Viimeisen kirjoituksen tunnelmista ryhdistäytyneenä päätin ottaa elämäni haltuun ja tehdä siitä kauniin. Olen sopinut tapaamisia ystävien kanssa, ottanut vastuuni töissä ja tänään kävin Villen kanssa treffeillä. Käytiin elokuvissa katsomassa "vinksahtanut joulutarina" Rare Exports, joka oli paras pitkään aikaan näkemäni elokuva. En edes vilkuillut kelloa kertaakaan! Siinä sai itkeä, nauraa ja pelätä, ja tarina oli juuri sopivan vinksahtanut, niin että siinä oli hurmaavaa outoutta mutta kuitenkin se oli täysin uskottava. Ja elokuvan maisemat vetosivat johonkin sieluni melankoliseen, pölyttyneen slaavilaiseen nurkkaan: suttuinen talo Venäjän rajalla, rapisevat maalit talon seinässä ja kämäisiä ulkorakennuksia, karu ruma talvi ja mahdottoman kaunis suomen kieli. Ja tarinan keskiössä olevat isä ja poika olivat liikuttavia, se miten poika halusi isältään enemmän ja isä olisi halunnut olla hellempi isä, muttei se hellyys vaan sopinut suuhun, ja kun oli niin paljon huoliakin, taloudellisia ja vaimon kuolema (tai avioero) ja se sellainen käpertynyt yksinäisyys. Ja kuitenkin hyviä tovereita ja isän vilpittömyys tehdä mitä tahansa poikansa hyvän eteen, ja pojan halu kasvaa isänsä rakkauteen, ja koko se jurottava suomalaisuus, pohjoisuus, Suomen talvi.
Ostin leffaan karkkia ja sipsiä. Ei edes olleet niin hyviä kun muistelin. Ja oikein odotan, että pääsen huomenna vesijuoksemaan. Kävin eilenkin ennen töitä ja se on kunnon urheilua, ja siitä saa niin tasaisesti kipeät lihakset että se tuntuu vain makealta.
Ennen leffaan lähtöä siivottiin Villesen kanssa. Minä imuroin ja Ville luuttusi ja luututessaan huhuili, hei muistithan imuroida ovien takaa, ja nyt sitten pysyt siinä missä oot, mä en halua mitään jalanjälkiä tähän just luututtuun lattiaan. Ja minä ehkä vähän tunnistin itseni enkä voinut olla hymyilemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?