maanantai 14. toukokuuta 2012

Nuo onnelliset päivät

Olen niin onnellinen! Kuluneen viikon aikana on tapahtunut paljon kivoja asioita, mutta kerron nyt ensin tämän päiväisen, kun se on päällimmäisenä mielessä:

Sain meidän parvekkeen kuntoon! Voi iloa, voi elämän riemua! Että voi ihminen olla tällaisesta onnellinen. Olin eilen ystäväni luona naapurikaupungissa ja siinä heidän parvekkeellaan istuessani mietin, että ei hitto, miten minä sisustusfani aka kotihiiri aka kotini on linnani voisinpa olla siellä aina - nössykkä voin hyväksyä, että kodissani on paikka, jossa en haluaisi edes piipahtaa. Miten olen hyväksynyt sen jo kolme vuotta!! No itsesyytökset sikseen ja ei kun tänään Kauppatorille kukkamyyjän luo. Oli muuten kesäinen fiilis kävellessäni kauniissa Helsingissä auringonpaiste punana poskille ja lämpönä kehossa, kymmenen somaa pikku-orvokkia kassissa heiluen.

Kotona iskin orvokit ruukkuihin ja valmistauduin Ikea-retkeen. Olin tehokkaasti puolitoista tuntia ja siinä ajassa ennätin käydä syömässä, kiertää koko saamarin hallin (eksyinkin vähän), ostaa hengareita, pukupusseja, sipsua, karkkia, kaksi mukia, ulkokalustemaalia, siveltimiä, istuintyynyt, puulaattoja..., huomata miten monen vanhemman kasvatusmetodi taitaa olla lahjonta ("ostetaan jäätelöt jos oot kiltisti"), uhkailu ("äiti syö ite molemmat jäätelöt jos et oo kiltisti") ja kiristys ("nyt istut ihan hiljaa, jos äiti joutuu tulemaan jonosta komentaa sua niin se on sitten heippa niille jäätelöille"), lukea kirjaa ja paleltua tuulessa bussia odottaessani.

Bussissa mielessäni oli vain tämä,
 
 eli nice cup of tea (kaneliteetä, lime- ja inkiväärilohkoja, paljon hunajaa) kera suklaan,

mutta halusin kuitenkin tehdä ensin työn, sitten huvin. Muistinvirkistykseksi vielä parvekkeemme ennen:

Ja tältä se näyttää nyt:



Paljon, paljon parempi! Suorastaan viihtyisä, toteaa hän vaatimattomasti. Nyt oikein odotan lämpimiä päiviä (no, odotan kyllä muutenkin), kun pääsee omalle sievälle parvekkeelle juomaan aamukahvia ja lukemaan hyvää kirjaa, tai istumaan iltaa hyvässä seurassa (hätätapauksessa viinipullokin käy;-)).

Tietenkin kaikkihan voisi olla paremmin ja haaveenani onkin, että noita laattoja olisi sen verran, että riittäisi koko lattiaan. Nyt tuossa on tuollainen polku. Samoin liinan haluaisin käytännöllisyys-syistä vahakankaisena, ja siihen nyt raaskinkin investoida, kunhan seuraavan kerran pääseen issoon kaappaan. Laatoille olisi tullut sen verran hintaa, että lompakko uhkasi karata omille teilleen jos ostan ne... Pitihän sitä pikkuista sitten kuunnella.

Mutta siis, eikä siinä vielä kaikki vaan kuten alussa mainitsinkin, on viime päivinä ollut muitakin kivoja juttuja. Eilisestä tähän päivään olin tosiaan työkaverini ja ystäväni luona yökylässä. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa. Grillasimme, toisin sanoen ystäväni valmisteli grillattavat ja hänen miehensä grillasi ne ja minä kävin valmiiseen pöytään, joka piti sisällään kasvis-halloum-juusto - vartaita, pihvejä, maissia ja pekoniin kietaistuja täytettyjä herkkusieniä. Joimme viiniä ja juttelimme kaikki jutut menneiltä kuukausilta, pelasimme mölkkyä ja trivial pursuitia, kävimme koiran kanssa kävelyllä ja olimme kumpikin yhtä mieltä siitä, että teki hyvää nähdä.

