Tässä vähän kuntoilupohdintaa pitkään, jaarittelevaan (tai nätisti sanottuna polveilevaan) tapaani kerrottuna.
Aloitin kuntosalilla käymisen joulukuussa 2010. Olin ollut silloin täällä töissä neljä kuukautta ja köyhien opiskeluvuosien jälkeen vähän niin sanotusti innostuin, kun kaapit pursusivat ruokaa ja sitä sai syödä niin paljon kuin halusi naurettavan pientä summaa vastaan. Söin, en juuri liikkunut, lihoin. Muistan sen hetken kun havahduin. Olin sovituskopissa, kiskoin farkkuja ylleni. Purnasin mielessäni, miten vaatekoot ovat nykyään niin pieniä. Ihmettelin mahaani, yritin vetää sitä sisään, ajattelin oonpas mä turvonnut. Sitten oikein vedin terävästi henkeä oivalluksesta, EI HITTO, enhän mä mitään ole turvonnut ja tällaisia nää koot nyt vaan on, mähän olen lihonut! Tää maha tässä on mun maa, se on löysää läskiä se on iso, s e o n m u n m a h a.
Itseinho oli siis jälleen kerran sopivin avain muutoksen moottoriin (heh, heh). Tai, kuten rakas ystäväni Tampereelta kerran sanoi, kyllä se keppi vaan toimii paremmin kuin porkkana. Totta!
Kuntoilutaustani on vaihteleva. Olen ratsastanut viisi vuotta nuoruudestani ja pelannut seuraavat viisi vuotta yhtä joukkuepeliä. Itsenäisesti minulla on ollut pari juoksukautta, syksy-kevät 2006 ja kesä 2007, jolloin juoksin lähemmäs sata kilometrä viikossa ja olin hyvässä kunnossa. Ikinä en ole kuitenkaan kokenut kuntoilua mitenkään elämäntavakseni. Lenkillä käyminen on ihan kivaa, mutta jos vaihtoehtona on kiva ilta punaviinin ja juustojen parissa niin ei tarvitse kahdesti miettiä, kumpaakohan tekisin.
Silti minulla on koko ajan ollut sellainen aktiivisen, liikkuvan ihmisen omakuva jossain selkärangassa. Mistäköhän sekin on tullut?? Saatoin ennen tuota joulua 2010 pitää itseäni melko hyväkuntoisena eli toisin sanoen pitää itseäni luonnonoikkuna, jolla kunto kasvaa samaa vauhtia kuin maha ja reidet ja jolla treeniksi riittää sohvalla makoominen. (Samoin minulla on aina ollut hoikan ihmisen kehonkuva, kunnes joitakin vuosia sitten se kiepahti pullean ihmisen kehonkuvaksi. Kun aiemmin sovitin aina monta kokoa liian pieniä vaatteita ja olin aina yhtä hämmästänyt kun ne eivät mene päälle, pukeudun nykyään liian usein isoihin liehuviin paitoihin ja kaikkeen, joka varmasti piilottaa minut sisäänsä ja saa näyttämään 10 kiloa lihavammalta.)
Eli, aloittaessani salilla käymisen joulukuussa 2010 minulla oli siis yksi ainut motivaatio: laihtua. En ollut mitenkään innostunut "kilvoittelemaan itseäni vastaan", kehittymään, rikkomaan omia ennätyksiäni. Olin salilla minuutilleen tunnin muutamia kertoja viikossa ja jälkeenpäin tunsin iloa siitä, että tuli käytyä.
Kesän 2011 karppasin ankaralla otteella (ei leipää, ei pastaa, ei perunaa, ei riisiä, ei sokeria...) ja laihduin. Syksyllä jatkoin taas salilla käymistä (se oli kesätauolla heinäkuun, ja sitten minulla oli kesäloma ja olin reissuissa). Lisäsin myös vähitellen hiilareita ruokavalioon, ensin hapankorput itsetehtyjen ällö-karppileipien tilalle, sitten silloin tällöin muutakin. Sama linja jatkuu yhä: pyrin syömään vähähiilarisesti, mutta jos vaikka täällä töissä on ruokana perunalaatikkoa niin sitä minä sitten syön siinä missä muutkin. Samoin herkuttelen silloin tällöin. Rennommalla linjalla siis mennään.
Vähän ennen joulua 2011 tilasin itselleni uusia urheiluvaatteita palkinnoksi vuoden ahkeroinnista. Jatkoin salilla käymistä, aina vaan. Nyt keväällä olen innostunut kuntosalin lisäksi lenkkeilystä ja käyn kerran, pari viikossa kävely- ja hölkkälenkillä. Aivan tässä viime aikoina on tapahtunut myös se muutos, että olen alkanut vaatia itseltäni enemmän. Ottanut isommat painot (tein varmaan vuoden samoilla painoilla, jolloin kuntokin tietysti junnasi paikoillaan, eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa), tehnyt tiukempia sarjoja niin että lihaksiin sattuu. Tehnyt jatkuvasti uusia ennätyksiä juoksumatolla, lisännyt vauhtia vaikka järki sanoo että kuules nyt, sähän oot ihan punainen, hikinen ja puuskutat, mikset ottaisi rentouttavaa kävelyä tähän väliin.
