2013

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- En, mutta joihinkin sukulaisiin on Nakke-babyn myötä yhteydenpito syventynyt.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Olen! Ollut sairaalassa, synnyttänyt ja sitten kaikki vauvanhoitoon liittyvät asiat. Samoin töissä on tullut uusia juttuja.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

- No Villeni kanssa yhä vain heilastellaan, heh. Seitsemäs vuosi menossa!

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

- Naken syntymä ja ylipäänsä se synnytys tapahtumana (vaikken todellakaan siinä tilanteessa tainnut niin ajatella) sekä kaikki kolme ultraa, joissa pääsin häntä kurkkaamaan. Kesälomareissut Viroon: hemmotteluloma äitin kanssa Tallinnaan ja Villen kanssa Pärnussa ja Tallinnassa pörräily. Naken nimiäiset oli ihana rakkauden ja hyvien tyyppien täyteinen päivä ja se, miten vanhempani ja siskoni ovat Nakkeen ihastuneita lämmittää mieltäni usein.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?

- En.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

- Olen. oman lapsen saaminen on tuonut minuun sellaista vakautta, jota olen aina ollut vajaa. Ainakin itse tunnen että koko olemuksessani on jotain aivan uutta syvyyttä. 

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- En.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

- En.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

- En. Haluaisin kovasti jonkun tekstin vasemman käsivarren sisäpuolelle apilan ja sydämen kaveriksi, mutta en millään keksi minkä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?

- No tietysti oma rakas tyttäreni. 

Synnyttikö kukaan läheisesi?

- Ei huippuläheinen, mutta serkkuni pari viikkoa ennen minua. Eilen muuten näimme porukalla ja voi miten pienet pikkuserkukset olivat suloisia lattialla kylki kyljessä tuhistessaan!

Kuoliko kukaan läheisesi?

- Ei.

Missä maissa kävit?

-Virossa vain.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2014, joka ei onnistunut vuonna 2013?

- Rahan säästäminen, painonpudotus.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2013?

- 1.9.

Vuoden suurin saavutuksesi?

- Maaliskuussa ylennys duunissa, syyskuussa terveen elävän ihanan ihanan ihanan vauvan reippaalla asenteella toteutettu synnytys.

...ja suurin epäonnistuminen?

- Se että raskauden jälkeen hyvin alkanut painonpudotus on nyt alkanut madella. Joulu, pimeys, irtokarkit, sanokaa vaan syy, se on varmaankin minulla käytössä.

Kärsitkö vammoista?

- En. Kesällä vaivasi sairaalaan ajanut ruokamyrkytys, loppuraskaudessa kipeät nivuset ja nyt pitkin talvea hartiat + olkavarret epämääräisten imetysasentojen seurauksena, mutta varsinaisia vammoja ei ole ollut.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Kahvakuula. Nakke-nimikoru.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

- Villen, vanhempien, siskojen, ystävien, sukulaisten pomon, työkaverien, kätilöiden ja muun sairaalahoitohenkilökunnan...

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

- Ei kenenkään sen suuremmin. Kaikkien vähän :-D

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

- Ruokaan, vuokraan. Kosmetiikkaan, vaatteisiin, sisustukseen. Matkoihin, muuttoon liittyineisiin kustannuksiin. 

Mistä innostuit eniten?

- Nakke-tytöstä aina ja aina ja aina vaan. Kahvakuulailusta. Laihduttamisesta. Siitä että Nakke yllättäen viime viikolla jonain yönä hirveän rintaraivarihuudon saattelemana tarrasi yllättäen paljaaseen tissiin ja alkoi ieä ja näin on melkein neljän kuukauden rintakumin käyttö historiaa. En tiennyt että sen käyttö oli minulle sitten kuitenkin niin vastenmielistä, koska nyt koko imetys tuntuu jotenkin uudenlaiselta. Tänään käydessämme sukulaisissa imetin jopa, noh, eri huoneessa kylläkin mutta ovi auki, enkä hätkähtänyt kun perheen muksut paukkasivat sisään (enkä siitäkään, kun kuusi-vuotias alkoi tapittaa imetystä kymmenen sentin etäisyydeltä ja päästi sitten sellaisen myrkkypierun että koko huone oli kuin mikäkin tappava kaasukammio). "Julki-imettäjäksi" minusta ei varmaan ole, koska muistan (hämärästi) ajan kun pidin tissit piilossa ja luulen siihen olleen joku syy, enkä näissä äitihuuruissanikaan osaa vielä nähdä rintojani ensisijaisina vauvanruokatsydeemeinä.

Vuoden 2013 ihmiset:

- Nakke, Ville, vanhempani, Villen äiti, siskoni, ystävät, sukulaiset.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

- Onnellisempi! Minun ikioma onneni nukkuu tuhisten yläkerrassa kopassaan, ym. lässytystä tähän nyt..

Rikkaampi vai köyhempi?

- Rahallisesti aika merkittävästi köyhempi. Säästöjä on varmaan joku viidesosa siitä mitä vuosi sitten ja ei tuo vanhempainraha päätä huimaa, vaikka sillä toki ihan ok:sti pärkjääkin.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

- Olleeni stressaamatta ja nipottamatta. Sietäneeni sotkua.

...entä vähemmän?

- No, stressanneeni ja nipottaneeni.

Miten aiot viettää joulun?

- Vietin vanhempieni luona Savossa, jossa yhä olen, sukulaisia tavaten.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

- En kai kuitenkaan haluaisi muuttaa. Ei radikaaleja katumuksia. Tai ehkä olisin ollut vielä enemmän Naken kanssa. Tai en tiedä, aika tiivis kimppahan me ollaan oltu kyllä.

Rakastuitko vuonna 2013?

- No varmaan arvaattekin.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

- Ei yhtään.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

- Lost, Orange is the new black, Hemlock Grove, Ally McBeal.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

- En. En ole vihaaja.

Mikä oli paras lukemasi kirja?

- Öööööö... No vaikka Naisena olemisen taito (Caitlin Moran)

...entä musiikillinen löytö?

- Noo Stigistä olen diggaillut :-D

Mitä halusit ja sait?

- Terveen, elävän vauvan.

Mitä halusit, muttet saanut?

- Vielä hoikemman varren ja pulskemman lompakon.

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

- Small Apartments

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

- Siivosin kuin hullu muuton jälkeen.

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?

- Yhtä.

Oletko joutunut tappeluun?

- En, taivas paratkoon.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

- Noo jotain pientä varmaankin.

