauva joka ei kestä hetkeä ilman tankkausta. 

Tällä hetkellä olen muuten tyytyväinen syömisiini, mutta hapankorppuja vedän kyllä liikaa. En ole keksinyt hyvää hiilaritonta leivän korviketta aamupalaksi/ naposteluun. Idiksiä? 

Nykyään en ole yhtään ehdoton ruokavalioni suhteen (niin kuin kesällä), jos tekee mieli esim. töissä otan kyllä vaikka pannaria/kakkua, jos joku on leiponut. Kotiin en tuollaisia pupelluksia kuitenkaan osta, nyt niistä menee vielä maha sekaisin, mikä ei tietenkään sinänsä ole kivaa, mutta kertoo ainakin ettei kroppa ole tottunut niihin, miksi tahtoisinkaan totuttaa.

Muutama ihminen on sanonut minulle, että olen laihtunut. Minulla on yhä pullea pikku maha ja pulleat naiselliset reidet, mutta tunnen itseni hoikaksi, sopusuhtaiseksi, sopivankokoiseksi. Viihdyn kehossani ja se on ihana tunne.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä sepustus.

Äänet, nuo äänet!

Inhoan tätä piirrettä itsessäni: inhoan hyvin monia ääniä. En voi jättää niitä ajatuksistani, vaan vaikka kuinka yritän, keskityn vain niihin, niin että lopulta päässäni ei muuta olekaan kuin ne ärsyttävät äänet.

Minua ärsyttää:

- Se kun kissat pesevät itseään, se maiskuttava nuolemisen ääni.

Olen yrittänyt ajatella, että hyvähän se on kun tekevät mitä kissan täytyy. Terveen kisun merkki. Kun tuo ei auta, yritän ajatella, että entäs sitten kun kisuja ei enää ole, miten tuotakin ääntä sitten kaipaan. Kun tuokaan ei auta, saatan jopa ajatella, että maiskuttava nuoleva ääni liittyy johonkin eroottiseen tapahtumaan. Noh, ei auta.

- Maiskutus, ryystäminen, kovat nielaisut, lusikan kolauttaminen hampaisiin. Saan usein todella hillitä itseäni esimerkiksi bussissa, kun joku mussuttaa purkkaa antaumuksella maiskuttaen. Välillä en voi estää itseäni mulkaisemasta pahasti, mistä tulee itselleni paha mieli ja mikä ei maiskuttamiseen vaikuta mitenkään. Kun siitä purkasta vaan kuuluu niin kiva, litisevä ääni, hei.

- Pikkulintujen sirkutus.

En ikinä tajua, kun ihmiset sanovat nauttivansa lintujen laulusta. Laulusta! Hiljaa, perkele!

- Ääni, mikä syntyy, kun Ville lukee vanhoja akuankkoja sivut rapisten ja itse yritän nukahtaa.

Eilenkin, kuuntelin sitä rapinaa vitutuskäyrät vaarallisen korkealla, yritin ajatella miten ihanaa on kun on oma rakas mies ja miten joskus ehkä vielä ikävöin tuotakin ääntä, ja samalla, rapi rapi rapi, se täytti koko pääni, sitten alkoi valokin ärsyttää, ja lopulta Ville-parka joutui siirtymään sohvalle lehtineen. Sitten hävettikin niin, että uni oli hyvin kaukana.

- Vauvan itku.

Aargh. Musta tulee maailman huonoin äiti.

- Kielellä naksuttelu.

Pienenä hävisin kaikki ärsytys-kisat siskolleni, kun en kestänyt viittä sekuntiakaan tuota ääntä.

- Hiljainen puhe, kuiskuttelu.



Pliis, jotka luette tämän, kertokaa mitkä äänet teitä ärsyttävät? Kai jokin...?

Tai sitten, viekää minut hoitoon. Tohtori, kuulen ääniä!

Hernarin kaveri on pannari

Tänään oli pitkästä aikaa kiva työpäivä. Viime aikoina olen tuntenut jotain syvää väsymystä ja tympeyttä työtäni kohtaan, se on tuntunut samalta vanhalta pakertamiselta, jossa ei ole aikaa muuhun kuin siihen perushoitoon, vaikka toimintasuunnitelmassa puhutaan kauniisti ohjauksesta, kasvatuksesta, kodinomaisesta ympäristöstä ja virikkeellisestä toiminnasta (my ass). Tärkeää työtähän se on, silloinkin kun on sitä samaa tympeää puurtamista, mutta kun potee hillitöntä pitkästymistä, väsymistä ja turhautumista, sitä alkaa haaveilla vaikka iltapäivälehden lööppitoimittajan urasta, kunhan ei olisi sitä samaa vanhaa... No, tänäänkin se oli toki sitä ihan samaa vanhaa, mutta löysin pitkästä aikaa itsestäni intosielun, sellaisen sisäisen hehkun jolla valaisen pikkuisen kirkkaammaksi ja kauniimmaksi sen mihin kosken. Viime aikoina on ollut vähän päinvastoin, olen ollut niin tympeä ja hapan että maitokin happanee kosketuksestani, ja kun purjedin sisään huonekasvit nuupahtavat ja ilma muuttuu vaikeaksi hengittää... Tänään ei siis ollut noin ja olin siitä niin iloinen, että leivoin lounas-hernarin kaveriksi pannarin. Siitä tuli hyvää ja työkaverit ja asukkaat kehuivat, ja minä olin hetken ihan uskomattoman onnellinen, että saa olla työssä, jossa voi noin vain keskellä tavallista päivää tehdä pannukakkua.

Minulla on yksi työkaveri, jota en voi sietää. Ajattelemme joka asiasta eri tavalla, hän on kova, minä pehmeä, hän on hyökkäävä, minä sovitteleva ja vetäytyvä, hän on makeileva, minä itsepäinen, hän tiuskiva, minä naurava, hän kovaääninen, minä hiljainen, ja kaiken taustalla näen, että olemme molemmat jossain määrin epävarmoja. Minä myönnän sen ja uskallan ottaa riskejä ja myöntää tyhmyyteni ja heikkouteni, hän piilottaa epävarmuuteensa tuohon kovuuteen ja hyökkäävyyteen, ja se on  s i e t ä m ä t ö n t ä.  Hän tiuskii joka helvetin asiasta, hän näpäyttää ja puuttuu joka asiaan, hän pätee ja on alentuva, hän on lapsellinen ja ärsyttävä kiukkupussi joka jokaisessa vuorossa pilaa mieleni. Eilen tiuskaisin hänelle takaisin, hän oli naputtanut minulle ties mistä koko aamun, tiuskaisin ja katsoin vihaisella katseellani, hui se on kyllä vihainen, siinä katseessa tunnen miten kaikki tuntemani viha nousee silmiini, se on paha katse ja jotenkin aina säikähdän sitä itsekin, sitä miten tunnen vihan ja voiman täyttävän minut, miten vihainen ja voimakas voinkaan olla. Hänkin säikähti, alkoi makeilla, se ärsytti minua mutten enää ollut vihainen, muistutin itselleni, ei tarvitse pitää hänestä, hän voi olla sinulle nolla, pääasia että tulette toimeen, että kohtelet häntä samoin kuin muita, vaikka ilman lämpöä. 

