Arki nelihenkisenä perheenä

Arki nelihenkisenä perheenä on ollut monella tapaa erilaista kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin varautunut samanlaiseen hormoniryöppyyn ja ylikierroksilla touhuamiseen kuin Naken synnytettyäni, Naken hillittömään mustasukkaisuuteen, siihen että kaikki on jokseenkin rankkaa enkä oikein tunne itseäni. Yksi noista kohdista osui oikeaan: arki on rankkaa. Ei kuitenkaan hormoniryöpyn ja mustasukkaisuuden takia, päinvastoin olen ollut koko ajan oma tuttu itseni ja mustasukkaisuuden sijaan Nakke on ollut ihanan innostunut vauvasta ja muuten touhunnut entiseen malliin juttujaan.

Rankkuus tulee siitä, että olen ihan älyttömän väsynyt. Vauva herättää tunnin välein syömään ja syö kerralla pitkään eivätkä voimani ole vielä edes palanneet synnytyksestä. Lihaksia särkee ja on kuin olisin juossut maratonin, mihin kai synnytystä voikin verrata. Ilmeisesti maidonnousuun liittyen sain vielä flunssan, olen tukkoinen ja päätä särkee ja lihakset kolottavat entisestään. Olen väsynyt - tunnin pätkissä nukkuminen tuntuu tasan samalta kuin ennen synnytystäkin. On ihanaa, että pää toimii kirkkkaasti (väsymystää lukuunottamatta - tänäänkin puhuin pitkät tovit riikinkikukosta enkä edes tajunnut sanoneeni väärin) enkä ole tunteineni heittelehtivä hormonikimppu, mutta pientä piristystä tähän kaipaisi. Aionkin nyt Villen loman aikaan ottaa joka päivä päiväunet ja vähän maksella takaisin univelkaani -  sitä mukaa kun kerrytän uutta.

Samalla olen kiitollinen ja onnellinen maailman rakkaimmista lapsistani. Tuntuu että olemuksessani on uutta lempeyttä ja pehmeyttä ja tuntuu ihmeelliseltä että olen saanut juuri nuo kaksi upeaa lasta. Nakke on yhtäkkiä niin hurjan osaava ja taitava,  hän vitsailee, hänen kanssaan voi keskustella vastavuoroisesti, hän jaksaa kävellä lähipuistoon ja on liikuttavan iloinen vauvasta. Sairaalassakin syöksyi heti katsomaan vauvaa halaukseni väistäen ja esitteli jokaiselle hoitajalle, toisille vierailijoille ja vanhemmille vauvaa ("Kato vauva, kato! Napa! vauva! Oijoi, oi!") ja kotona  käy välillä taputtelemassa ja ihmettelemässä pikkusiskoa. Hän on minun rakas, rakas esikoiseni josta olen valtavan ylpeä; joka on opettanut minulle kaiken tämän äidinrakkauden mitä minussa on.

Ja sitten vauva. Hän on niin hurmaava, aivan oma persoonansa vaikka on vasta kolme ja puolikiloinen pikku kirppu. Hän on virkeä ja tomera, osaa päättäväisesti vaatia ruokaa muttei itke kuin erityistapauksissa, vaipanvaihdossa vaikkapa, tai jos en ymmärrä nälkävihjeitä. Hän katselee minua yöllä niin kauniisti, ihanat viirut mustikkasilmät, ja syö sitten silmät ummessa nautiskellen. Hän on niin kaunis!

Imetys sujuu ilokseni alusta asti hyvin - kuten sanottu vauva osaa vaatia itse ruokaa (vertaan tietysti Nakkeen, joka piti elämänsä ensimmäiset viikot herättää syömään kolmen tunnin välein ja joka torkahteli kesken syönnin miljoona kertaa niin että jouduin lisäksi antamaan pullosta omia lypsyjä, ja jonka kanssa sittemmin käytimme rintakumia melkein neljä kuukauta lukuisien rintaraivareiden saattelemana) eikä sitä hemmetin rintakumia tarvita. Ainut ongelma on taas maidon ylituotanto, joka tuplaa kuppikoon niin että olen kuin joku Ö-luokan pornoleffan silikonitähti ja tekee rinnat inhottavan raskaiksi ja pinkeiksi, kipeiksi. Imettäminen myös sattuu jonkin verran - nähdäkseni vauvan imuote on aivan oikea, rinta vain on niin pinkeä ettei hän saa siitä tarpeeksi laajaa otetta. Lypsän keskellä yötä viemäriin ja tukahdutan huonon omatunnon siitä miten menee hyvä kermamaito hukkaan - en jaksa alkaa maidonluovuttajaksi enkä nyt edes lypsää itselle pakkaseen. Muutenkin yritän välttää koko lypsämistä niin kauan kunnes pinkeys käy kestämättömmäksi, koska en tahdo entisestään lisätä maidontuotantoa.

Suorittaja minussa meinaa ottaa vallan joka päivä niin että suunnittelen päivän täyteen tekemistä suoni ohimolla tykyttäen. Sitten vedän syvään henkeä ja tietoisesti muistutan itseäni, että nyt on tärkeintä saada omat voimat takaisin ja nauttia tuosta pienestä vauvanrääpäleestä, joka joka päivä kasvaa pois vastasyntyneen kuplastaan. Ihmeen hyvin olenkin osannut ottaa rennosti, vaikka mitään sohvaperunaa minusta ei saa tekemälläkään. Tänään meillä oli illalla ensin siskoni ja sitten vielä Naken kummisetä puolisonsa kanssa - oli ihana istua ja jutella mutta nyt on takki tyhjä. Päikkäreitä ennen olin vielä ensin ulkoillut Naken kanssa ja heti aamusta tehnyt suursiivouksen kodin ollessa harvinaisesti tyhjä (vauvaa lukuunottamatta). Hmm, näin kirjoitettuna kuulostaa kyllä aika tehopäivältä...  Huomenna otan vielä rennommin. Ja nyt käyn ihanassa lämpimässä suihkussa flunssaani lepyttelemässä ja sitten sohva ja herkut kutsuu.