Oletko juonut "perseitä"?

- En. Nykyään siihen ei varmaan vaadittaisi kuin n. kaksi olutta.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

-Eipä tule mieleen.

Punkkuhuumassa

Mun suunnitelmat joululle: juoda joka päivä punkkua! Oikeasti, sitä on tullut juotua ihan liian vähän kuluneena vuotena. Hyvästä syystä toki, mutta silti, nyt se vahinko korjataan! En tiedä pitäisikö ihan ottaa oma pullo mukaan kun huomenna lähdetään vanhemmilleni, vai luotanko siihen että kyllä siellä on loppasuu-tyttärelle tarjota? En mitään räkäkännejä odota vaan ihan sitä yhtä sivistynyttä lasia (per päivä). Nakke-pienestä ei ole tähän mennessä oikein osannut sanoa, että jos vaikka nyt nukahtaa juuri syöneenä niin herääkö puolen tunnin päästä halajamaan maitua, ja kun lypsän jo luovutettavaksi tuntuisi kamalan isolta vaivalta lypsää vielä Naken syömisiksi - edes punaviini ei ole sen arvoista. Mutta jouluna viinihanat auetkoon ja viini virratkoon!

Muita odotuksiani joululle: 

- Hyvä ruoka. Well hello there joululeipä ja erilaiset juustot, graavilohi ja sienisalaatti, suklaa...

- Joulumielen löytyminen. Ehtii ehtii!

- Koko perheen yhdessäolo ja lämmin tunnelma.

- Sanoinko jo hyvä ruoka...

Nakke-tytön kummi kävi meillä eilen siskonsa kanssa kahvittelemassa. Siinä on mukavat sisarukset! Hauskoja, rauhallisia ja sopivasti hällä väliä -asenteella varustettuja persoonia ovat he. Maanantaina olimme Naken kanssa siskoni luona pikkujouluja viettämässä, serkkummekin pääsi mukaan. Herkuteltiin niin että yöllä heräsin mahakipuun, mutta oli kyllä kiva ilta sekin. Lähdettiin kotimatkalle vasta yhdeksän jälkeen ja yliväsynyt Nakke-pieni parkui koko matkan takapenkillä. Minä pidin toisella kädellä tuttia vauvan suussa ja puristin toisella kädellä rattia auton kiitäessä unisen kaupungin halki. Kotona saatuani pikkuiseni nukkumaan tein vielä yötä vasten kahvakuulatreenin, kyllä nyt on draivi päällä!

On ihanaa, kun Nakke on nyt mennyt jo parin viikon ajan joka ilta kahdeksan maissa nukkumaan. Eilen piti jostain syystä taistella unta vastaan oikein tosissaan, ja joka toisella itkunpärähdyksellä Ville kiipesi keinuttamaan, joka toisella minä. Nukahdettuaan unta sitten riittikin seuraavaksi seitsemäksi tunniksi ja vaikka olen sanonut ennenkin niin vielä kerran: voi miten rakastan uusia rauhallisia iltoja, kun Nakke nukkuu ylhäällä omassa sängyssään ja saamme rauhassa touhuta alhaalla omiamme. Eilen oli vielä saunailta ja oli niin ihanaa kahvatreenin jälkeen lysähtää löylyihin ja nauttia pullo kylmää olutta. Mun uusi perjantaiperinne, sauna ja kalja, I like it! Villen mentyä nukkumaan jäin vielä lukemaan Jo Nesbøn Aavetta, joka on Harry Hole -sarjan tällä hetkellä toiseksi viimeinen kirja. Vielä yksi tavoitteeni joululomalle: lukea sarja loppuun.

Kohta Ville tulee töistä ja sitten jossain vaiheessa meillä tulee käymään Villen melkein naapurissamme asuva työkaveri, joka toimii kissavahtina joululomamme ajan. Kissojen hoitoringin suhteenkin saa siis huokaista helpotuksesta! Tuon työkaverin ja vanhan kissan ex-omistajan lisäksi myös ystävämme on luvannut mahdollisuuksien mukaan auttaa kissojen hoitamisessa. Uskon hänen sanojaan, että tekee sen mielellään, mutta hän on auttanut meitä kaikessa mahdollisessa niin paljon että itselläni on sellainen "kohtuus se on kerjäämisessäkin" -olo, joten hyvä että on muitakin keltä pyytää.

Siunattu olo. Sydän!

Uin sun liiveihin

Ostin sunnuntaina kahvakuulan ja siitä asti on jokainen ilta kulunut netistä löytämäni kahvakuulailua aloittelijalle -treenin parissa. Toi-mii, päätellen siitä että kävelen vaivalloisesti kuin jotain ylimääräistä housuissa ja joka askeleella löytyy aivan uusia lihaksia. Kahtena ensimmäisenä iltana treenasin Naken mentyä nukkumaan ja eilen Villen viihdyttäessä tyttöä. Tulee ihan mahtava fiilis kun saa hien pintaan ja mukavan kolotuksen lihaksiin tarvitsematta poistua kotoa (t. mökkihöperö erakko).

Sen sijaan vähemmän mahtava fiilis tulee siitä, että sain toissayönä vauva kainalossa nukkuessani ikävän jumin vasempaan lapaan. Auu yhhyy. Olen hoitanut sitä piikkimatolla ja äsken Villen hieronnalla (vähän repesin, kun Ville käänsi pääni sivulle ja painoi lapaa ja sanoi sitten, "mä en tiiä yhtään mitä teen mutta ehkä tää toimii". Otteet olivat ammattimaiset!) ja yrittänyt venyttää, joten kyllähän se siitä taas. Ihme ettei ole useammin mitään, kun nostelen vauvaa niin epäergonomisesti sata kertaa päivässä, imetän hartiat jännittyneinä, nukun ties millä mutkalla ja venyttelen ehkä kerran vuodessa <- siinä syntilistani, herra konstaapeli.

Juuri kun aloin asennoitua, ettei Nakke enää pitkistä päikkäreistä piittaa, nukkuu hän nyt jo kolmatta tuntia. Vauvat ne on yllättämisen mestareita ja vikkelään se pieni kelkka aina kääntyy. Eilen oli ensimmäinen ilta, kun nukutus sujui ilman maailmanlopun itkua, eikä unen saapumiseen mennyt kuin viitisen minuuttia. Olen alkanut pitää nukuttamisesta, siitä miten keinun kiikkutuolissa hämäränhyssyssä unta vastaan taisteleva vauva sylissäni ja olen koko ajan lähempänä tavoitettani eli vauvan nukahtamista. Vaikka, pidän kyllä yleensäkin asioista joita en voi muuttaa. Hyvä sotilas tietää milloin on taistelun ja milloin hyväksynnän aika ja meikä taitaisi olla kohta valmis vaikka eturintamaan...

