Synnytyskertomus - 21.6.2015

Perheemme on kasvanut nelihenkiseksi! Tuntuu aina hölmöltä sanoa näin jälkeenpäin, mutta lauantai-iltana aavistelin synnyttäväni seuraavana päivänä. Jep, uskokoon ken tahtoo mutta noin mietin. Valitsin seuraavan päivän vaatteetkin sillä  ajatuksella, että saan ne sitten helpost temmottua pois ja vaihdettua sairaalan kaapuun (enkä edes saanut - Ville joutui auttamaan). Tuplasimme vielä illalla synnytysmahdollisuuksia erästä perinteikästä keinoa käyttäen ja niinpä sitten yöllä heräsin vähän ennen kolmea siihen, että reidet tuntuivat epämääräisen märiltä. Samantien alkoi supistella ja siirryin alakertaan pähkäilemään, onko märkyys tosiaan lapsivettä vai mitähän ihmettä, ja kellottelemaan supistuksia. Niitä tulikin heti kolmen minuutin välein. 

Puoli neljän aikoihin Nakke heräsi huutamaan ja kävin sanomassa Villelle että pitää unikoulua, minua supistelee ja lapsivedetkin taisivat mennä. Takaisin alakertaan, Ville unikouluili Naken kanssa ja laittoi samalla itseään valmiiksi ja minä soitin Kättärille. Oli todella ärsyttävä kätilö puhelimessa, ynseä ja kyseenalaistava ja kaikin puolin ikävä tyyppi. Sanoi pitkin hampain että kai me voidaan tulla näytille vaikka heillä kyllä on sulku päällä - onneksemme koitui se kun vauvan pää ei ollut vielä täysin kiinnittynyt. Ja äimisteli ettenkö ole laskenut liikkeitä - haloo, kolmen minuutin välein tiukkoja supistuksia, tunne itse liikkeitä siinä! Sanoi vielä loppuun tympääntyneenä että älä nyt hirveästi liiku enää ja yritä nyt muistaa (!) laskea niitä liikkeitä. Juu, kiitos Rouva Empatia.

Soitin siskolleni ja  laitoin Villelle kahvin tippumaan ja kävin vielä äkkiä verkkopankissa, ja puhisin ja puhaltelin napakoita kolmen minuutin välein tulevia supistuksia. Siskoni tuli nopeasti  ja lähdettiin Villen kanssa ajamaan. Supistukset olivat jo inhottavia, vaikersin niitä mutta pystyin kuitenkin niiden välissä puhumaan. Kättärillä jouduin käyrille ja puhelimessa ollut ynseä kätilö teki sisätutkimuksen ja otti lapsivesinäytteen. Hän ei osoittanut missään vaiheessa mitään positiivista tunnetta, tivasi vain kivun suuruuttaa ja mitä kipulääkettä haluan, ja kun kysyin mitä vaihtoehtoja on hän ei suosutunut kertomaan (?). En myöskään saanut tietää mitä sisätutkimuksesta oli paljastunut eli paljonko synnnytys oli edennyt, enkä yhtään tiennyt mitä pitäisi tehdä. Saamani panadol ei tietenkään enää auttanut, ei myöskään kuumavesipullo eikä liikkuminen. Kärvistelin jonkun tunnin ja pyysin sitten lisää kivunlievitystä, ja kätilö näpäytti miten "siinä nyt ei pitkään mennyt" ja lähti luotsaamaan meitä synnytyssaliin.

Siellä olikin sitten normaalin mukava ja asiallinen kätilö vastassa. Sain ilokaasua ja supistukset pitenivät ja sanoin Villelle etten kovin kauan enää halua olla ilman epiduraalia. Kätilöillä oli vuoronvaihto ja aamuvuoroon tuli "tuttu" kätilö: olimme käyneet hänen imetystukivastaanotollaan Naken ollessa vauva. Sinnittelin vielä hetken ilman epiduraalia, päätin että kahdeksalta pyydän sen vaikka Ville kannusti että pyydä nyt hyvänen aika jo aiemmin. En yhtään tiennyt paljonko synnytys oli edennyt ja pelkäsin hidastavani sitä epiduraalilla, mutta lopulta oli vain pakko hälyttää. Tai luulin hälyttäneeni mutta noin viiden minuutin odottelun jälkeen Ville painoi hälytysnappia uudestaan estelyistäni huolimatta ("Älä! Mä en halua olla mikäään rämpyttäjä!"), ja silloin kävi ilmi että aiempi hälytykseni ei edes ollut mennyt. Kätilö tuli huoneeseen ja olin hieman kivusta sekava, koska hänen mentyään kutsumaan lääkäriä kysyin Villeltä, enkö ollutkaan muistanut pyytää epiduraalia.