Jouduin lähtemään ystäväni luolta jo yhdeltätoista (mikä tuntui pikkutunneille venyneen illan päälle aika pimeeltä), koska minulla oli tatuointi kahdelta. Nyt on mieleinen! Aiemmin oli siis pelkkä apila levinnein arpeutunein ääriviivoin ilman mitään vartta tai varjostuksia. Nyt näyttää tältä:

 

Tykästyin siihen tatuointi-paikkaankin kovasti (Stigmata Tattoo, Eerikinkatu 12, Helsinki) ja aion ottaa seuraavankin tatuointini siellä. Haluan oikeaan käsivarteeni sisäpuolelle kädensuuntaisesti menevän kaunokirjoituksen Hope. Ville sanoi että se on klisee, mutta hei - eivätkö kaikki elämän peruspalikat ole? Usko, toivo, rakkaus, onnellisuus, luottamus... Kaikki on miljoonaan kertaan sanottu, laulettu, näytelty ja kirjoitettu. Minä haluan hope,koska ei ole elämää ilman toivoa (ainakaan sellaista elämää, jota haluan ja johon päivittäisillä teoillani pyrin) ja koska, noh, kaikessa on toivo, toiveikkuus, haave... En välttämättä haluaisi kirjoittaa itseeni englanniksi, mutta Toivo nyt olisi ehkä vähän hölmö. Kas kun ei Anselmi tai Mauno.

Perjantaina olimme Villen kanssa Tallinnan päiväristeilyllä. Oli ihana päivä! Oikein sellaista kunnon laatuaikaa kahdestaan. Laivamatkat menivät nopeasti korttia pelaten, viiniä nauttien, jutellen, nauraen, Taxfreessä pyörien ja viuh vain olimme jo maissa. Aika Tallinnassakin vain hujahti, kävimme Rottermannin vaatekaupoissa ja hyppäsimme sitten ratikkaan ja menimme Ülemisten kauppakeskukseen, jossa Ville osti hyvännäköiset seksifarkut pillifarkut ja kengät ja minä, tadaa, en mitään. Sitten jo nälkä kurnikin, menimme samaan ravintolaan missä Tallinnassa aina ja minä tilasinkin saman kuin aina, pippuripihvin. Ville otti villisikaa. Miettikää, alkupaloineen, oluineen, pääruokineen ja jälkkäreineen koko setti maksoi 32 euroa! Eli on Virossa totisesti vielä edullisempaa, vaikka paljon ovatkin hinnat nousseet.








Ihan hyvin onnistuin Tallinnan puolella hillitsemään itseni shoppailuissa, ostin vyön, kaulakorun, edullista kosmetiikkaa, hiusvärejä, viiniä. Laivalla innostuin ostamaan hajuveden (sellainen kuin Clean-sarjan Cotton t-shirt - tuoksu, joka jännästtiei tuoksu oikein miltään, ja sitten kuitenkin tuoksuu, puhtaalle pyykille, raikkaudelle, sellaiselle hyvälle että sitä voisi vain ajatella erinomaisen hyväksi ominaistuoksuksi...) ja samalla työkaverille pyynnöstään tupakkaa kartongillisen, ja niistä tulikin niin iso yhteishinta että myyjä tuikkasi minulle kassalta viinipullon kyytiin, jolloin ostosten yhteishinnaksi tuli melkein satanen ja sain ilmaisen risteilylahjakortin. Juhlistin sitä tanssimalla Villen kanssa Pepe Wilbergin musisoinnin tahtiin...

Nyt olen rättipuhkipoikki. Tai tuntuu itseasiassa kuin olisin tulossa kipeäksi, mutta ihan yhtä hyvin voi johtua väsymyksestäkin, kun viime yönä jäi unet niin vähiin ja tänään olen kuitenkin touhunnut kuin mikäkin. Taidan hörppästä toisen kupillisen teetä ja painua pehkuun kirjan kanssa. Tänään luin loppuun sellaisen ihanan kirjan kuin Pionin rakkaus, sen on kirjoittanut Lisa See, joka on tämän hetken lempikirjailijani. See kuvaa romaaneissaan kiinaa eri historian vaiheissa. Pääosassa on aina nainen ja hänen elämänsä kautta historiakin aukeaa ihan tuosta noin vain. Tuo Pion rakkaus oli aika outo kirja, siinä 16-vuotias tyttö 1600-luvun Kiinassa on elänyt hyvin suljettua elämää ollen koko ikänsä omassa ylhäisökodissaan. Tytön nimi on Pioni ja hänen rakkain kirjansa on Pionipaviljonki. Siinä on kaksi rakastavaista joista nainen riutuu kuoliaaksi rakkaudesta ja menee kolme ihmisikää ennen kuin nainen ja mies jälleen kohtaavat, koska heidän rakkaudensa on taivaisiin kirjoitettu ja vahvempaa kuin kuolema. Pionin isä järjestää pihallaan kolmipäiväisen esityksen Pionipuutarhasta ja Pioni pääsee muiden naisten tavoin seuraamaan esitystä verhojen takaa.