Illalla Naken nukkuessa katsottiin Villen kanssa elokuva Small Apartments, ja se kohosi kyllä heti top kymppiini! Aikalailla täydellinen elokuva, sopivasti outo ollakseen mielenkiintoinen mutta kadottamatta kuitenkaan kosketuspintaa ns. tavalliseen elämään, hauska, surullinen, yllättävä. Hyvänmielen elokuva vakavasta aiheesta ja sopivan vakavalla tatsilla. Visuaalisestikin hieno. Suosittelen! Voisin katsoa vaikka heti uudestaan.

Mietin tänään maitoja lypsäessäni, että rintani taitavat olla ikuisiksi ajoiksi lost case. Olisin varmaan kuumaa huutoa sadomaso-piireissä, kun voisin ripustaa nänneihini vaikka rekan, eikä tuntuisi missään. No mutta, arvaatte mitä hyvä sotilas tässä tilanteessa tekee.

Käytiin tänään aamulla neuvolan jälkeen kirjastossa ja nyt on iiiihana pino romaaneja odottamassa. Nyt pyykille siispä ja sitten toinen muki glögiä ja Harry Holen karismaattiseen seuraan käy mun tieni.

Annan vapauden

Tuntuu että olen muutoksessa, vaikken vielä oikein tiedä minkälaisessa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olemiseni rajallisuuden enkä enää ajattele, että uusia ovia on loputtomiin ja että kyllä se siitä, kokeilet, etsit, hapuilet. Tunnen miten elämäni on nyt tässä, tällä alalla minä olen, tällainen perhe minulla on ja ehkä tärkein, tällainen minä olen. En enää voi enkä halua vaihtaa persoonaa kuin takkia niin kuin nuorempana, vaan se mikä aiemmin oli vain jokin ydin laajenee ja kurottuu ihan koko olemiseen, olemukseen, enkä enää ole yhdelle yhtä ja toiselle toista. 

Tuntuu että elämän isot valinnat on nyt tehty ja suuret viivat vedetty. Tulee muutoksia, tietysti, minäkin voin vetää niitä linjoja uusiksi tottakai voin, mutta enää en vain livu ja ajelehdi. Ajattelen Nakkea, tietysti ajattelen Nakkea voi luoja miten ajattelenkaan, sitä miten päätökseni vaikuttavat häneen ja miten omalla elämälläni teen hänen elämästään hyvän.

Tämä tuntuu hyvältä ja juurevalta. Olen kai kasvanut aikuiseksi.

Olen miettinyt paljon, millainen äiti haluan olla Nakelleni. Turvallinen, se on kai se tärkein. Sitten haluan, että hän saa aina aina aina aina tuntea olevansa minun silmissäni ihana, hyväksytty, hieno juuri sellaisena kuin on. Tuntisin joltain osin epäonnistuneeni äitinä, jos Nakke joutuisi miettimään ja kenties muuttamaan omaa itseään minun takiani. Tietysti opetan hänelle, mikä on oikein ja väärin ja välillä joudun kieltämään ja rajaamaan, ja hermoni tulen menettämään satamiljoonaa kertaa (se on selvä), mutta se että hän joutuisi itse hillitsemään tai muuttamaan itseään, ulkoisesti tai sisäisesti, kelvatakseen minulle, on kertakaikkisen puistattava ajatus.

Tällaisia olen miettinyt. Sitten olen miettinyt paljon marttyyriutta ja sitä, miten en en en en en en en en en en en halua olla marttyyri, en halua käyttää kiltteyttäni hyväksi, en enää halua kantaa kaikesta vastuuta enkä pitää kaikkia lankoja käsissäni. En halua hallita muita enkä itseänikään vaan haluan antaa vapauden olla mitä on. Haluan vapauden, ilon, riehakkuuden, olemisen itsessään mielekkyyden ja merkityksen, ja vielä kerran: vapauden. En ole vastuussa muista kuin itsestäni, ja Nakesta tietysti jollain tasolla, siitä että opetan hänelle asioita ja pidän huolta. Mutta hänenkään persoonansa ei ole minun ja koko ajan hän kasvaa minusta pois, omaksi itsekseen, ja oikeastaan tärkein tehtäväni on olla niin viisas että osaan tukea sitä kasvua.

Tällaisia asioita olen miettinyt.

Kuulantyöntäjänaisen paasaukset

Sillisalaattipostaus luvassa taas. Lisäksi tiedossavarmaan miljoona kirjoitusvirhettä (joita niin inhoan!), kun lakkasin juuri kynnet jatämä näpyttely on vähän hankalaa. Mulla on uusi kynsilakka, sen nimi on Ivory Beige ja merkki Mavala ja se on ihana! Nyt laitoin toisen kerroksen ja vähän sävy siitä kärsi, mutta yhdellä kerroksella lakattuna on ihana lämpimänhohtoinen läpikuultava vaaleanpunaiseen taittava beige. Niin nätti sävy että piti eilen lenkilläkin kiskoa hanska pois ja ihailla käsiäni kesken matkan.

Ulkona sataa lunta - tai räntää, kuten Ville minua äsken arkirealismissaan valisti. Kuitenkin, maa on jo vähän valkoinen ja on kivan näköistä. Kunhan Nakke-tyttö herää pakkaan hänet vaunuihin ja lähdemme kaupungille katsomaan jouluvaloja ja Stockan jouluikkunaa. Ajattelin myös ostaa kahvakuulan! En ole edistynyt salille moneen viikkoon ja sen kyllä jo tuntee olossa, etenkin kun olen viime viikkoina syönyt pitkästä aikaa leipää. Ei sovi mulle, ei, maha on täynnä ilmaa ja jo aamusta turvonnut. Tietysti karkit ym. makeat herkut eivät myöskään auta asiaa... Viimeksi reilu viikko sitten ponkaistessani vaa'alle näytti 86,5 kiloa, eli hitaasti mutta varmasti paino hivuttautuu alaspäin. Olin suunnitellut, että 20.1. paino olisi 81 kiloa eli sama kuin tuolloin tasan vuosi sitten, mutta tuo tavoite taitaa jäädä toteutumatta. Joulu ja kaikki, you know... Lenkkeilykin on jäänyt tosi vähäiseksi ja kuten sanottu, kyllä tunnen olostani että nyt en ole kohdellut kroppaani ihan niin kuin se ansaitsisi. Vaikka se kiero paskiainen kinuaakin karkkia harva se päivä ja keksii kieltämättä aika hyvät perustelut sille, miksei kannata lähteä tuonne pimeään tarpomaan. Otat kato vaunut, hei, pääsette ilmaiseks bussilla, se kuiskuttaa ja minä uskon.