Elämäni on ollut helpompaa, kun annoin itselleni luvan inhota tuota ihmistä. Nyt en enää edes inhoa, hän on minulle

nolla

                           

Kiitos minusta.

Tällä viikolla olen usein kiittänyt kehoani. Olen tuntenut uudenlaista ylpeyttä siitä, olen ihaillut miten se jaksaa kumarrella, nostaa painavia asioita, tuottaa nautintoa, taipua ja joustaa ja venyä ja joka päivä kantaa minut uudestaan ja uudestaan läpi päivän haasteiden. Jalkani ovat jäntevät ja vahvat, selkäni on tiukka ja vahva, mahani on pehmeä ja kaunis, käsissäni on voimaa ja ne pystyvät tekemään monenlaisia asioita. Kiitos, rakas kehoni, ja anteeksi, etten aina muista kohdella sinua temppelinäni - ja kiitos vielä kerran, rakas kehoni, että siitä huolimatta teet mitä sinun täytyy ja enemmänkin, et kolota ja vihoittele, sinuun voi luottaa. 

Pieni elokuva-arviointi

Olen katsonut tässä kuussa paljon kuvia ja nyt seuraa pieni arvosteluni. Tähtiä annan yhdestä viiteen ja leffoja arvioin ensisijaisesti sen omista lähtökohdista käsin. Eli viiden tähden elokuvat eivät välttämättä ole lempileffojani, vaan mielestäni vain täydellisiä siinä omassa kokonaisuudesssaan. Samoin jollekin elokuvalle saatan antaa useamman tähden, vaikka se olisi minusta tylsä tai muuten ikävä, jos se on kuitenkin mielestäni hienosti tehty. No niin, tämä virallisen intron jälkeen aloittakaamme. On aikaa kymmenen minuuttia ennen kuin pitää mennä pesemään hiusväri pois.

The Tourist ***

Kyllä, nukahdin kesken enkä katsoisi uudestaan, mutta: näyttelijät olivat hyviä, elokuva oli tyylikkäästi tehtyä. Jos sattuu tykkäämään tuollaisesta toiminnallisesta lajityypistä...

Vähän kunnioitusta **

Harkitsin jo yhtä tähteä, ja ehkä se olisi oikeutetumpi. Naiivi, kömpelö, epäuskottava, teennäinen, lapsellinen elokuva. Sääli, koska tarina olisi ollut minusta mielenkiintoinen ja aihe uusi ja kiinnostava.

Pihalla *****

Voi että, tykkäsin! Uskottava, herttainen, jäi hyvä mieli.

Precious ****

Ehkä tällekin olisi pitänyt antaa viisi tähteä, mutta kun uskon, että tästä oltaisiin voitu saada vielä enemmän koskettava.

Piukat paikat *****

Ensimmäinen Marilyn-leffani. Olen rakastunut! Hauska elokuva, sai nauraa. Ja Marilynin mieletön karisma ja kauneus!

Seven Years in Tibet ****

Hidastempoinen, viehättävä, kaunis, kiinnostava. Ja "nuori" nuori Brad Pitt...

 Hella W ****

Missä kuljimme kerran ****


Ja nyt pesuille, ja jo kohta punainen kutri leimahtaa!

P.S. Maailman ihanin kirjan nimi: Säihkenäyttämö - On neidolla punapaula kun tanssihin käy (Monika Fagerholm).

Työ vastaan opiskelu 1-0

Kävin tämän kuun alussa erään ammattikorkeakoulun valintakokeissa ja perjantaina saapui odotettu kirje: minut on valittu opiskelijaksi terveydenhoitajan koulutusohjelmaan! Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni. Hakijoita oli moninkertaisesti opiskelupaikan saaneisiin nähden, kuten aina. Minä taisin olla hakijoista vanhin, mikä on hullua. Siellä oli nuoria, ehkä juuri lukiosta valmistuneita tyttöjä. Tunsin itensi etuoikeutetuksi muihin hakijoihin nähden: minä olen jo opiskellut tutkinnon ammattikorkeakoulusta, minulla on työkokemusta. Olin melko varmoin ja rennoin mielin aina opettajahaastatteluun asti, jolloin jännitys iski niin että huimasi. Takeltelin puheissani, pelkäsin antaneeni pessimistisen ja kurjan kuvan itsestäni. Mutta, onneksi sitten en.

Äsken lähetin opintosihteerille sähköpostia, miten toimia kun haluan kyllä ottaa opiskelupaikan vastaan mutta samalla ilmoittautua poissaolevaksi opiskelijaksi ainakin seuraavaksi vuodeksi. En voisi millään ilveellä kuvitella aloittavani opiskeluja nyt heti tammikuussa, se oli minulle selvää jo kouluun hakiessani. Toden puhuakseni itse opiskelijaelämän aloittamisesta en ole yhtään innostunut. Olen saanut vakiinnutettua asemani töissäni ja siihen on mennyt vuosi, olen siellä rennosti, tiedän paikkani työyhteisössämme, olen oma itseni, osaan hommani ja tunnen että mielipiteitäni arvostetaan, minuun luotetaan. En jaksaisi harjoitteluja, sitä jatkuvaa tsemppaamista ja uusiin ihmisiin tutustumista, uusien asioiden opettelua. Nautin työssäkäynnistä, siitä että työpäivä on jämptin kahdeksan tuntia ja töiden väliin jäävä aika on vapaata, ja nautin siitä että kerran kuussa saan palkan tekemästäni työstä, eikä meillä ole taloudessamme ollut aikoihin jäätävää rahapulaa. Nautin siitä, ettei kaupassa tarvitse laskea raaskiiko ostaa juuston vai vessapaperin ja ettei vain mene ostokset yli, kun tilillä on sen 15,30 rahaa ja seuraavaan rahapäivään vielä viikko. En jaksaisi palata rahavaikeuksiin, en jaksaisi palata siihen että opiskelun ohella on tehtävä töitä ja koko ajan pitää lukea tai vääntää jotain kirjallisia raportteja. Onhan siinä opiskelijan vapaus, kyllä, mutta on minulla nytkin työssäkäyvänä vapaus, vapaus tehdä ihan mitä vain kun en ole töissä ja jopa rahaa toteuttaa monia kivoja juttuja.

