Viime aikoina on ärsyttänyt, noh, lähinnä kaikki. Ärtymykseni huipennuksessa mietin, että hittoako minä aina tänne blogiinkin niin positiivisesti kirjoitan. Että onpa ärsyttävää, sekin. Miksen antaisi palaa ja päästelisi kiukkua näppäimille. Miksi muutenkin aina yritän etsiä ne valoisat puolet. Onko mitään järkeä.
Ja aina vain päädyn siihen, etten voi valita kaikkia tilanteita mutta voin valita asenteeni. Silloinkin, kun huono päivä sekoittaa koko pään ja tuntuu niin ylivoimaiselta ja hallitsevalta ja ajatus "ainakin olen terve ja elossa" tuntuu lähinnä vittuilulta. Koska: noh, ainakin olen terve ja elossa. Kun laittaa melkein minkä tahansa asian tuon rinnalle on vaikea olla huomaamatta mittasuhteita, ainakin jos on tällainen kylmäverinen realisti mitä itse olen (hah, hah, hah).
En tarkoita väheksyä muiden ongelmia. Tiedän, että olen monessa asiassa hyväonninen, jopa oikein sellaisessa kultalusikka suussa ja kermaa persuksissa tyyppisesti. Olen terve, olen vakituisessa työsuhteessa, olen onnellisessa parisuhteessa, minulla on koti, perhe, ystäviä. En tiedä millaista on elää oman tai läheisen sairauden varjostaessa päiviä, en tiedä pahoista talousvaikeuksista enkä rakkaan ihmisen menettämisestä. Ja kiitos, kiitos, kiitos Luojani siitä.
Mietin välillä, vaikutanko ärsyttävän ylimieliseltä, sellaiselta jota vaikeudet eivät ole koskettaneet ja joka leuhkana liputtaa positiivisuuden puolesta. Mutta... Niin. Onhan minullakin, tietysti, ollut omat vaikeuteni, sellaiset jotka jollekin olisivat olleet lannistavia ja jotka jollekin toiselle eivät olisi tuntuneet miltään. Kriisini, kasvunpaikkani, epävarmuuteni (voi kuulkaa!), suruni, huoleni, pettymykseni. Olen nähnyt ja kokenut ja tulen näkemään ja kokemaan. Ja aina vain päädyn siihen, että kun on tämä ihana kamala valinnanmahdollisuus, niin miksei valitsisi hyvää.
Enkä muuten kehtaa edes kertoa, mitkä asiat viime aikoina ovat ärsyttäneet. Tuon ylläolevan valossa ne näyttävät aika pieniltä.... Esimerkiksi (eli minä nyt kuitenkin kerron), olen joka päivä vihannut peilikuvaani ja vihannut kampaajaa, jolla viimeksi kävin. Olin tammikuussa löytänyt kivan hiusmallin ja viimekertainen kampaaja pilasi sen, niin että näytän nyt naispuoliselta rallikuskilta, heppatytöltä tai "sano vaan reiskaks"-tyypiltä, sellaiselta rempseältä naiselta jota ei ulkonäkö kiinnosta mutta joka nyt häidensä kunniaksi päätti laittaa vähän lakkaa ja otsatukan pinneillä kiinni. Aargh... Olen joka päivä miettinyt oliko se kampaaja hullu vai tyhmä, mutta sitten olen miettinyt myös: hiukset kasvavat. Seuraavaksi menen jollekin toiselle, ja printtaan mukaan kuvat. Ja että ainakin minulla on epämuodostunutta vain hiukset eikä esimerkiksi pää tai käsi.
Joka aamu olen herännyt vittuuntuneena ja inhonnut itseäni, kun nukun 12 tunnin yöunia enkä vain saa itseäni ylös. Mutta... Saanhan työaamuinakin. Saan jos on sovittu tapaaminen. En siis vaivu mihinkään salaperäiseen koomaan jonka syytä lääkärit ympäri Eurooppaa hätäpäissään selvittävät vaan ihan itse päätän sitä torkkua painaa, ja vielä, ja vielä, ja vielä, ja sitten onkin mennyt neljä tuntia siitä kun kello soi. Mitä sitten. Joko nukut ja et narise tai sitten heräät aiemmin ja et narise.
