Täynnä elämää

Vauva on koko illan potkinut niin ihanasti, että mikä olisikaan parempi päivä raskauspostaukselle kuin tämä? (ja kaiken lisäksi olen yövuorossa ja hommat alkaa jo nyt, klo 00:00, olla tehtynä...)

 

 

Raskaustestin tein 20.12.2012 Kampin kauppakeskuksen vessassa klassisesti pari viikkoa häämatkamme jälkeen. Olin ollut edeltävän yön töissä ja kärsinyt jo usean päivän ajan kuukautiskipumaisista "krampeista", jotka ystäväni mukaan olivat hänellä ensimmäinen raskauden merkki. Ja niin vain piirtyi tikkuun himmeän himmeä plussaviiva! Kyllä siinä vähän kädet alkoivat täristä ja suu levisi hymyyn, vaikka samalla tilanne tuntui jotenkin kovin luonnolliseltakin. Olin ehtinyt tuota testiä ennen tehdä elämässäni noin tuhatviisisataa negatiivista raskaustestiä, joista jokaiseen olin saanut lietsottua itseni uskomaan että nyt sitä ollaan raskaana, joten vaikea sanoa tuntuiko tuon nimenomaisen plussatestin tekeminen sitten erilaiselta...

 

 

Menin kotipaikkakunnalleni vievään bussiin ja soitin Villelle, joka oli aamuvuorossa. Höngin että "mulla on tärkeetä asiaa", mutta tulinkin sitten kauhean tietoiseksi itsestäni ja muista matkustajista ja kerroin lopulta raskausuutisen tekstiviestillä... Seuraavana aamuna (tai aamuyönä, kun en saanut hammassäryn vuoksi nukuttua) vanhempieni luona tein digitestin, ja siihen piirtyi ihanat sulosanat: Raskaana 1-2 viikkoa. Valokuvasin testiä ja lähdin sitten isäni kyydillä särkyvastaanotolle, jossa ensimmäistä kertaa sanoin ääneen, "mä oon raskaana".

 

 

Villen jälkeen ensimmäisenä kerroin ystävälleni T:lle tekstiviestillä, M:lle tavatessamme ja K:lle hänen soittaessaan. Hän oli itsekin tuolloin raskaana melkein samoilla viikoilla kuin minä, mutta valitettavasti raskaus meni myöhemmin kesken. Keskimmäiselle siskolleni kerroin myös melko varhain.

 

 

Ensimmäiset raskausviikot olivat ristiriitaista aikaa. Olin samaan aikaan sekä valtavan onnellinen että toisaalta en oikein käsittänyt koko juttua. Podin myös helvetillistä hammassärkyä ja sairastin peräjälkeen kaksi korvatulehdusta, joihin sain antibioottikuurit. Uutena vuotena menin taas särkyvastaanotolle ja sain vihdoin hampaalleni hoidon, jonka se olisi tarvinnut jo ennen joulua, ja siihen onneksi loppui yletön särkylääkkeen vetäminen.

 

 

Hammaslääkäriä seuraavana päivänä sain valtavan itkukohtauksen, kun tajusin, etten ollut sanonut lääkärissä olevani raskaana ja he ottivat röntgenkuvan. Googlailin ihmisten juttuja siitä, mitä kaikkea moinen holtittomuus aiheuttaa vauvalle ja olin lopulta aivan hysteerinen pelosta ja syyllisyydestä. Jyskyttävä omatuntoni rauhoittui oikeastaan vasta ensimmäisessä neuvolassa, kun terkkari sanoi, että tuosta aiheutunut säteily oli niin pientä ettei vaaraa ole; ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

 

 

Jossain kuudennen tai seitsemännen viikon paikkeilla alkoivat raskausoireet, joista inhottavimpina muistan palelun, turvotuksen, tissikivun ja kestokrapulaa muistuttavan kuvotuksen, joka kuitenkin harvemmin päätyi oksennukseen asti. Palelu oli ennenkokematonta ja rajua, tuntui että luuni olisivat jäässä ja hohkin jäätävää kylmää sisältäpäin, niin että mitkään viltit ja peitot eivät lämmittäneet. Tunsin itseni oksettavaksi lehmäksi (ilman lehmille ominaista söpöyttä), kun olin vatsoja ja rintoja  myöten pinkeä kuin joulusika. Lihoin jonkun kuusi kiloa ennen ensimmäistä neuvolaa, osin turvotuksen takia, osin siksi etten vain näyttänyt sialta vaan myös söinkin kuin sika.