Olen kuitenkin varsin optimistinen kahvakuulan suhteen! Aiemmin kaikki kotijumppa-aikeet ovat kaatuneet laiskuuden lisäksi tilan puutteeseen, ja mielessäni kummittelee vieläkin kuinka kokeilin zumbaa ja törmäilin huonekaluihin niin että on ihme kun mikään ei hajonnut. Nyt meillä on kuitenkin sen verran avara ja pitkänmallinen olohuone, että kun laitan treenivideot pyörimään Villen koneelle on tilaa heilua vaikka kuinka. Lisäksikahvakuulailu lajina on kiinnostanut jo yli vuoden eli intoa piisaa! 

Silloin muuten kun Nakke syntyi labranhoitaja sanoi, että nyt sulla on oma kolmen kilon kahvakuula tuossa. Sitten hänestä hujahti neljän kilon kakkakuula (kuten Ville kerran totesi kuuratessaan totaalisesti räjähtänyttä tytärtään) ja nyt on jo varmaan viisi kiloa täynnä, mutta päivittäisestä nostelusta huolimatta en ole huomannut mitään positiivista muutosta kropassani. Päinvastoin, niska on jatkuvasti jumissa ja vasenta hauista juilii välillä niin, etten nukkumaan mennessä tiedä miten päin olisi.

Nukkumaan menosta puheenollen, Nakke-pieni on jo viikon ajan käynyt kahdeksan, yhdeksän aikaan unille (itkun ja heijaamisen saattelemani toki, ettei nyt liian ruusuiselta kuulosta) ja eilen ensimmäistä kertaa uskalsin jättää hänet yksin sänkyynsä nukkumaan (aiemmin olen tehnyt sitteriin pesän jossa hän on nukkunut meidän katsoessamme telkkaria). Napanuora venyi vissiin vähän liiaksikin kun pompin pariinkin kertaan yläkertaan katsomaan nukkuuko hän varmasti ja, hyvä Luoja sentään, hengittääkö hän varmasti, mutta uskottava se oli. Oli kivaa olla Villen kanssa ihan kahdestaan, vaikka suurimmaksi osaksi molemmat touhusimmekin omia juttujamme. Katsoimme myös Tim Burtonin animaation Ruumismorsian, joka oli herttainen ja ihanan outo.

Kuva

Arrrghhhhh. Ville pelaa yhtä typerää matosotapeliä taas äänet päällä. En viitsi joka kerta valittaa ja siksi hän ei varmaan uskokaan, miten oikeasti vihaan noita ääniä - ohho, ja telepatia toimi koska nyt ne loppuivat!

Anoppini kävi eilen meillä pikapiipahduksella erään ystävänsä kanssa. Söimme lihapullia ja muussia ja tuo ystävä ehti kommentoida miten Nakke syö paljon tutia, miten ensimmäisen kohdalla sitä jaksaa kantorepussa kantaa mutta sitten kun niitä on seitsemän ei enää jaksa ja miten tuo tyttö se taitaa olla paljon sylissä... Hillitsin itseni aika ihailtavasti. Eihän hän pahaa tarkoittanut, varmaan puhui lämpimikseen vain, mutta voi herranen aika kun  ihmiset osaisivat jättää toisten tavan hoitaa ja kasvattaa lapsiaan kommentoimatta! (näille itselleen siis. Mikään ei ole kivempaa kuin juoruilu selän takana, hehehe.) Sanoin heidän lähdettyään Villelle, että näin vanhempana saa olla aika varma itsestään ja siitä, että on paras mahdollinen vanhempi ipanalleen, koska neuvoja kyllä piisaisi. Suurin osa neuvojista/ komnetoijista on joko lapsettomia tai omat muksunsa vuosikymmenet sitten kasvattaneita, jolloin aika on ehkä vähän kullannut muistoja... Samassa elämäntilanteessa olevat usein ymmärtävät, miten herkkää ja haastavaa vanhemmuus on, miten lapsen voi hoitaa ja kasvattaa monella tavalla "oikein", miten erilaisia lapset, perheet ja perheiden elämäntilanteet. Oma mottoni on nykyään, että kunhan henkistä tai fyysistä vahinkoa ei tapahdu niin antaa mennä vaan.

Tonttuilemassa

Aikainen lintu madon nappaa, ja tänään tämä kananen heräsikin jo kuudelta. Heräsin omaan pinkeyteeni ja pakottaviin rintoihini, kun vauva ei ollut herännyt koko yönä syömään. Vihdoin hänen herättyään kuuden jälkeen (saatoin ehkä vähän silitellä käsiä ja poskia ja näin jouduttaa heräämistä...) piti vielä imetyksen jälkeen nousta aamulypsylle, ja siitäpä tämä päivä sitten alkoi. On se vaan hyvä tunne, kun rintoja vaivaava pinkeys ja kiristys valuu maidon mukana pois. Ja onpahan nyt tämän päivän meijerituotanto saatu hyvälle alulle jo heti aamutuimaan.

Tällä viikolla olen päässyt oikein kaksiin pikkujouluihin! Tiistaina menimme Naken kanssa illaksi ystäväni ja hänen puolitoista-vuotiaansa luokse vaihtamaan lahjat ja kuulumiset sekä herkuttelemaan. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Istua keittiön pöydän ääressä lasten kiljahdellessa (!)  ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mistä sitä juttua aina riittääkin! Minullakin, maan hiljaisella. On hauskaa, miten olemme tämän ystäväni kanssa tunteneet melkein 25 vuotta ja olemme yhä ystäviä, ja nyt meillä kummallakin on omat pienet tyttäret joista ehkä tulee myös jonain päivänä ystäviä.

