Intomieli

Illan toinen postaus! Nyt on vauhti päällä!

Tuntuu niin kuin jouluna olisi kääntynyt uusi lehti elämässäni. Syksy oli pitkä, pimeä, väsynyt ja alavireinen, en innostunut mistään, olin jatkuvasti pettynyt ja lannistunut. En muista syksyltä oikein muuta kuin jatkuvan puuduttavan väsymyksen ja sen, että mietin jatkuvasti Tätäkö elämä on, että on työ, mies ja kiva koti, miten kauan tätä jatkuu. Että kaikki on hyvin mutta tuntuu parhaimmillaankin ookoolta, tämä ei tyydytä minua, ei minua ole tällaiseen luotu - ja samalla, typerä hemmoteltu nirppanokka, mikä on kun ei kelpaa, moni olisi onnellinen, kuule yritäpä nyt olla vähän vähemmän tuollainen diiva. Hain opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja pääsin, ja sitten tulikin joulu ja yhtäkkiä kaikki oli täynnä pehmeää kynttilänvaloa, rakkaita ihmisiä, lempeää kiireettömyyttä - tuli joulu joka oli kuin lämmin huopa ympärilläni, se pehmensi kaiken ulkopuolisen pois, se hioi jopa omat ajatukseni pois.

Sitten tuli tammikuu ja lensimme Barcelonaan, ja kun tulimme sieltä tuntui kuin osa Espanjan auringosta olisi jäänyt minuun, kuten päiväkirjaani kirjoitin. Samalla tein myös erinäisiä lupauksia joihin en varsinaisesti uskonut, mutta joiden mukaan aloin melkein kuin huomaamattani elää. Tunsin taas iloa työstäni. Tein työni paremmin, en ehkä niinkään suorituksellisesti paremmin vaan enemmän ajatuksella ja sydämellä. En nimenomaan enää kokenut kaikkea suorittamiseksi vaan olin läsnä. Ja koska viihdyin paremmin työssäni tuli minusta vastuullisempi, ja koska maailmassa se hyvä minkä tekee tulee aina takaisin, huomasi esimiehenikin muutoksen ja lupasi minulle erinäisiä uusia, mielekkäitä työtehtäviä. 

Vähän aikaa sitten luin Elizabeth Gilbertin kirjan siitä, kuinka hän päätyi naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja millaista ajatustyötä se vaati. Sitoutuminen, luottamus, toisen ja omien huonojen puolien hyväksyminen. Nimenomaan se hyväksyminen, rajaton, armollinen hyväksyminen joka on rakkaudellisempaa kuin mikään romanttinen höttö. Kaikessa arkisuudessaan. Mietin omaa parisuhdettani ja palaset loksahtivat kohdalleen. Ehkä ensimmäistä kertaa tajusin, että olemme kaksi erillistä ihmistä ja tämä on meidän oikea elämämme, ei tv-sarjan täydellisen parisuhteen näytelmä tai se, mitä näkee muiden suhteista pienen vilauksen ja tekee siitä omat johtopäätöksensä noilla on kaikki aina täydellistä, tämä on oikeaa elämää ja elämä on tie, välillä se on niin risuttunut ettei tahdo päästä läpi, välillä sataa ja koko tie on inhottavaa upottavaa liejua, mutta välillä on niitä aurinkoisia tasaisia pätkiä kun pääsee oikeaan juoksijan pilveen ja tuntuu että jaksaisi vaikka maailman ääriin, pää suloisesti pilvessä.

Työkaverini sanoi sunnuntaina, että niin kauan kuin määrittelee elämänsä sanoin "ihan ok", on siinä jotain pielessä, ja minä sanoin niinhän se on. Viime syksynä elämäni oli ihan ok ja silloin juuri kaikki oli päin hittoa. Olen intomieli, tarvitsen aina jotain mistä olla innoissaan, jotain minkä nälkä minulla on. Miten välillä aloinkaan ajatella että se intomielisyys olisi jotain mikä pitää tukahduttaa? Intomieli on lahja se olen minä.