Eli vihdoin, melkein puolentoista vuoden jälkeen, olen oikeasti innostunut kuntoilusta. Haluan näyttää itselleni. Tulee ihan uskomaton fiilis kun pystyy tuottamaan itselleen kipua (okei, tuo kuulosti vähän...), jatkamaan sitä haluamansa ajan, löytäen henkisen kantin kautta ihmeellistä fyysistä voimaa itsestään, sellaista voimaa jonka olemisesta ei ollut aiemmin aavistustakaan. Vau! Tekisi nytkin mieli mennä salille ja näyttää itselleni kuka käskee. (Apua, kuulostaako tämä yöllinen yksinpuhelu ja kivusta nauttiminen jo vähän skitsofreeniseltä masokismi-hommalta...)
Olen huomannut itsessäni tuon sinnikkyyden löytymisen lisäksi sen muutoksen, että nykyään ne ulkoiset seikat ovat yhä merkityksettömämpiä itse liikuntaa ja sen harrastamisen motivaatiota ajatellen. Tuntuu toki hyvältä huomata, että se mahanröllykkä joka minut jouluna 2010 salilla ajoi, on nyt hävinnyt. Ja selkä, siinä muutoksen huomaa ehkä selvimmin, se oli aiemmin pehmoinen ja rintsikat upposivat jonnekin selkäpoimujen uomeniin, kun taas nyt se on tasainen, tiukka ja selkärankaa makaa kauniisti molemminpuolisten lihasten muodostamassa vuonossa. (hyvät kuvailut!:-D) Ryhtini on miljoona kertaa parempi ja se on sitä itsestään. Pohkeissa näkyy lihakset. Vyötärö ei ole enää tasapaksu pötkö vaan lantio on leveä ja naisellinen ja kapenee vyötäröksi. Ihania, ihania muutoksia siis. Silti tärkeimmältä tuntuu nyt se, että tuntee itsensä vahvemmaksi ja jaksavammaksi. Tunnen voiman kehossani silloinkin kun olen paikallani ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu myös hyvältä, että teen tätä itselleni. Kukaan ei varmasti huomaa noita aiemmin luettelemiani muutoksia, mutta tämä on minun oma rakas kehoni ja minä huomaan ja ennen kaikkea tunnen.
Koska olen niin innoissani löydettyäni itsestäni liikuntahullun, haluan vielä listata loppuun ranskalaisin viivoin, kuinka kummassa tähän on päädytty:
- Alku: on oltava motivaatio. Minulla toimii itseinho eli keppi sekä pinnalliset ulkonäköseikat. Jos viihtyy itsessään sellaisenaan niin mikä olisi onnellisempaa. Tietysti voisi miettiä terveysjuttujakin, mutta ihminen on kuitenkin niin täydellisesti rakennettu kone, että mennä porskuttaa vaikka sitä laiminnlöisikin.
- On myös tietysti oltava liikuntalaji, josta tykkää enemmän kuin vihaa. Minä en tykkää mistään musiikkiliikunnasta, koska rytmitajuni on niin onneton, että jos käsketään nostaa oikea jalka ja vasen käsi minä nostaisin molemmat jalkani ja kaatuisin.
- Lisäksi liikunnan on oltava sellaista, joka sopii omiin aikatauluihin ja oman elämän rytmiin. Niin ettei ainakaan alussa joudu tekemään mitään isoja myönnytyksiä, tyyliin nousenpa nyt viideltä vaikka vihaan aikaisia aamuja, että ehdin bailatinoon ennen töitä, vaikka vihaanpa muuten tanssimistakin. Minulle toimii sali ja lenkkeily, koska niitä voi harrastaa milloin vain. Usein käyn salilla ennen iltavuoroon menoa (ja nykyään kun olen innostunut niin myös vapaapäivinä), koska ei vaadi kovinkaan paljon lähteä kahta tuntia aiemmin.
- Pinnallinen kun olen, yksi tosi hyvä kannustin minulle on hyvät vermeet. Salikassini on IvanaHelsingin ja ihana. Sekä sali- että juoksukengät ovat niin nätit kuin nyt lenkkarit vaan voi olla (niissä on pinkkiäkin). Kalleimmat omistamani vaatteet ovat treenivaatteita. Olen ostanut salikassiini omat, laadukkaat shampoot ja kivan tuoksuisen suihkugeelin, ettei minun tarvitse rampata niitä kassin ja kylppärin välillä. Samoin minulla on salille omat kosteusvoiteet, hiustenlaittojutut ym. härpäkkeet. Aina salilta tultuani puran likaiset kamppeet pois ja pakkaan heti uudet tilalle, koska valitettavasti se salille lähtö voi olla laiskoina päivinä niin pienestä kiinni, että kaatuu siihen No kun kassikin pitäis pakata... Myös kuntosalilla huhkimista seuraava saunominen ja ajan kanssa meikkaaminen ja hiustenlaitto ovat hyviä porkkanoita tälle hömpälle.
Tulikohan blogishistoriani pisin postaus. Tekisi mieli lisätä loppuun että liikkuminen on kuin laittaisi rahaa eläkepäiviensä säästöpossuun ja että ihminen on luotu liikkumaan, mutta tuo olisi varmaan sellainen punainen vaate kierolle kohtalolle, että huomenna murtaisin jalkani tai olisin loppuelämäni kokovartalokipsissä, tai muuta vitsikästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?