Keskiviikkona olimme koko perheen voimin Lastenklinikalla Nakke-tytön varpaita näyttämässä. Häneltähän puuttuu oikeasta jalasta varpaita ja sen tiimoilta oli nyt ensimmäinen lääkärikäynti. Ei tullut juurikaan uutta infoa synnytyssairaalassa saamiimme arvioihin: jalka ei ole kipeä, varpaattomuus ei tule haittaamaan kävelyä ym. liikkumista ja kuten mukava lääkäri sanoi, "tässä puhutaan nyt sillä asteella, että mitkä kengät tulee sopimaan". Hän arvioi, että kolmen vuoden iässä jalkapöytää voitaisiin leikata kapeammaksi, jos haluamme, juurikin tuon kenkäprobleeman vuoksi (jalkapöytä josta puuttuu varpaita on leveämpi). Uusia varpaita ei ole tarvetta rakennella, koska haitta on vain esteettinen - jos sen niin haluaa nähdä. Uskon, että tuo erilaisuus voi Nakkea jonkin verran herkässä kasvuiässä vaivata, mutta minusta höperöstä äidistä hänen persoonallinen pikku jalkansa on tietysti maailman suloisin, ja jos se minusta on kiinni hänen ei ikinä tarvitse ajatella, että siinä olisi jotain vikaa. 

Olemme Villen kanssa aika hyvä tiimi kaupunkiajossa - Ville ajaa ja minä komppaan navigaattoria - mutta silti oli vähällä hermo mennä, kun eihän sieltä ruuhkaisesta Töölöstä ollut löytyä parkkipaikkaa. Lopulta jätimme auton mäihällä sakkopaikalle ja onni oli matkassamme, kun tuulilasista ei löytynyt mitään ylimääräisiä koristuksia poislähtiessämme. Nakke keräili miljoona hymyä Lastenklinikan odotushuoneessa pönöttäessään Villen sylissä tomerana mutta hieman unisena, ja minä tunsin syvää onnea ja kiitollisuutta terveestä pikku tyttärestäni. Toivon paljon voimaa ja rakkautta kaikkien sairaiden lasten vanhemmille, joita tuollakin näimme.

Lääkärireissun jälkeen päivä jatkui arkisissa askareissa pyykkiä pesten, joululahjoja paketoiden ja ruokaa laittaen. Innostuin vielä veivaamaan iltapalaksi pizzaa ja sitten olikin hyvä kellahtaa maha täynnä vetämään unta kuuppaan. Nakke-neiti itki ennen nukkumaanmenoa niin vimmatusti, että Villekin tuli kesken uniensa kysymään onko tyttö kipeä, ja haluanko hänen hyssyttävän välillä. Ei kyllä minä... Olen huomannut jotain pientä muutosta itsessäni suhteessa vauvaan, jotain pienen pientä hajuraon ottamista. En enää kanna häntä ihan niiiin paljon repussa ja etenkin iltaisin näen mieluummin nukuttamisen vaivan kuin että antaisin hänen vain torkahtaa reppuun omia aikojaan, vaikka jälkimmäisessä helpommalla pääsisinkin. En tiedä milloin muutos on tullut mutta illan pari viimeistä tuntia, kun vauva nukkuu omassa sitterissään eikä ole koko ajan iholla ja Villekin on monesti jo mennyt nukkumaan, ovat muodostuneet minulle tärkeiksi. 

Ja vastapainona edelliselle kappaleelle: eilen työnsin taas vauvan reppuun heti herättyämme ja aamuhommien jälkeen pykäsin pystyyn siivouspäivän. Lakanatkin vaihdoin, kyllä kelpasi illalla käydä puhtaisiin vällyihin. Sitä ennen olin kuitenkin ehtinyt viettää työporukan pikkujouluja! Alkoi jo  lähdön hetkellä vähän kuumottaa, kun lenkillä vaunuihin nukuttamani vauva heräsi juuri kun minun olisi oikeastaan jo pitänyt olla menossa ja vauvan syötettyäni Villeä ei vieläkään kuulunut. Olin juuri soittamassa kun hän saapui, autuaasti pikkujouluni unohtaneena. Myöhästyin kymmenen minuuttia mutta ei se iltaa pilannut, ja voi miten olikaan kiva nähdä kaikkia! Söimme Viikinkiravintola Haraldissa ja en tiedä miten kävi niin, mutta jossain vaiheessa napotimme kaikki Viikinkikypärät päässämme kuin lauma pöljiä, ja kyllä nauratti. Olin kuulemma kuin ilmetty viikinki vaaleine kiharoineni, mikä on ehkä vähän kyseenalainen kehu... Juttu luisti ja vasta ihan lähdön hetkellä esittelin ujona pari Nakke-tytön valokuvaa, mikä on minusta the höperöstä äidistä aika hyvin hillitty.

 

On aamuyhdeksän, Villen vapaapäivä, päivä alussa. Koti nukkuu kissoja myöten ja minusta tuntuu että aikaa on vaikka miten mällätä. Jouluun on 11 yötä.

Onnellinen nainen on hyvä nainen

Tänään on paluu arkeen, kun Villen lomaviikko on ohi ja iltavuoroon tiensä käy. On ollut kivaa kun Villekin on ollut kotona, ja vaikkei olla mitään erityistä tehtykään, syöty vaan hyvin ja oltu, niin on minustakin tuntunut ihan lomalta. Monena aamuna on käynyt niin, että Ville ja Nakke ovat jääneet nukkumaan ja minä olen jo edeltä hipsinyt alakertaan, ja olen kyllä nauttinut niistä muutamasta ikiomasta tunnistani! Syönyt rauhassa aamupalan, katsonut Lostia ja lypsänyt maidot, laittautunut rauhassa. Eli samat jutut kuin muinakin aamuina ilman aamukitinäisen vauvan viihdytys-/nukutusvastuuta. On myös jotenkin niiiiin suloista, miten makkarin unenlämpimässä pesässä tuhisee pieni Nakke isinsä kainalossa, niin kuin on tuhissut jo ensimmäisestä sairaalayöstään asti. Sitten välissä oli taukoa, jolloin Nakke ei oikein asettunut jäämään ilman minua (=hinkkejä), mutta nyt taas imetysvälien vähän pidennyttyä on isin kainalossa pienellä hyvä.

