Töistä Lontooseen ja lomalle lompsis

Olen lomalla. Hurraa! Mikä ihaninta, tuntuu että olen ollut lomalla jo viikon, koska viime keskiviikkona aloitin lomaani edeltävät vapaat, mutta oikeasti menossa on vasta kolmas lomapäivä. Luulen, että ihan ihan oikeasti lomalla olen sitten, kun en enää muista monesko lomapäivä on menossa, enkä mieti asioita töissä (vaikka mietinkin lähinnä kivoja asioita, kuten hassuttelua työkavereiden kanssa). Yhtenä yönä näin kauheaa työpainajaista, siinä menin loman jälkeen töihin ja sain kuulla, että yksi nuoristamme oli kidnapattu ja jo hyvää vauhtia "variksenpelätiksi Aasiaan", ennen kuin hänet oli onneksi löydetty, ja taivastelimme raportilla, eikö ihmisten mielestä vammaisilla ihmisillä ole muuta virkaa kuin irvistellä rumasti jonkun aasialaisen puuvillapellon nurkkaan heitettynä. Tällä kidnapatulla nuorella ei ollut kidnappauksessa edes pyörätuoliaan ja ajattelin, miten kamalan tuhoisaa tuollainen on asentohoidon kannalta, voi hänen kehoparkaansa, ja voi tuota rakasta, rakasta nuorta ihmistä, ja tuossako todella on vammaisen ihmisen ihmisarvo.

Brrr. Hrr. Voisi luulla, että on mahdotonta nähdä painajaisia, kun on näin suloinen unikaveri:

Tuosta unesta voi ehkä nähdä ajatukseni siitä, miten työtäni ei taideta juurikaan arvostaa. Eihän sillä sillä tavalla ole kauheasti väliä, kun kuitenkin itse ajattelen tekeväni arvokasta työtä jolla on tarkoitus (niin typerältä ja pateettiselta kuin se kuulostaakin), mutta toisaalta siinä juuri on ristiriita: tykkään todella työstäni, pidän sitä tärkeänä ja mielekkäänä, ja silti se kiinnostaa niin harvaa läheistäkään ihmistä. Ymmärrän etteivät kaikki halua tehdä tuota elääkseen eikä kaikista tuohon olisikaan, mutta on kummallista miten välillä välittyy sellainen ylenkatsonta, ikään kuin puuhastelisin, näpertäisin, kuluttaisin aikaani ennen oikeita, hienoja töitä. 

Mutta se töistä.

Palasin viime yönä Lontoosta, jossa olin viisi päivää ja neljä yötä rakkaan pikkusiskoni kanssa. Oli rikas loma. Olen matkustellut verrattain vähän ja jo matkalla olo itsessään on havahduttava kokemus - ja sitten vielä uusi kieli, kulttuuri, ihmiset, rakennukset, kadut, autot, kukat, kaupat ja kaikki siihen päälle! Välillä mietin, että tämäkö nyt on sitä lomaa ja onko tässä mitään helvetin järkeä, maksaa itsensä kipeäksi että pääsee toiseen maahan eksymään metroihin ja tungeksimaan jonoihin - mutta välillä, ja useammin, mietin, että tämä on ikimuistoista aikaa ja kunpa tämä ei ikinä loppuisi... Loppujen lopuksi eilen kotiin päästyäni olo oli sekä haikea että riemukas ja matka tuntui vielä ihanana painona sielussa, ja vielä tänäänkin olen ollut puoliksi Lontoossa. 

Tykkäsin Lontoosta kaupunkina kovasti, vaikka se onkin kovin iso ja matkamme sen näkemiseen kovin lyhyt, ja minua kiusasi taas ajatus siitä, että mitä mieltä on matkustaa jonnekin lyhyeksi ajaksi, kun jonkun pikkuisen supisuomalaisen kylänkin tuntemiseen menisi vuosia. Yritin kuitenkin karistaa nuo ajatukset pois ja onnistuinkin siinä. Lontoossa viehättivät: ihmisissä hurmaava yhdistelmä kohteliaisuutta ja välinpitämättömyyttä, kauniit arvokkaat jykevät vanhat rakennukset, patsaat joita oli paljon mitä jännemmistä aiheista, suuria, esittäviä patsaita, kaupungin kauneus yleensäkin, metroverkoston selkeys, sadat ja taas sadat kioskit ja pikkukahvilat, korvia lellivä joka puolella laineileva brittiaksentti, ihmisten moninaisuus. Koin ravisuttavan oivalluksen, että mitä minä aina olen tietoinen ja turhantarkka itsestäni, kun maailma on iso ja kuhiseva sekametelisoppa ja ihmisiä on niin monenlaisia ja silti olemme kaikki erilaisia ja eikö se ole ihme jota pitää juhlia? Ja juhlimisella tarkoitan nyt sellaista jokaisella hengenvedolla elämää ylistävää hiljaista, olemassaoloon nojaavaa juhlintaa, sellaista että kiitos että saan elää ja olla ja hengittää ja tehdä tämän kaiken juuri minuna, minuna, minuna. Ja että sinä olet juuri tuollainen, ihana, kaunis, ihmeellinen, kallisarvoinen.

Hih, vau. Koin hetken jotain ihanaa universaalia rakkautta, armoa, kauneutta.

Lontoossa en pitänyt: ruoasta, joka oli rasvaista ja hiilaripitoista ja joka paikassa niin kammottavan epäterveellistä ja pahaa etten yhtään ihmettele miten ihmiset näyttivät siltä miltä näyttivät, eli minulta, mahareppuineen ja pulleine reisineen, jonottamisesta (t. nimim. hän ei koskaan todella sopeutunut kaupunkielämään) ja siinäpä se. En myöskään pitänyt siitä, että olin koko matkan flunssassa ja sairastuin lopulta poskiontelotulehdukseen (johon en ole vieläkään eistynyt hakemaan lääkekuuria), mutta sehän ei tietenkään ole Lontoon vika.

Tässä vielä pari kuvaa ja sitten poistun keskuudesta. Ohjelmassa nenäkannu meets nenäni (ja suolavesi meets suuni, kun en ole vielä kovin harjaantunut kannun käyttelijä).

(Sydänkuva)