Olisihan näitä. Pikkujuttuja. Narinaa. Vaikka olen terve ja elossa tässä vapaassa, ihanassa maassa. Hullu tyttö!
No kun sepä se on, ettei tyytyväisyys ihmistä aja eteen päin elämässä, vaan tyytymättömyys ja laiskuus ne saavat parannusta elämään kehittämään. Jottas tiijjät. Saa valittaa, kummitus antaa luvan. ;-D
VastaaPoistaTästä voisin kirjoittaa vaikka kirjan (mutta kaikkien onneksi en sitä tee:D), oon miettiny näitä juttuja tosi paljon! Tavallaan olen samaa mieltä: kyllähän kaikki muutokset lähtee siitä, että huomaa, että joku on niin kuin ei pitäisi olla. MUTTA. Paljon oon myös miettiny, että mikä sitten on elämässä eteenpäin menemistä? Parempi työ, palkka? Entä jos viihtyy nykyisessä. Parempi mies? Entä jos rakastaa nykyistä. Jne. Tuntuu että koko ajan pitäisi olla tavoittelemassa jotain, ehkä se on tämän ajan henki.
VastaaPoistaMä oon aika sellainen itseeni perustyytymätön ihminen, esim. jos käyn kuntosalilla mietin luultavasti jälkeenpäin, että miksen tehnyt kovemmin, jos siivoan kodin niin mietin miksen siivonnut jo eilen, jos sain koulussa hyvän arvosanan mietin miksen saanut kiitettävää. Nyt olen oikein tietoisesti opetellut ja opettelen laskemaan rimaa, nimenomaan ettei koko ajan tartteis yrittää kehittyä ja parantaa ja SUORITTAA, vaan että nytkin on hyvä.
Ja aina näissä pohdinnoissani päädyn lopulta siihen, mikä mun mielestä on ihmiselämän pointti: olla onnellinen. Yksinkertaisesti olla onnellinen, aidosti ja syvästi. ja rauhassa itsensä kanssa. Ja mitä enemmän tutustun itseeni, sitä enemmän huomaan, ettei mulle tuo onnea jotkut saavutukset. Tyytyväisyyttä kyllä, nostatusta itsetunnolle, mutta, niin. Musta tuntuu, että kun päättää haluta olla onnellinen, niin silloin alkaa tehdä niitä asioita, jotka auttaa tuohon tavoitteeseen pääsemistä. Vaikka ne teot olis tyyliin kuppi hyvää teetä (Ceylon Garden - oon rakastunu!!)tai kimppu tulppaaneja pöydällä. Asiat joista nauttii.
Mä uskon, että kaikki se hyvä mitä on on meissä itessämme, kaikissa ne jutut joista voi tulla onnellisimmaks. Tietysti siihen tarvii hyvää myös ulkoa, että on koti-, talous-. ym. asiat kunnossa, mutta pelkästään niistä haviteltu onni olisi aika tyhjää...
Nyt taisin lipsua aika kauas sivupoluille. Mitenkähän saisin kiteytettyä. No, niin, hmm. En silti diggaile valittamista. :D Niistä asioista joille ei voi mitään, on aika mieltä kuormittavaa valittaa, ja niistä joille voi niin ei kun hihat heilumaan vaan.
Mutta HUOM: aion kyllä jatkossakin valittaa, ei tämä mikään lupaus ollut!! :D Ja on valittaminen kyllä välillä terapeuttisinta mahdollista terapiaa, jos on hyvä kuunteleva korva vastaanottamassa. Ja mielellään sen korvan jatkona muutenkin hyvä ja empaattinen rakas ihminen. Ja nyt meni jo kummalliseks... :D