Mutta. Haluan terveydenhoitajaksi. Haluan terveyden ammattilaiseksi, haluan työn joka on konkreettista käsillä tekemistä, haluan voittaa itseni. Tuolla itseni voittamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että kaikesta työssäolosta huolimatta vaikkapa ihmisen eritteet yököttävät minua yhä. Ja silti, kun yhtenä päivänä töissä eräs asukkaistamme oli vuoteessa oksentanut päälle, hän oli yltäpäältä haisevassa kokkareissa inhottavassa oksennuksessa, sitä oli hänen hiuksillaan, selässään, rinnallaan, kasvoissa, tyyny täynnä, niin en edes huomannut omaa pahoinvointia, työnsin sen niin automaattisesti taka-alalle että jälkeenpäin ihmettelin, ja aloin siistiä tuota pientä olentoa, pyyhin kyyneleet ja hyssyttelin, sanoin pääset kato suihkuun, älähän nyt, pääset suihkuun ja vaihdetaan sun lakanat, ei oo mitään hätää. En ajattele, että terveysalalla työskentelevän pitäisi olla sillä tavalla paatunut, ettei mikään hetkauta, vaan saa tuntea kaikkea laidasta laitaan kunhan pystyy hallitsemaan tunteensa ja toimimaan toisen ihmisen hyväksi, olemaan ihminen ihmiselle vaikka minkä hajujen ja eritteiden keskellä. Minua rohkaisee usein se, että ihminen nyt kaikkinensa on aika suttuinen paketti ja vaikka "normaali-kanssakäymisessä" olemme siistejä ja kliinejä, on se raja kaikkeen suttaiseen ja "inhottavaan" kuin häilyvä läpinäkyvä verho. Minä uskon, että olisin hyvä terveydenhoitaja. 

Kunhan saan aloitettua opiskelun... Voisinpa hypätä sen ajan yli. Tahdon sen tiedon, taidon ja osaamisen mutta en sitä neljän vuoden opiskelijaelämää. Ville ehdotti, että ostan paperit Venäjältä ja ryhdyn valeterkkariksi. ;-) Niin varteenotettava neuvo kuin tuo rakkaaltani onkin, taidan kuitenkin nyt jatkaa entiseen malliin, käydä töissä ja jatkaa säästötilini lihottamista, matkustella, ostaa vaatteita ja kenkiä ja kaikkea mistä opiskeluaikana oli jäytävä pula, ja palata asiaan vuoden päästä. Ajatus arjesta ja työstä tuntuu suloisemmalta kuin aikoihin.

Hyvillä unilla

Eilen oli kiva päivä. Nukuin myöhään, oli ihanaa herätä vapaapäivään ilman kelloa. Yleensä muuten laitan vapaapäivinäkin kellon soimaan esimerkiksi puoli yhdeksäksi ja torkutan sitten kymmenen minuutin torkkuvälillä kaksikin tuntia. Nukahdan noiden kymmenminuuttisten välissä... Rakastan myöhään nukkumista, rakastan käpertyä syvemmälle paksuihin kuohkeisiin peittoihimme, mutta inhoan sitä hetkeä kun lopulta pitää nousta. Jostan syystä liikaa nukkumisesta tulee vain väsynyt, pääkipuinen, tunkkainen ja nuhjuinen fiilis, ja on inhottavaa kun kello näyttää puoltapäivää ja tuntuu että vapaapäivä on jo melkein ohi. Todellisuudessahan se ei sitä tietenkään ole, mutta tuolla asenteella loppupäivä on kyllä saanut sangen ikävän leiman. Sisälläni asuu pirteä ja reipas ulkoilmaihminen, joka on aamuvirkku ja tykkää nousta aikaisin, heittää vain peitot syrjään, venyttelee nautinnollisesti ja pomppaa hypähdellen uuteen puuhakkaaseen päivään. Vähän umpimielinen tyyppi se kyllä on, tykkää lymyillä piilossa ja näyttäytyy vain harvoin. Pitää sitä varmaan huvittavana, mokoma.

Mutta, siis. Eilen nukuin myöhään ihan ilman kelloa ja torkku-orgioita. Join rauhassa kaksi kuppia kahvia ja söin kolme hapankorppua, surffailin netissä. Kävin kuntosalilla ja meinasin polttaa päreeni saunassa, kun löylynheittäjän paikalla istui joku, joka ei löylyä heittänyt. Meinasin pyytää jos voisi vähän heittää, mutta en sitten saanut pyydettyä ja minuutti minuutilta kynnys kasvoi ja ärtymys nousi, ja siinä istuttiin saunallinen naisia haaleassa lämmössä, kunnes en enää kestänyt vaan painelin pesuille. Pienestä sitä voikin kiukku tulla välillä... Salin jälkeen kävin kaupassa ja kotona tein meille kanasoppaa, se oli mausteista ja lämmittävää ja hyvää. Syötiin ja juotiin lasit viiniä ja pukeuduttiin vähän paremmin, kauluspaitoihin ja kapeakänkisiin kopsuviin kenkiin ja minulle vielä kaksinkertaiset helmet kaulaan, ja lähdettiin teatteriin. Olin ostanut Villelle synttärilahjaksi liput Musiikkiteatteri Kapsäkin Berlin Cabaree - esitykseen ja sitä menimme katsomaan. 

Esitys oli hyvä! Hauska, iloinen, nokkela, sai nauraa ja yllättyä ja vähän jännittääkin, kun sellainen kaunis akrobaattinainen teki ihmeellisiä temppuja, kiipeili verhoissa ja seisoi yhdellä kädellään jalat kattoon sojottaen huteran tikun päällä. Pääosaesittäjällä oli upea ääni ja hänen esittämänsä hahmo oli röyhkeä, häpeämätön ja vastustamaton ihana nainen.