Kahdeksalta sain epiduraalin ja toisin kuin Nakkea synnyttäessäni, se ei missäään vaiheessa vienyt kipua kokonaan. Terävä supistuskipu vaihtui noin vartin kivuttommuuden jälkeen tylppään paineeseen, kun vauva alkoi laskeutua alemmas. Aloin myös täristä kauheasti, hampaat löivät loukkua ja vapisin aivan holtittomasti punkallani. Makoilin lopulta ehkä tunnin ja siirryin sitten keinutuoliin, ja tylppä "vessahädän tunne" kasvoi. Pisssalla käydessäni lorahti kunnolla lapsivettä (aiemmin sitä oli vain tihkunut jostain ylempää) ja tuli loput limatulpasta.

Kymmeneltä kysyin voisinko kokeilla ponnistaa ja kätilö tsekkasi paikat - täysin auki eli kyllä vain sopi. Parikymmentä minuuttia puhaltelin ja puuskuttelin ja olevinaan ponnistin, vaikka tunsin itsekin miten homma ei juurikaan etene. Supistuksia myös tuli harvakseltaan ja läpi ponnistusvaiheen juttelimme supistusten välissä Villen ja kätilön kanssa juhannuksesta, grillaamisesta, kesäsäistä ja synnytyksestä. Nakkea synnyttäessäni olin puolet ajasta jossain kiputranssissa, syvällä omissa maailmoissani, mutta nyt pystyin läpi synnytyksen ajattelemaan kirkkaasti enkä kovimpienkaan supistusten aikana päässyt vajoamaan pois tästä maailmasta.

Lopulta tunsin miten vauva oli selvästi alempana ja ponnistuksissa alkoi olla haastetta. Supistukset olivat pitkiä ja melkein jokaisessa voimat loppuivat kesken ennen supistusta, ja sitten sitä taas odoteltiin ja juteltiin mukavia ja minä tuijotin kattoon ja luin lampussa olevaa tekstitarraa uudestaan ja uudestaan, mutten kyllä jälkeenpäin enää muistanut mitä siinä luki.  Yhtäkkiä tunsin että ihan kun vatsa toimisi ja puuskahdin nolona että voi hemmetti, mutta kätilö oli todella kiva ja selosti miten vauva painaa suolta ja ei voi samanaikaisesti ponnistaa vauvaa ja pidättää kakkaa, ja että hän kyllä omasta kokemuksesta tietää että  tulee vähän vaivaantunut olo, vaikkei siis todellakaan tarvitsisi. Ja niin relasin, tai oikeastaan pinnistin kaikki voimani ponnistukseen ja vihdoin koitti hetki kun Ville sai kutsua toisen kätilön paikalle. Sitä ennen kätilö kertoili miten tukkaa näkyy ja kysyin "onko totta", ja kätilö nauroi että kyllä on ihan totta. En voinut olla huutamatta ja sain synnytettyä pään viiltävä kivun saattelemana (sain tuossa vaiheessa pinnallisen pikku repeämän ja valittamani viilto ja kirvely johtui kuulemma siitä), ja sitten sitä taas odotettiin seuraavaa supistusta. Retkotin jalat levällään sängyllä vauvan pää jalkovälissäni, katselin kattoa ja mietin jotenkin huvittuneena että hitto mikä tilanne. Vihdoin tuli taas supistus ja melko pienellä työnnöllä sain vauvan ponnistettua ulos.

Hän alkoi heti itkeä kovalla äänellä ja minä purskahdin itkuun. Oli ihana saada hänet rinnalleni, olin todella liikuttunut ja kiitollinen ja tuntui ihmeelliseltä että raskaus, joka koko kevään oli mennyt kaikkien huolien ja stressin sivussa ja josta olin enemmän valittannut kuin ollut iloinen, oli poikinut jotain noin täydellistä ja ihanaa. Vauva oli aivan kinan peitossa ja niin kaunis, niin ihanan kaunis! Juttelin hänelle ja silittelin ja hän vain katseli siinä vakaasti, ja minua itketti ja olin sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

Vauva söi rintaa yli tunnin. Ville kävi siinä välissä tekemässä meille välipalaa ja odotin nälkäisenä milloin pääsen itsekin syömään. Vauvan lopetettua kävin kuitenkin suihkussa ensin, kätilö auttoi minua kampeamaan itseni verilammikosta. Länttäsin vahingossa sukkani vereen ja se muuttui kokonaan punaiseksi, ja sitten en edes itse taipunut ottamaan sitä pois. Kätilö kehui miten reippaasti nousin sängyltä ja liikuin, vaikka ite tunsin itseni lähinnä raihnaiseksi sata-vuotiaaksi. Pääsimme lapsivuodeosastolle ja minua vain itketti, miten vauva oli niin täydellinen ja miten minä niin ihmeellisen onnekas, miten olimme nyt tässä vaikka raskaus oli usein tuntunut vain rasitteelta, välttämättömältä pakolta.