Pioni bongaa katsomossa miehen johon iskee silmänsä ja kolmena iltana esityksen aikaan Pioni ja mies tapaavat salaa Kuupaviljongissa. Kolmantena ilta esityksen ja salatreffien jälkeen Pionin isä julistaa yleisölle, että hänen tyttärensä on menossa naimisiin (avioliitto on järjestetty jo vuosia sitten) ja osoittaa miestä, josta tulee Pionin sulhanen. Mutta Pioni on niin maansa myynyt koska ajattelee ettei sulhanen kuitenkaan ole hänen kuunkatselupaviljongissaan tapaamansa miehen veroinen eikä edes katso kuka mies on. Pion äiti tajuaa että Pioni on käynyt omilla teillään ja lukitsee tyttärensä huoneeseen. Pioni miettii vain rakastettuaan, riutuu ja lopettaa syömisensä, ja keskittyy fanaattisesti Pionipaviljonki-romaaniin, hän kirjoittaa siitä omaa selitysteostaan.

Syömttömyydestä seuraa tietysti se, että Piono kuolee. Juuri ennen kuolemaansa isä paljastaa, että Pionin tuleva mies olisi ollut se Pionin salainen rakkaus. Pioni viedään ulos kuolemaan, kuten tapana oli, ja kuoltuaan seikkailut vasta alkavatkin. Koska Pionin nimeä ei erinäisten sattumien vuoksi kirjoiteta Esi-isien muistolaattaan, ei Pioni tule saamaan rauhaa tuonpuoleisessa vaan hänestä tulee kurja maanpäällä vaeltava nälkäinen aave. Pionille sattuu ja tapahtuu ja koko ajan hän rakastaa miestään, kunnes oltuaan jo parikymmentä vuotta nälkäisenä aaveena hän alkaa tehdä hyviä teköjä eräälle tytölle ja järjestää henkivoimiaan käyttäen tämän naimisiin Pionin suuren rakkauden kanssa. Piono toimii heidän hyvänä aaveenaan ja saa lopulta haamuhäät, jotka ovat muutoin kuin normaalit häät mutta morsian vain sattuu olemaan kuollut. Vihdoin Pioni liitetään iäksi miehensä suvun nimeen, mutta voi, hänen esi-isien muistolaattansa on edelleen tyhjä ja ilman muistokirjoitusta siinä ei voi saada rauhaa ja lepoa.

Oho, tulipa pitkä juonikuvailu. Aivan ihana kirja. Suosittelen! On todella mielenkiintoista lukea sen aikaisista uskomuksista ja perinteistä, jotka kirjassa on esitetty sillä tavalla luontevasti ja selittelemättä että niitä pitää ihan luontevina ja tosina. Vaikka vähän pimeeltähän tuo noin selitettynä kuulostaa. Joten lukekaa, hyvät ihmiset!



2 kommenttia:

  1. Ihana tuo partsi!! Ihan tuli himo kaikkiin sisustusohjelmiin ja niihin ennen ja jälkeen -kuvasarjoihin. Mahtava! Tuolla istutaan iltaa toivottavasti usein! (vai milloin teille paistoikaan aurinko.. Päivällä kai ainakin?)

    Kerttu

    VastaaPoista
  2. Joo tuossa kyllä näkee ennen-jälkeen - efektin :) Ei sentään uhri-syyllinen - asetelmaa... ;) :D Ööh... :D Tuohon paistaa oikeestaan koko päivän aurinko, iltaisin kuumimmin kun se tulee tuolta urheilukentän puolelta sivulta eikä aurinkovarjokaan suojaa.

    VastaaPoista

Mitäs mietit?