(Kuva)

(Kuva)

Esityksen jälkeen käveltiin Kallioon, Oivan baariin, ja vietettiin rattoisa parituntien nauraen, jutellen ja Trivial Pursuitia pelaten. Kamalan vaikea peli, hoin varmaan sata kertaa, mutta lopulta peli päättyi kuitenkin niin, että Ville voitti vain yhdellä. Älyn riemuvoitto!

Nukuin tänäänkin myöhään. Oli ihanaa käpertyä unenpökkyräisenä rakkaansa syliin ja nauttia yhteisestä hitaasta aamusta. 

Jottei liian makeaksi mene niin kohta pitää siivota. Joten moppi heilumaan ja ei kun moi!

Naisia, miehiä - kaikki he, jotka jättävät jälkensä sydämeeni

Tukanjuuret kipeinä. Olin eilen työkaverini luona, pidettiin pikkujouluja. Nautittiin juustoja ja keksejä, karkkia, sipsiä, viiniä. Onnittelin itseäni viinivalinnastani, en muista sen nimeä mutta sellaista hyvää, kevyttä punaviiniä, jonka ostin oikeastaan vain pullon takia. Se oli musta, koristeena romanttisia pariisi-aiheisia kuvia ja muuta härpäkettä. Yleensä tykkään enemmän sellaisista "päänsärky taattu"-viineistä, tanniinisista, raskaista, tumman makuisista. Tuo oli kevyttä ja mehumaista ja aiheutti kyllä päänsäryn myöskin.

Tulin kotiin puolen yön jälkeen. Ville kertoi, että olin nikotellut ja röyhtäissyt tullessani. Kylläpä tuli kamalan naisellinen olo.

Maanantaina sain luokseni rakkaan ystäväni Tampereelta. Käytiin Mayassa syömässä ja käveltiin pitkin Helsingin kauneimpia katuja, Eirassa ja Punavuoressa ja sitten myös Kaivopuistossa. Aika valui nopeasti, ilta pimeni mustaksi ja Aleksanterinkadun jouluvalot olivat kauniit, vaikka vähän hassunnäköiset lumettomassa ja lämpimässä marraskuussa. 

Mentiin aikaisin nukkumaan ja nukuin mahdottoman huonosti. Heräilin koko ajan ja valvoskelin pyöritellen typeriä ajatuksiani päässäni. Oli jo melkein aamu kun olin nukahtanut ja näin seuraavaa unta: oli ihana, lämmin kesä, nautin auringon säteistä ihollani, valosta, lämmöstä. Olin jollain kesäleirillä erään ystäväni ja lukioaikaisten koulukavereiden kanssa. Tämä ystäväni ei ole ottanut minuun pariin kuukauteen yhteyttä ja mietin häntä paljon, mietin onko hänellä omia vaikeuksia vai eikö hän halua pitää minuun yhteyttä ja pitäisikö minun yrittää enemmän vai päinvastoin antaa hänelle tilaa. Unessa olimme kuitenkin taas sellaisia ystäviä kuin aina. Lähdimme bussilla "päivämatkalle Ruotsiin", sinne oli tulossa myös "jotain saksalaisia". Oltiin menty ehkä kymmenen kilometriä pientä metsäistä tietä kun rupesin miettimään, mitä hittoa täällä teen, eihän mulla ole mitään tavaroitakaan mukana. Mietin sanoisinko, että jään pois, mutta ajattelin ettei kuljettaja jätä minua yksin keskelle metsää. Sitten mietin sanoisinko että minulla on huono olo ja pakko päästä pois, mutta teilasin tämänkin, ajattelin että sitten bussi joutuu heittämään minut takaisin ja  kukaan ei ehdi Ruotsiin minun takiani. Yritin surkeana lohduttaa itseäni, että voinhan ostaa Ruotsista uusia meikkejä (!), joo, joo, oikein uhosin, ostan koko meikkipussillisen uusia ruotsalaisia meikkejä. Tiesin tämän itselohdutukseni kuitenkin valheeksi, eihän minulla ollut edes rahaa mukana.

Pysähdyttiin jonkun lammen luokse uimaan kesken matkanteon. Vesi oli ihanan lämmintä, minulla oli siniset bikinini ja aurinko lämmitti vatsaa ja olkapäitä niin suloisesti, uskalsin kahlata suoraan syvälle veteen. Heittäydyin uimaan ja ystäväni, josta yllä kerroin, ui juuri sellaisen ison laiturin alta pois. Katsoimme toisiamme silmiin ja hän hymyili salaperäisesti, emme sanoneet mitään vaikka tuntui että jotain pitäisi sanoa. Ajattelin, että minäkin uin laiturin ali. Se oli suuri laituri, ehkä kymmenen kertaa kymmenen metriä kooltaan, keskellä vettä kuin ponttooni. Laiturin alle päästäkseen piti vähän sukeltaa, ja sukelsin ja tajusin sitten, että laituri onkin kiinni vedessä ja sen ali on sukellettava, ja vesi oli vihreää ja sameaa ja sitä tuli suuhuni, tiesin etten jaksa sukeltaa niin pitkään matkaa, pääni kopsui kattoon ja pakokauhu nousi. Vesi tuoksui voimakkaan mentoliselta. Yritin sukeltaa takaperin laiturin alta pois ja se oli vaikeaa, pääni kopsui ja happi meinasi loppua, kun äkkiä sainkin itseni pois. Haukoin keuhkot täyteen ilmaa ja heräsin hengästyneenä, henkeäni haukkoen.

Tuollaisen yön jälkeen päivästä voi kuitenkin tulla hyvä. Saatoin ystäväni seminaarinsa lähelle Tuomiokirkkoa, menimme ratikalla ja siellä oli kuuma kuin saunassa, ulos päästyämme haukoimme henkeämme ihanassa viileässä ilmassa kuin minä unessani. Hihittelimme ratikassa olleille pikkupojille, joita isät veivät päiväkotiin, pojat selittivät suu vaahdossaan leluistaan ja muista tärkeistä asioistaan. Halasimme ja toivoimme näkevämme taas pian, vilkutimme, erosimme. Minulla oli kymmeneltä (montako sataa kertaa olen kirjoittanut  k y m m e n e n  tähän kirjoitukseen?) aika kampaajalle, juuri sopivasti aikaa kävellä. Taas kerran, kauneinta Helsinkiä, Kruunuhakaako se oli? Kauniita vanhoja kivitaloja, sisäpihoja, kivijalkapuoteja, meri niin lähellä että sen melkein haistoi. Kävelin Hakaniemeen ja kävin Sokoksessa vessassa, ja, kröhm, ostin kengät. Ne ovat Tamaris-merkkiset, siniset mokkaiset puolisaappaat, joissa on pieni kopiseva korko. Sain niistä 20 euroa alennusta, mikä oikeastaan sinetöi ostopäätökseni. En ikinä osta kenkiä muuten kuin alennuksesta. 