Perjantaina emme juhlineet rakkaan Suomen maamme 96-vuotista itsenäisyyttä oikein mitenkään, paitsi toivottelemalla toisillemme hyvää itsenäisyyspäivää vähän joka käänteessä... Söimme arkisesti lounaaksi tonnikalasalaattia ja päivälliseksi munakasta (ja iltapalaksi tuhteja lämpimiä voileipiä, ettei nyt liian terveelliseksi mene!), minä kävin vauvan kanssa tuolla sohjossa tarpomassa reilun tunnin lenkin, katsoimme telkkaria, saunoimme. Minä kävin tällä kertaa ensin ja takaisin tultuani Ville laski juuri nukkuvaa kapaloitua vauvaa sylistään ja laittoi sormen suulleen hyssytykseksi, ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin tuohon hetkeen kiteytyy se, mitä minä tiedän onnellisuudesta. Saunan lämpö ja raukeus lihaksissa, oma rakas mies ja meidän syvä liittomme, tämä kaikista riidoista ja kaikesta riippumaton yhteen hiileen puhaltaminen ja se että me olemme me, hyvä tiimi, ja meillä on tuo ihana vauva. 

Lauantaina paarustin vauvan kanssa kauppaan ja takaisin tultuani tein varsinaista pikaruokaa: pekoni- ja kanasilppua pannulla kypsennettynä, mukaan jalapeno- ja paprikakuutioita, joukkoon mausteet ja ruokakermaa sekä toisessa kattilassa kypsynyt riisi. Nam! Ilta menikin sitten syödessä, pyykkiä pestessä, tv:tä katsellessa ja minä makasin pitkän tovin piikkimatolla, mikä laukaisi ihanasti jäykkää selkääni.

Eilen nukuimme taas myöhään ja herättyämme aloimme siivouksen. Naken kummisetä tuli äitinsä kanssa meille käymään ja vaikka hän on nähnyt kotimme ties minkälaisessa kaaoksessa eikä varmasti voisi vähempää välittää, oli kuitenkin kiva siivota ikään kuin vieraita varten. Nyt ei taas moneen päivään tarvitse. Nakke nukkui melkein koko vierailun repussaan ja heräsi sitten tyytyväisenä katselemaan ja sylejä kuluttamaan. Hän on oikea miss vieraskoreus, säästää kitinät äitille ja isälle...

Illalla lähdimme vielä Jumboon. Villellä oli lahjakortti jolla hän valitsi repun, ja sitten ostettiin kumpikin muutama joululahja sekä kotiin vähän ruokaa, ja minä hirveän kasan kynttilöitä. Kotona linnoittauduimme sohvalle herkkujen kanssa ja katsoimme elokuvan The Butterfly Effect. Suosittelen! Olen katsonut sen aiemminkin monta vuotta sitten (asuimme Varkaudessa ja se tuli muistaakseni tv:stä) mutta hyvin kesti toisenkin katselun, ja kestäisi vielä kolmannenkin. Nakke nukkui sitterissään, paitsi kerran pärähti kovaan itkuun heräämättä siihen kuitenkaan itse, eikä millään meinannut rauhoittua. Mitähän pahaa unta noin pieni voi nähdä... Ja siitä puhe mistä, nyt kuuluu heräilyn ääniä joten hyökkään äkkiä laittamaan tutin, jos vaikka saisin vähän jatkoaikaa--

Aamulypsyllä - äidinmaidon luovuttaminen

Ajattelin nyt kirjoittaa ylös ajatuksiani ja kokemuksia maidonluovutuksesta, jos vaikka googlen haulla joku aiheesta tietoa kaipaava tänne eksyy. Jokaisella kunnalla on vähän omat systeemit maidon luovuttamisen suhteen, mutta kerron nyt näistä Helsingin alueen käytännöistä. Samoin jokainen luovuttaja tietysti kokee homman vähän eri tavalla, mutta tässä nyt näitä minun kokemuksiani.

Äidinmaitohan on pikkupilttien ykkösruokaa ja sen positiivisia vaikutuksia on ainakin vastustuskyvyn lisääminen, hyödylliset suolistobakteerit, hmm ja mitähän vielä. Vastasyntyneille, keskosille ja sairaille vauvoille äidinmaito on ihan parasta ravintoa ja koska kaikki äidit eivät pysty itse imettämään vauvaansa esimerkiksi oman terveydentilan tai maidon vähäisyyden vuoksi, vastaanottavat sairaalat toisten äitien luovuttamaa maitoa. Luovutetusta maidosta maksetaan 17 euroa kilolta, mikä on verovapaata tuloa. Ei siitä kovin hääviä tuntipalkkaa tule, mutta jos ensisijainen syy luovuttamiselle on halu tehdä hyvää, on rahallinen korvaus ihan mukava vaivanpalkka. Itse en ole vielä saanut ensimmäistä tiliäni, mutta veikkaisin saavani maitorahoja n. 100-150 euroa luovuttaessani maitoa n. kolme desiä per vuorokausi.

Helsingissä maidot haetaan kotoa kerran viikossa, mikä itselläni on yksi avaintekijä luovuttajaksi ryhtymisessäni. Toinen on tietysti se, että sitä ylimääräistä maitoa ylipäänsä on ja että joutuisin lypsämään sitä joka tapauksessa pois, etten aivan tikahtuisi pinkeyteeni. Lisäksi tämä nykyinen helppo elämäntilanne hyväunisine vauvoineen mahdollistaa luovuttamisen, samoin kuin se että Nakke on ainokainen. Luovuttaminen vie vuorokaudessa puolisentoista tuntia sisältäen käsien ja rintojen pesun ja desinfioinnin ennen jokaista lypsyä, lypsyvälineiden saippuapesun aina käytön jälkeen sekä lisäksi keittämisen kerran vuorokaudessa, lypsettyjen maitojen jäähdyttämisen ja pakastamisen sekä tietenkin itse lypsämisen. Luovutettavaa maitoa tulisi olla vähintään kaksi ja puoli desilitraa vuorokaudessa ja oman kokemukseni mukaan homma toimii, jos tuo maitomäärä irtoaa suhteellisen kivuttomasti.

Lypsämiseen on hyvä saada rutiini ja mielestä kaksi lypsykertaa per vuorokausi on riittävästi, jotta homma ei käy turhan rasittavaksi. Itselläni maitoa heruu parhaiten aamuisin, jolloin lypsän suurimman osan päivän maidoista. Välillä tuntuu, että koko lypsäminen on aivan hullun hommaa eikä tiedä pitäisikö ajatella sairaita keskosvauvoja vai rahapalkkaa, ettei löisi hanskoja tiskiin, kun oma vauva kitisee, maito heruu nihkeästi ja itse heiluu rinnat paljaana ja välttää koskemasta juuri desinfioiduilla käsillä mihinkään viihdyttäen samalla epätoivoisesti vauvaa. Mulla kaikki stressaaminen vaikuttaa välittömästi maidon herumiseen enkä ikinä voi lypsää kiireessä tai muuten huonoissa fiiliksissä, vaan tarvitsen itselleni kylläisen, levänneen ja lämpimän, kiireettömän tilan jotta homma toimii. Se on hyvä, on vähän niin kuin pakko pitää huolta omasta jaksamisesta.

