"Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?"

Pääsin töideni kautta osallistumaan sellaiseen vuoden mittaiseen koulutukseen. Koulutusta on kaksi kertaa kuussa niin, että ensimmäinen kerta on teoriaa luentojen muodossa ja toisella kerralla olemme työnohjauksissa pienryhmissä. Todella mielenkiintoinen koulutus, mutta täytyy sanoa, että nyt olen kyllä joutunut/ päässyt itseäni viisaampaan seuraan. Esittelykierroksella kävi ilmi, että monet ovat kyllä laillani sosionomeja, mutta sitten on myös paljon yliopistossa opiskelleita, parhaillaan johtotehtävissä työskenteleviä, miljoonia lisäkoulutuksia käyneitä ja siis kaikin puolin välkkyä ja urapolullaan määrätietoisesti etenevää porukkaa. Ja ne luennot! Koko ajan tuli uutta asiaa, luennoitsija ehdotteli luettavaksi kirjallisuutta, josta en ole kuullutkaan, ja käytti luontevasti käsitteitä, jotka eivät sanoneet mitään. 

Minun pitää kuitenkin muistaa, että suuri osa koulutukseen osallistuneista on minua vanhempia. Minun urapolkuni alkaa nyt, tai alkoi 4.8.2010 kun pääsin tuonne töihin. En tietenkään ole vielä voinut kahmia itselleni samanlaisia meriittejä. Se ei tarkoita, etteikö niitä tulisi. 

Nyt, kun olen taas ollut yli viikon pois töistä, olen taas miettinyt, mitä oikein tuolla teen ja miksi en ole jossain oikeissa sosionomin töissä. Ja heti kun sain tuon sanottua ääneen eli kirjoitettua tähän tuli ihan kauhea epäusko, että mitä ihmettä oikein horisen! Miksen voi olla tuolla ja miksen voi olla onnellinen, kun kuitenkin tykkään tuosta työstä. Ehdin kyllä vielä, turha yrittää ahmia koko kakkua kerralla kun nyt voin nautiskella tästä yhdestä siivusta. Heh, tuohan sopii myös uuteen painontarkkailijan elämänrytmiinikin.

Eilen työnohjauksessa kävimme läpi jokaisen omia, työssä jaksamista tukevia voimavaroja. Minä tajusin siinä, että ehkä ongelma ei niinkään ole työ, vaan koko muu elämäni. Minua on jo pidempään vaivannut, että aika vain valuu ja lipuu ja en saa siitä otetta. Tuntuu että työn lisäksi olemisellani ei ole merkitystä. Tällaisessa tilanteessa monet varmaan tekevät lapsia, saavat sitä merkitystä olemiselleen. Minä haluan oppia nauttimaan elämästäni, haluan että jos joskus saan lapsia olen sitä ennen saanut elää tätä omaa, kaunista elämääni. 

Nyt pitää vain selvittää, mikä se oma elämäni on.

P.S. Olen muuten terve, mutten edelleenkään kuule oikealla korvallani. En ole kuullut sillä viikkoon ja pelkään, etten enää ikinä kuulekaan. Kävin kolmella lääkärillä tämän korvatulehduksen takia. Ensimmäinen oli viikonloppupäivystyksen lääkäri, joka kirjoitti antibioottikuurin eikä oikein sanonut mitään. Toinen oli työterveyslääkäri, joka kirjoitti toisen antibioottikuurin, hiivasienireseptin, ripulilääkereseptin, tulehduskipulääkereseptin, tukkoisuutta avaavan lääkkeen reseptin ja korvatippojen reseptin ja sanoi, että minun pitäisi mennä korvalääkärille. Kolmas lääkäri sanoi, ettei antibiootit auta tähän vaivaan, että voin lopettaa toiset korvatipat koska hän määrää uudet ja että kuulon häviäminen on ihan normaalia korvatulehduksessa, koska korvakäytävä on niin turvonnut, etteivät ääniaallot pääse sinne. Eli ehkä jos ensimmäinen lääkäri jo olisi vaivautunut kertomaan tuon, ei siihen mennyt tuskin minuuttiakaan aikaa, en olisi panikoinut että jään kuuroksi enkä olisi tarvinnut koko ajan olla varailemassa lääkärinaikoja.