Jatkoin kävelyäni Hakaniemen, Kallion, Sörnäisen läpi Vallilaan. Kampaaja sijaitsee siskoni naapurissa. Olemme nyt siskoni kanssa soitelleet paljon viime aikoina, jopa niin paljon että siskoni sanoi, ei nyt enää soitella, meiän pitää lopettaa nää tyhjänpäiväiset maratonpuhelut. Olen noudattanut hänen neuvoaan (koska onhan se pöllöä puhua päivittäin tunti puhelimessa puuta heinää). En kuitenkaan voinut olla nauramatta syvää sisäistä huutonaurua, kun siskoni juuri sattumalta ylitti katua ollessani melkein jo kampaajalla. Menin leveän risteyksen toiselle puolelle seisomaan hänen kulkureitilleen ja kun hän huomasi minut nauroin, Moi, stalkkaajasi tässä, kerta ei saanu soitella. Nauroimme molemmat ja tuo satunnainen kohtaaminen rakkaan ihmisen kanssa teki suloisen pohjavireen koko päivälle.

Kampaajani oli mukava, muttei valitettavasti kovin taitava. Hidas ja toinen puoli "tiukasta polkkiksestani" (kuten hän sitä luonnehti) taitaa olla vähän toista pidempi... Oli kuitenkin kivaa jutella, kepeitä, iloisia asioita, nauraa paljon. Ristin kampaajani Tommy Tabermaniksi ulkonäkönsä mukaan. Tuolla kampaajalla minua on hoidellut (!) kaksi muutakin miestä, Tarzan (tarvitseeko tätä nimeä avata? Voin paljastaa, ettei hän kiipeile pöydillä ja tee fööninjohdosta liaania, vaan hänen ulkonäkönsä... uuh-hmmm) ja Kukko (pöyhkeilevän käytöksen vuoksi).

Kävelin uusine "tiukkoine polkkiksineni" Pasilaan ja sieltä Auroran sairaalan ohi Mannerheimintielle. Halusin käydä yhdessä thaikkupaikassa, jonka olin pari päivää sitten bongannut. Ravintolan edessä oli voimakkaasti humalainen mies pissilla ikkunaa vasten. Virtsa höyrysi lammikkona asvaltilla ja minua oksetti. Kiersin miehen ja lammikon ja menin ovelle, joka oli lukossa. Ihmettelin, kun sisällä kuitenkin oli ihmisiä, näpersin aikani ovea ja ajattelin sitten, ei väkisin, ja menin tutkailemaan viereisen paikan ikkunassa olevaa listaa. Humalainen juoksi perääni. "Hei tyttö, tyttö!" Olin niin kuin en olisi huomannut ja hän tuli ihan viereen, tarttui hihaani, korjasi "hei nainen". Jatkoi, kyllä sinä nyt voit sinne mennä, mene vaan, ne laittoi sen oven lukkoon vain siks kun minä olin siinä. Kyllä sinä voit mennä". Hymyilin ja irrotin itseni hänen otteestaan ja minua itketti, miksi hän jakoi itsensä ja minut eri luokan kansalaisiksi, miksi ei olisi jakanut kun kaikki muutkin, toisille lukitaan ovet ja toinen otetaan sisään. Hymyilin ja itkin sisäisesti ja menin ravintolaan, he aukaisivat minulle oven.

100. postaus täyttyy leffoilla

Olen katsonut tässä kuussa paljon leffoja:

The Tourist

En tykkää tuollaisista toimintapläjäyksistä, ne eivät kosketa minua millään tavalla, ratkaisut ovat yhdentekeviä. Nukahdin ennen puoliväliä.

Missä kuljimme kerran

Rakastan kirjaa, pidän leffasta. Siinä kuvataan hienosti se viha, joka kansassamme kupli, joka sitten purkautui sisällissodassa. 

Precious

Hyä, koskettava, mielestäni realistinen. Tarinan äitikään ei ollut niin tunteettoman julma kusipää kuin ennen loppua vaikutti: tyhmä, epävarma vain. Mutta silläkin voi saada paljon pahaa, jos siihen yhdistyy katkeruus.

Hella W

Visuaalisesti hieno. Tarina jäi vähän ulkohtaiseksi kokemukseksi, mutta oikeastaan upea toteutus korvasi senkin.

kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4

Väriterapiaa, vuosipäivää, vapaapäivää, syntymäpäivää

Tänään on Villen syntymäpäivä ja huomenna kihlauksemme vuosipäivä. Vuosi ja yksi päivä sitten satoi lunta, maattiin sylikkäin tallinnalaisen hotellin sängyllä ja kuiskittiin rakkautta, ja ulkona satoi ensilumi. Valittiin sormukset ja syötiin hyvin ravintolassa. Tänään syötiin hyvin kotona, tein lohta jonka maustoin sitruunapippurilla, rosepippureilla ja smetanalla, ja sitten tein sellaisia täytettyjä paprikoita. Sain ohjeen ystävältäni ja työkaveriltani ja ne olivat niin hyviä, että kohosivat lempiruokieni top 10 - listalle, tiukan ja kriittisen seulan läpäisten.

Tällaisia paprikoita:

 Väriterapiaa!

Sisällä noissa on leipäkrutonkeja, valkosipulin kynsiä pienenä silppuna, öljyä, mustapippuria, suolaa, vuohenmaitojuustoa, kirsikkatomaatteja ja tuoretta basilikaa (jonka tuoksu on muuten niin huumaava, että haaveilin jo basilikan tuoksuisesta hajuvedestä).

Tällaisena pimeänä vuodenaikana on parasta pysyä lähellä kotinsa sydäntä, vaikka se sydän vähän rempallaan olisikin:

Yhtään öllömpää eivät myöskään ole kodin pienet herkut, kuten:

 "Mummopöytäni", eli jätelavalta haalittu pikkupöytä, siskolta saadut vanhat säilytyspurkit ja mummon virkkaama pitsiliina.

Uudet kynnet ja uusi suklaa, ja joulu, joka taitaakin olla ihan kohta ja jolloin minulla on neljän päivän vapaa. Olen viettänyt iltoja netissä erinäisillä lastenkapine-sivustoilla valkaten kummipojilleni joululahjoja...