Iltaisin tulee aina tyytyväinen mieli, kun päivän maidot ovat siististi rasioissaan pakkasessa, pullosoppa on kiehunut ja homman voi siltä päivältä jättää taakse. Silti: seuraavana päivänä sama ruljanssi on taas edessä. Maidonluovuttajan täytyy olla hommaan sitoutunut ja joka ikinen päivä tulisi luovuttaa se vähintään kaksi ja puoli desiä. Mielestäni maidon luovuttaminen sopii parhaiten minun tyylisilleni äideille, jotka viihtyvät paljon kotona: itse ainakin stressaisin, jos olisin paljon menossa ja sitten vähäiset kotonaolohetket pitäisi käyttää lypsämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään. Samoin tietysti helpottaa kovasti, jos lapsia on vain yksi, jolloin maidon luovuttamiseen käytetty aika ei ole pois esikoiselta.

Tässäpä tämä maailman tönköimmällä suomenkielellä esitelty "harrastukseni". Vaikka välillä tuntuu, että pääsisi paljon helpommalla jos ei olisi tätä päivittäistä velvollisuutta, niin yleensä on kuitenkin hyvä mieli kun tietää auttavansa. Ja, kuten olen kertonut, Nakkekin sai bilirubiini-hoitojensa aikana toisten äitien luovuttamaa maitoa, mistä olen kiitollinen. Hyvä kiertämään, koska voin.

Äkkilähtö maalle, siskon seurassa ja vielä vähän perhejuttuja

Onpas paljon taas sattunut ja tapahtunut sitten viime kirjoittelun! Viikko sitten, torstaina, heräsin uuteen päivään normaalisti ja elin aamun aikeissa käydä päivällä lenkillä, siivota kodin ynnä muuta arkipäiväistä, kun ekstemporee äitin kanssa puhuttuani keksinkin lähteä heille kylään. Tuli vähän kiire, kun aikaa bussin lähtöön oli kaksi tuntia ja olin ihan seinästä repäistyn näköinen, tavarat tietysti pakkaamatta ja kaikki ihan hujan hajan, ja meiltä kuitenkin kestää parhaimmillaankin yli puoli tuntia siirtyä keskustaan. Vauva onneksi nukkui ja niin saatoin äkkiä laittaa itseni ja tavarat ja vasta vähän ennen lähtöä herättää pilttini syömään, ja sitten ei muuta kuin nokka kohti kaupunkia.

Matkustin ensimmäistä kertaa sellaisella Onnibussilla ja aion kyllä suosia sitä jatkossakin. Hinnaltaan kolmasosa siitä mitä Matkahuollon kyydit ja matka meni joutuisasti, kun puolivälissä matkaa oli 40 minuutin pysähdys. Silloin palkitsin itseni cappuccinolla ja saatoin hetkeksi ottaa Naken pois rintarepusta, ja tuo hetken hajurako teki varmasti hyvää meille molemmille.

Maalla aika meni nopeasti, vaikken mitään erityistä tehnyt. Pienimuotoisesti auttelin äitiä kotihommissa, kävin lenkillä ja valmiiseen pöytään, vierailin Villen vanhemmilla, skypettelin pitkät puhelut Lontoon siskon kanssa ja tapasin mummoa. Nukuin hyvin ja otin aamulla vauvan viereen. Nautin nähdessäni hänen nauttivan huomiosta ja hellyydestä ja kaiken kaikkiaan vietin ihanan pikku loman. Ville oli samaan aikaan risteilyllä kavereidensa kanssa ja oli kivaa myös se kun kummankaan ei nyt tarvinnut olla yksin kotona. Vaikka enhän minä tietysti enää ikinä ole yksin vaan vauvan kanssa, mutta eipähän se juurikaan pimeänpelkooni auta.

Tulimme takaisin kotiin maanantaina, Ville oli meitä vastassa. Haettiin pizza ja vietettiin koti-iltaa, jonka päätteeksi Ville nukahti sohvalle ja minä ajoin hänet siitä sänkyyn Lost-katsomoni tietä. Kolmas kausi jo menossa!

Tiistaina nukuttiin koko perhe myöhään ja käynnistettiin sitten suursiivous. Jokunen tunti siihen meni ja sitten meinasikin jo tulla kiire käydä kaupassa ennen ystäväni tuloa. Olemme tämän ystävän kanssa lapsuudenystäviä, mutta nyt vasta viime vuosina taas löytäneet toisemme uudestaan hänen muutettuaan länsirannikolta lähemmäs Helsinkiä. Oli ihanaa nähdä ja vaihtaa kuulumisia, pari tuntia meni kuin siivillä keittiön pöydän ääressä herkutellen ja jutellen. 

Eilen nukuimme taas myöhään, story of my life, ja lähdimme aamuhommien jälkeen Nakke-neidin kanssa kaupungille. Veronpalautukset jo taskussa polttelivat, eh he. Ostin joitakin joululahjoja ja itselleni puuterin ja The Body Shopin suihkugeelin, ja sitten olikin aika tavata siskoni vakkaripaikkamme Tang Dynastyn edessä. Tunti tehokasta lounasbuffet-aikaa, hyvin ehti vetää miljoona rullaa sushia ja minä vielä imettää vauvan invavessassa, tuossa viehättävien ruokailutilojen ykkösessä. Sitten vielä pyörittiin kaupoilla pari tuntia, saatiin älyttömiä naurukohtauksia ja kuuden maissa saavuttiin meille.

Meillä vähän huilattiin, minä lypsin maidot, laittauduin ja valmistuttiin iltaan: Tavastia ja The Sounds kutsuivat! Koin täysin järjetöntä eroahdistusta Nellistä jo ennen kuin pääsin ovesta ulos, mutta samalla teki hyvää olla pitkästä aikaa laittautunut ja kulkea ilman iänikuista rintareppua, joka vetää hartiani kieroon ja saa kivun pesimään selkärangan päälle.