 

 

Nukuin oikeastaan koko ajan (paitsi töissä käydessäni) ja tuntui, ettei mikään uni ole riittävää. Olin ihan fyysisestikin väsynyt ja normaalitkin arkipäiväiset puuhat veivät täysin voimat. Muistan miten yksillä neljän päivän vapailla jaksoin tehdä yhden pukemista ja meikkaamista isomman jutun per päivä: yhtenä päivänä siivosin, toisena kävin salilla, kolmantena kaupassa. Muun ajan makasin sohvalla ihan tokkurassa.

 

 

Joskus viidennentoista viikon paikkeilla pahoinvointi ynnä muut oireet loppuivat kokonaan, niin että loogiseen tapaani en tietenkään voinut iloita vaan kipitin taas ostamaan raskaustestin. Pelkäsin kovasti vauvan kuolevan kohtuun. Onneksi tuossakin oli kyseessä väärä hälytys ja testi pärähti plussalle heti kun sain sen pissaan. Ding ding ding, usko nyt urpo että olet raskaana, se tuntui kiljuvan.

 

 

Vasta raskausviikolla 20 olleen rakenneultran myötä olen saanut mieleeni enemmän iloa kuin pelkoa ja huolia. Oli ihanaa nähdä oma pieni tytär tekemässä kuperkeikkaa, nähdä että hän voi hyvin. Nyt pari viikkoa olen myös saanut nauttia useita kertoja päivässä tytön liikkeiden tuntemisesta, mikä on tällaiselle hermoilijalle parasta lääkettä. Tytöllä on jo nimi ja mietin usein, millainenkohan tyyppi hän on. Paitsi valtavan ihana, tietenkin!

 

 

Vaikka itselleni tämä raskaus on maailman isoin ja ihmeellisin asia, ovat muut ihmiset ottaneet sen luontevasti. Tulevat isovanhemmat ovat innoissaan, ystäväni iloisia puolestamme, työkaverit kohteliaan kiinnostuneita. Olen onneksi saanut yllättävän vähän typeriä neuvoja, mistä olen kiitollinen. Myöskään huoliani ei ole vähätelty.
 

 

Ehkä ainut ärsyttävä asia on sellaiset "odotas kun..." - kommentit, esim. odotas kun se potkii koko ajan, odotas vaan kun supistukset alkaa, odotas vaan kun alkaa närästää, odotas vaan kun on kesäkuuma ja tuskailet ison mahasi kanssa. No minäpä kuulkaas odotan, koska missään nimessähän en voi iloita tästä hetkestä: olen raskaana, kaikki on mennyt hyvin, olen onnellinen ja jaksava, vauvan liikkeet tuntuvat ihanilta. Yritän muistuttaa itselleni, että a. ihmiset tarkoittavat hyvää/ eivät tarkoita yhtään mitään, sen kun puhuvat ja b. olen varmaan ollut itse samanlainen paksuna oleville ystävilleni.

 

 

Yksi kysymys jota saa kuulla kyllästymiseen asti on "Miten olet voinut?". Olen alkanut vastata siihen, että ihan normaalisti. Tavallaan vointini on ohittanut kuulumiseni ja jotenkin tuohon vointi-kysymykseen sisältyy olettamus, että voinnissani pitäisi olla jotain erikoista. Vaikka itse olenkin pökerryksissä tästä raskaudesta, tiedostan kuitenkin samalla, että tämä paksuna olemisen tila on niiiiiiiiiiin tavallista. Ei tähän kuulu sen ihmeemmät olot ja voinnit (siis välttämättä), vaan monetkin naiset porskuttavat arkipäiväisissä askareissaan uutta elämää sisällään kantaen.

 

 

Vaikka: onhan se ihan hemmetin ihmeellistä!