Jos on kodin sydän vinksallaan niin voiko muuta odottaa kodin hengettäreltä?

Huomatkaa, että pidin oikein silmiä kiinni tuon patalappuni takana anonymiteettini varmistaakseni, 

vähän niin kuin pupujussi on piilossa pää pensaassa.

Tuo mekko on keväällä kierrätyskeskuksesta ostamani ja ihanaa mummostailia. Rakastan! Varmaan ainakin 40 vuotta vanha (?) ja täysin ehjä, hyvä ja sen oloinen ettei haurastu sadassa vuodessakaan. Olen kulkenut päiväni myhäillen itsekseni, kyllä ennen osattiin tehdä hyviä ja laadukkaita vaatteita, hoh hoh, kyllä ennen...

(Ruista ranteeseen, siskot!)

Leppoisia, hyväntuulisia, onnellisia juttuja... Ja sitten se kaipauksen pohjavire, aina.

Aiemman postauksen väsyneellä, alavireisellä teemalla mennään. Olin tänään töissä, tulin äsken. Siellä oli kivaa niin kuin yleensäkin. Tykkään nuoristamme, tykkään työkavereistani. Olen töissä reipas ja iloinen, nauran paljon ja puhun iloisia, tyhjänpäiväisiä juttuja. Niin teemme kaikki. Nauramme ja puhumme ja näen työkavereitani enemmän ja intensiivisemmin kuin miestäni tai yhtäkään ystävääni. Työni on sellaista, siinä ei olla sekuntiakaan yksin. Tyhjänpäiväiset jutut ovat työnväline, niin sen näen, se että ollaan läsnä ja täytetään ilma leppoisilla, hyväntuulisilla jutuilla ja naurunpurskahduksilla, mutta samalla ei kerrota mitään oikeaa. Pidetään etäisyyttä niin paljon kuin se tuossa jatkuvassa läheisyydessä on mahdollista. 

Välillä ihmettelen, miten vähän tiedän työkavereistani. Perusasiat vain, sen mitä saisi tietää jo facebookista, onko parisuhteessa, onko lapsia, minkä ikäinen on, mikä koulutus, missäpäin asuu, mistä on kotoisin. Sitten tuntemisen myötä tietää, kuka on hyvä organisoimaan, kuka on aina ystävällinen, kenellä on ronskeimmat vitsit, kuka reagoi väsymykseen vetäytymisellä, kuka piikittelyllä. Mutta en tiedä heidän haaveitaan, millainen heidän suhteensa puolisoonsa on, mitä he ovat tehneet ennen tuonne tuloa, mitä he pelkäävät ja mikä tekee heidät onnelliseksi, onko heillä ystäviä ja hyvät välit vanhempiinsa. Ja silti se vuorovaikutus on luontevaa, se on kirjoittamaton sääntö että se on tuollaista kepeää, ja samalla ollaan läsnä, kohdataan ihminen ihmisenä. Minä ajattelen että se on ammatillisuutta.

Nuorten kanssa asiat ovat helppoja jos niitä ei mieti ja vaikeita kun niitä pysähtyy miettimään. Millainen on vaikeastivammaisen ihmisen itsemääräämisoikeus, kun hän ei kuitenkaan pysty tekemään  m i t ä ä n  itse? Miten kohdata nuoret aikuisina muistaen kuitenkin koko ajan, että he ovat usein mieleltään lapsia? Miten olla samanaikaisesti perheenjäsen ja työntekijä, lähellä ja etäällä? 

Minusta on usein parempi olla miettimättä ja tehdä niin kuin tuntuu, ja uskon vielä että teen hyvin ja oikein, yleensä. Se tulee luonnostaan, tuntemisen kautta, se miten ollaan ja puhutaan ja puhutellaan ja ohjataan ja kasvatetaan tiedostaen kuitenkin samalla, että tässä ollaan vieraita ihmisiä ja lopulta minähän saan tästä rahaa, ja toisaalta: tämä on heidän koti. Koti-ihmisenä pidän tuota viimeksi mainittua erityisen suuressa merkityksessä.

Niin. Töissä on kivaa, työt sujuvat, teen siellä hyvää ja saan siitä vielä rahaa, ja olen ehdottoman ylpeä siitä mitä teen työkseni. Se on hienoa, voisin tuudittautua siihen sadan vuoden uneen ja mielenrauhaan, saada palkkani ja tehdä parhaani. Mutta. Vaikka rakastankin työtäni 90 prosenttisesti (ja kuinka moni voi sanoa rakastavansa työtään), loput kymmenen prosenttia muistuttaa, se ei tyydytä minua täysin. Siellä ei ole etenemismahdollisuuksia. Monet vuorot ovat sellaisia, että lillun siinä tutussa ja hyvässä, teen asiat samalla tavalla ja nauran samoille vitseille, kohtaan samat haasteet ja ilot kuin sata kertaa aikaisemmin. Siihen voisi totttua, siihen voisi tyytyä, ja kyllä minua vähän harmittaa olla osa sukupolveni työkulttuuria, sitä miten työltä odotetaan sitä ja tätä ja tuota, hyviä etuja, hyvää palkkaa, sopivasti haasteita, mahdollisuutta haastaa itsensä. Olisi niin hienoa vain...tyytyä. Nauttia siitä että 90 prosenttia kaikki on hyvin. 

Minä en tyydy enkä lopulta osaa tehdä kompromisseja. Se hetki ei ole vielä, eikä se ole ehkä vuoden päästäkään, mutta välillä aistin niin kipeästi että sattuu sen, miten vielä joskus tulee päivä kun tämä ei vain riitä. Tiedän sen, tunnen miten levottomuus kasvaa ja jätän tuon kaiken hyvän, kauniin, lämpöisen, tärkeän. Onneksi se päivä ei ole vielä.

