Pitääpä valottaa vähän suhdettani muutoksiin, lukeehan blogini esittelytekstissänikin kaipuustani ja - ennen kaikkea - pelostani uusiin tuuliin. Tämä on hyvä ja kuvaava esimerkki suoraan arjesta:
Ville osti siis eilen uuden sohvan. Sohva on hieno ja hyvä istua, iso kuin mikä, liian iso meille ajattelin. Tulin töistä kuin myrskynmerkki ja nopeasti saimme riidan pystyyn. Ensimmäinen riita kihlaparina muuten, eikä yhtään sellaista kuin olin kuvitellut; että kun olemme kihloissa joko emme enää riitele, tai riitelemme niin että sormukset lentelevät ja että jotenkin se kihlaus olisi riidoissa tapetilla. Ja nyt mentiin ihan sellaisen normikuvion mukaan - huudettiin, paiskottiin ovia, sanottiin kurjia asioita, ja sitten minä tietysti itkin, ja itkin vallan tikahtumaisillani, uusi sohva tuntui isolta ja vieraalta kuin joku kamala tunkeileva valtamerilaiva keskellä kaunista kotiamme, kotia joka oli oma pikku pesä ja rakas ja tärkeä ja johon oli käytetty aikaa ja ajatuksia. Ja sitten iso valkea mörkö keskellä sitä... Itkin henkeni edestä ja sitten rauhoituin ja nykäisin hihaa ja nyhjäsin ja nyhjättiin ja halattiin ja sovittiin pitkän kaavan mukaan, mmm, ja sitten lyötiin viisaat päämme yhteen ja toden totta, saatiin hyvä ja toimiva järjestys. Ja koti on taas koti ilman tunkeilijoita, oma, rakas, tärkeä, silmäterä, enkä enää muista millainen se vanha järjestys oli.
Mutta silmiä kuumottaa yhä kaikesta siitä itkemisestä.
No mutta hyvä, että helpotti! Parisuhde on vaikea paikka, vaikka molemmilla olisikin hyvä ja vakaa tahto...
VastaaPoistaKyllä helpotti - on varmaan ihan tervettä välillä päästellä höyryjä pihalle? Meillä riidellään niin harvoin, että riidat on ihan puhdistavia, vaikka jäähän niistä tietysti paha mieli myöskin. Ja mietin, että riidoissa taitaa oppia enemmän itestään kuin siitä toisesta - eikä välttämättä mitään kivoja juttuja.
VastaaPoista