Tämä on syksy ja nyt

Syksy väsyttää. Iho menee huonoksi, se on kasvoista rasvainen ja kuiva eikä meikki levity kauniisti, ja ihottuma uhkaa vallata kroppaa. Käyn töissä ja nukun paljon ja haluaisin nukkua enemmän, palelen ja hikoilen salilla ja sen jälkeen saunassa, sitten on hetken lämmin. Yöllä on ihanaa käpertyä peittoihin ja vetää itsensä sikiöasentoon, ottaa tyyny halaukseen. Syön suklaata ja päivittelen työkavereille, tuleeko teillekin syksyisin ihan hillitön syömisenhimo, sellainen että kroppa vaatii vararavintoa ja rasvakerrosta vaikka mieli ei sitä varsinaisesti haluaisikaan. Saan vastaukseksi raskausepäilyjä ja toisen työkaverin naurua, hänellä on syömishimo aina. Hermoilen välikausitakkiani, se on viime keväänä alennuksesta ostettu, sievä ja siisti mutta armottoman iso, näytän se päälläni satakiloiselta laatikolta, ja keksin sitoa takin vyötäisille siskon kirpparikassista nappaamani okranvärisen punosvyön. Takki on hyvä, taas. Kihlasormus pyörii sormessa ja on kerran hävinnytkin, löytynytkin onneksi, palelen ja sormet ovat kutistuneet. Poltan kynttilöitä ja kotona tuoksuu ranskalainen vanilja, mausteinen siideri sekä viikuna. Leikkaan hiukseni lyhyiksi ja värjään niitä punaisella, kohta pitäisi taas leikata. Neulon villasukkia ja onnistun kolmannen purkamisen jälkeen, sukat ovat vaaleanpunaiset ja suloiset ja minun itse itse itse neulomani ensimmäiset sukkani. Lähetän viestejä ystävilleni enkä jaksaisi nähdä, ja sitten kun näen en jaksaisi erota, haluaisin puhua pääni tyhjäksi ja monen, monen viinipullon verran. Ihastelen syksyn valoa, miten se osuu kauniisti ja häviää nopeasti, näin:

Niin, tämä on syksy ja nyt. Rakastan sitä, odotan sitä salaa viileinä kesäiltoina, ja silti se aina yllättää. Miten se väsyttää.

Kotikonnuille, ja takaisin

Oltiin Villesein kanssa viettämässä pidennettyä viikonloppua lapsuutemme maisemissa (tuosta sai vähän sen kuvan että oltaisiin sisaruksia. No, ei me olla. Vaikka olenkin aina halunnut veljeä. Mutta en niin paljon, että näkisin oman mieheni sellaisena - no niin nyt.). Oli ihanaa, rentouttavaa aikaa. Etukäteen stressaan noita kotiseutu-reissuja paljonkin, sitä miten monen ihmisen luona pitäisi ennättää käydä lyhyessä ajassa. Kokemukseni mukaan etukäteen stressattu on kuitenkin hyvän toteutuksen tae, enkä enää paikan päällä hermoile vaan kuljen kyläpaikasta toiseen iloisena ja seesteisenä kuin Buddha. Myös se, ettei yritä ahtaa joka vierailuun jokaisen ihmisen näkemistä, auttaa. Tällä kertaa näimme Villen ja minun perheiden lisäksi mummoa, ukkia ja vanhempaa kummipoikaani. Kyllähän siitä vähän huono omatunto meinaa tulla, että matkustaa tuonne kauas ja sitten ei edes tapaa kaikkia rakkaitaan, mutta arvostan kuitenkin enemmän sellaista laadukasta yhdessäoloa kuin pikaisia näyttäytymisiä.

Olen täällä blogissa kertonut paljon pienemmästä kummipojasta, mutta voi hyvänen aika, että tuo isompikin kaveri on suloinen. Hän oli kuulemma aikaisesta aamusta asti odottanut meitä, pukenut äkkiä päivävaatteet ja hoputtanut veljeäänkin pukemaan. Vietiin pienenä tuliaisena sellaiset suklaatikkarit ja kummipoikani aikoo säästää sen jouluun. Niin suloinen poika. Olisi kivaa voida nähdä enemmän, haluaisin kuulua hänen elämäänsä. Nyt käydessämme kyllä tuntuikin että kuulun, tuli niin hyvä mieli, kun hän oli odottanut meitä.

Sunnuntaina oli kiva tulla kotiin. Omat rakkaat tavarat ja maailman rakkaimmat kissat. Borta bra hemma bäst.

Unta, ruokaa ja kirjoja, ja sitten vielä rakkaat

Käytiin eilen siskokullan kanssa teatterissa, lasillisilla ja syömässä. Lasilliset huitaistiin jo ennen esitystä ja esitys oli niinkin korkeakulttuuria kuin Kummankin kaa, joka siis on Kumman kaa - tv-sarjan teatteriversio. Oli ihanaa pukeutua hienosti (uuteen pinkkiin bilemekkoon, helmiin, kopisevakantaisiin herrainkenkiin) ja upota penkkiin, nauraa ja kuulla nauru ympärillä.

Syötiin baarissa nimeltä Maya. Tykkäsin tosi tosi tosi paljon ja haluan mennä sinne uudestaankin. Ihanan kodikas paikka kynttilöineen, värikkäine seinineen ja maalauksineen ja vähän liian täyteen tungettuine pöytineen. Ruoka oli herkullisinta pitkään aikaan maistamaani, siinä oli jättikatkarapuja ja kalaa ja jotain kasvishöystöä ja se oli sopivan tulista niin, että lämmin olo levisi koko kroppaan.

Yöllä oli ihanaa, ihanaa, ihanaa nukkua yhdeksän tuntia syvää, virkistävää, mieltä ja kehoa ravitsevaa unta. En herännyt kertaakaan. Nukun kyllä yleensäkin hyvin, nukahdan nopeasti enkä heräile, PAITSI työvuorojen mennessä niin, että ensin on iltavuoro ja sitten heti perään -aamu. Olen vähän alkanut jännittämäänkin noita yhdistelmiä, sitä tietoa etten saa tarpeeksi (8-10h) unta vaikka menisin nukkumaan heti töistä päästyäni, eikähän se heti unille meno tietenkään onnistu reippaan ja aktiivisen työssäolon jälkeen, valvoskelen pari tuntia kotihommia touhuten ja toisen mokoman sängyssä hermostuneena unta odottaen. Jännittäminen ja hermoilu eivät tietenkään auta unenpään kiinnisaannissa vaan ajavat unen pois, se nyt on sanomattakin selvää. Toissäyö oli ihan pohjanoteeraus, olin vielä 03:00 kyhäämässä itselleni yöpalaa, kun tuli nälkä kaikesta siitä unen odottamisesta. Kello soi kuudelta ja olisin halunnut itkeä. Toisaalta tuo oli myös ihan rohkaiseva kokemus: Nukuin alle kolme tuntia, en kuollut enkä seonnut aamulla enkä missään vaiheessa päivää, tein työvuoroni reippaasti, juttelin ja nauroin ja vaikka olinkin ehkä vähän pysähtynyt ja tuijottava koin kuitenkin hienoja kohtaamisia, ja illalla näytin nätiltä ja kävin vielä teatterissa ja ulkona syömässä enkä edelleenkään kuollut, seonnut tai edes nukahtanut pystyyn.

Nukkuminen on yksi ihmisen elämän liikuttavimpia asioita, se miten ihminen vain tarvitsee unta, vaikka olisi miten kova bisnesihminen tai paatuneinkin rikollinen pitää nukkua, ja nukkuessa ehkä maiskuttaa tai käpertyy sikiöasentoon tai tuhisee ja on niin viaton, suojaton. Sanotaan, ettei mikään ole suloisempaa kuin nukkuva lapsi, enkä minäkään tietysti suloisempaa keksi. Viimeksi kummipoikani ollessa äiteineen Helsingissä vierailulla jäin vähäksi aikaa kahden kummipoikani kanssa, hän nukahti peittojen keskelle ja oli vaaleanpunaisine poskineen ja vaaleine kiharoineen, pulleine pikkulapsen raajoineen, niin vastustamattoman hellyyttävä että kävin kurkkimassa häntä viiden minuutin välein. Mutta kun tapaan ilkeitä, ylimielisiä tai muutoin ikäviä tyyppejä mietin aina, nukkuessa tuokin on kiltti, kiva, ihana, sellainen jota tekisi mieli varovasti sipaista poskesta. Hiljaa ettei herätä.

P.S. Suosittelen Markus Nummin kirjaa Karkkipäivä. Siinä Nummi kuvaa hienosti naista, joka ei ole nukkunut päivään, viikkoon kuukausiin ja joka sekoaa koko ajan enemmän. Toki naisen mielen kaaos ei johdu vain unettomuudesta, mutta siitäkin. Mietin usein lukiessani, voi laittakaa tuo ihminen nukkumaan, lukekaa niin monta satua että hän nukahtaa ja valvokaa vierellä, että hän nukkuu aamuun.

Reippaus palkitaan kaurismäkisyydellä

Pääsin tänään töistä jo kahdelta. Nyt on vähän rankka työputki (ihanien viiden päivän vapaiden jälkeen): aamu (koulutus), aamu (koulutus) ja heti perään ilta, aamu, ilta, aamu, ilta. Yksi vapaa, ilta, ilta, aamu, aamu, aamu. Auts. No mutta nyt on jo päivä viisi ja reippaasti vastustin haluani kuukahtaa sohvalle heti töistä päästyäni. Sen sijaan siivosin, Ville tiskasi, silitin silityskoppani tyhjäksi, Ville teki ruoan joka nyt tuoksuu uunissa. Illalla menemme leffaan katsomaan sen Kaurismäki-leffan Le havre.

(Kuva)

Toivottavasti lehva on hyvä! Uskon kyllä että on. Mennään vielä Kluuvikadun Maxim-teatteriin, siellä se sali on niin kaunis että jos leffa ei miellyttäisikään voi katsella ympärilleen ja nauttia näkemästään.

viiden päivän vapaat

Olen viettänyt hyviä päiviä, vapaita päiviä. Sain ystäväni ja kummipoikani Helsinkiin lauantaiyönä, he lähtivät tänään. Ensimmäinen yö meni meillä ja loput hotellissa. Rakastun kummipoikaani koko ajan enemmän, hän on puolitoista-vuotias eikä enää vauva, hän on pieni ihminen jolla on oma temperamentti, omat vitsit ja kujeet, omat kiukunaiheet, mielenkiinnonkohteet. Hän on suloinen, sanalla sanoen suloinen. Oli ihanaa päästä taas juttelemaan ystävän kanssa, meillä on omat pienet vitsimme joille nauramme katketaksemme, ja niin pitkä yhteinen historia takana että yhdessäolomme on täysin mutkatonta, tuttua.

Ajelimme sunnuntaina Porvooseen. Onpa se viehättävä kaupunki! Asuisin siellä mielelläni, hoin monta kertaa päivän aikana, kyllä täällä voisi ihminen asua ja olla onnellinen, miksei täällä voisi?. Kiertelimme Porvoon vanhassa kaupungissa, räpsimme kuvia ja kävimme söpöissä sisustuskaupoissa. Ostin maatuska-korun, taskupeilin, avaimenperän ja korvikset. Söimme hyvin ja kävelimme jalkamme kipeiksi mukulakivikaduilla.

Maanantaina oltiin Tallinnassa, päivä oli kiva ja väsyttävä. Ostin kahdet housut, kaksi pulloa viinaa ja kasan koruja, kuuntelin kaunista viron kieltä ja ajattelin taas, rakastan tätä kaupunkia. 

Eilen vetkuiltiin hotellilla, naurettiin ja juteltiin ja sain satamiljoonaa intohimoista pusua kummipojaltani. Käytiin Stockmannilla katsomassa papukaijoja ja kaupoilla pyörähtämässä, käveltiin kaivopuistoon ja oltiin leikkipuistossa, ihailtiin Eiran hienoja taloja.

Tänään he lähtivät, siivosin ja nukahdin sohvalle, olo on tyhjä ja täysi samanaikaisesti ja hymy hiipii kuin väkisin.

Arjen luksusta

Eilen koin ihania arjen luksus-hetkiä. Olin jo mennyt sänkyyn lukemaan, kun vatsa alkoi valittaa nälkää. Hipsuttelin keittiöön ja pilkoin itselleni kulhoon tuoretta ananasta. Laitoin sämpylän sisään juustoa, makkaraa ja suolakurkkua ja nautin yöpalani sohvalla. En ole syönyt vaaleaa leipää yli neljään kuukauteen ja se maistui vehnäiseltä ja höttöiseltä, noh, sämpylältä, hyvältä. Ananas oli makeaa ja kirpeää, ihanaa. Maha täynnä palasin sänkyyn, paleli, sänky oli lämmin pehmeä pesä, peitot kuohkeat ja lämpimät, mylläsin itselleni kolon ja jatkoin hyvän kirjan lukemista. Ville käänsi unissaan kylkeään, kietoi kätensä ympärilleni ja puhui unissaan, sanoi minua kiltiksi... Hihitin hänen kaikesta päätellen herttaiselle unelleen ja annoin unen viedä itsenikin, oli lämmintä, pehmoista, maha täynnä, kissat jaloissa, rakkaan kädet ympärillä.

Sydän!