Keikka oli hieno! The Soundsin musiikki soi mulla mp3-soittimesta koko kesän 2010, mutta sen jälkeen en ole sitä kuunnellut ja uusia biisejä oli tietysti ehtinyt tulla. Ihastuin laulajaan, hän oli ja varmaan on sellainen reteä muija joka kiroili paljon, pyöritteli mikrofonia kuin lassoa, veti röökiä kappaleiden välissä ja läiskytti itseään reiteen. Tykkään siitä, että naiset eivät ole vain kauniita ja etäisiä vaan tuollaisia hikisiä ja voimakkaita energiakimppuja, jotka katsovat silmiin ja seisovat suorassa. Olipas outo ja etäinen kuvaus naisista, tuosta vieraasta ihmisryhmästä...

Tänään vähän väsytti aamulla, kun piti herätä aikaisin neuvolaa varten. Villen pommiin nukkumisen takia meinattiin lopulta myöhästyä kokonaan ja kyllä savu nousi korvista kun kaasutettiin terveysaseman pihaan, mutta onneksi ei kumpikaan olla pitkävihaista sorttia... Nakke sai piikin kumpaankin reiteen ja kehuja terhakkuudestaan. Painokin ylittää kohta viiden kilon rajan vaikka hänen syntyessään pienenä untuvaselkäisenä linnunpoikasena ajattelin, ettei tuo maaginen puolet kympistä tule koskaan täyteen.

Neuvolan jälkeen käytiin megaostoksilla ruokakaupassa ja nyt on ihanaa, kun päivän velvollisuudet (pyykkivuoro, kauppa, neuvola) on takana, koti on siisti ja Ville tekee meille ruokaa. Täydellisessä maailmassa ehdin syödä sen ennen kuin vauva herää, mutta, no, niin.

Hermoromahdus, kuntoilujuttuja ja ankkajää

Long time no see! Nytpä siis pitkät selostukset viime päivien meiningeistä.

Viime viikolla pääsin piiiiiitkästä aikaa muutaman kerran kuntosalille. Mun nykyinen salikortti on sellainen, jolla saa käydä arkipäivisin klo 15:30 saakka ja viikonloppuisin koko päivän, eikä ole yhtään natsannut Villen työvuorojen kanssa. Olikin superkivaa nyt treenata! Juoksin juoksumatolla täydet kaksikymmentä minuuttia ja tuntuu, että kunto alkaa nyt olla sama kuin ennen raskautta. Vielä kuukausi sitten katsoin itseäni peilistä matolla juostessani ja ajattelin ilkeästi, suossa kahlaava lehmä, mutta nyt näytin ihan reippaalta lievästi ylipainoiselta naikkoselta (Ville kiitti mua loistavasta itseanalyysista tämän kerrottuani). Vuosi sitten juoksin kyllä lujempaa ja pidin sitä mattoa kaltevana niin, että juoksin tavallaan ylämäkeen koko ajan, mutta nytkin painelin ihan reipasta hölkkää ja onhan painoakin 10 ylimääräistä kiloa vuoden takaiseen verrattuna eli aika hienoa sellaisen lisämassan kanssa jaksaa pinkoa. Sunnuntaina punnitessani itseni treenin päälle painoin 86,90 kg eli enää kuusi kiloa raskauden alun painoon. Siitä sitten vielä viisi, kuusi kiloa normaalipainoon. Matkaa on, mutta kyllä tässä kuitenkin voiton puolella jo ollaan! 

Lauantaina oli siskoni tupaantuliasjuhlat, joihin saavuimme koko perheen voimin. Nakke nukkui repussa melkein koko ajan, uskalsin juoda lasillisen niin kauan himoitsemaani punaviiniä, tarjoilut olivat hyviä ja siskoni ystävät mukavia. Pieni asunto täyttyi nopeasti ihmisistä ja puheensorinasta ja parin tunnin olemisen jälkeen päätimme lähteä Naken ollessa vielä rauhallinen ja hyväntuulinen. Kiva oli käydä, ja pitkästä aikaa laittautua vähän enemmän. Lookki oli vissiin ihan onnistunut, ainakin facebookiin saamieni kehujen perusteella. Naamakirja, tuo siunattu itsetunnon kohottaja.

Sunnuntaina sain hirveän romahduksen, jonka seurauksena minusta purkautui sellaisia sanoja, syytöksiä ja itkun ulinaa että terve... Saatiin kuitenkin hyvin juteltua Villen kanssa enkä ollutkaan tajunnut miten stressaantunut ja täynnä kaunaa ja sappea olin ollut. Nyt tuntuu että henki taas kulkee eikä joka toinen ajatus ole myrkyllinen. Niin ihanaa kuin tämä kotona olo onkin, niin samalla se kiristää pipoani välillä vähän liikaakin. Nämä elämän pienet ympyrät, hyödyttömyyden tunne ja se, että oma puoliso voi olla vaikka viikkoon ainoa aikuinen ihminen jionka kanssa kohtaa. Vähänkö siihen sitten tulee ladattua kaikki odotukset, toiveet ja pettymykset.

Eilen siskoni tuli ekstemporee meille ja ekstemporee päätettiin myös lähteä Jumboon pyörimään. Vauva nukkui repussa kun luuhasimme kauppoja, juttelimme, teimme pieniä ostoksia. Lihaksiani kolotteli jotenkin oudosti ja jouduin välillä istumaan, mutta en ajatellut sitä sen kummemmin kunnes illalla kotona aloin palella ihan hulluna. Kuume nousi nopeasti ja vietin ikävän yön pitkähihainen ja -lahkeinen yöpaita, villapaita ja reiteen ulottuvat villasukat ylläni, kolmen peiton alla aivan horkkajäässä täristen. Vauva ei tahtonut nukahtaa ja otin hänet väliimme, ja hän nukkui siinä niin ihanan tyytyväisenä ja rauhallisena. Itse sen sijaan en nukkunut koko yönä varmaan kahta tuntiakaan, se palelu oli ihan järkyttävää, ja se kun kuume alkoi laskea ja olin yhtä aikaa hiessä ja jäässä. Varoin myös vauvaa ja vietin koko yön samassa asennossa niska mutkalla ja käsi puutuneena, ja vauvan vieressä nukkuminen sai maidon herumaan niin että jouduin käydä keskellä yötä lypsämässä viemäriin ja vaihtamassa maidosta märän paitani.

Aamulla oli vielä kuumetta ja lihaskipua mutta nyt taitaa olla tauti takana, kop kop. Olen viettänyt hidasta toipilaspäivää kotona, ottanut ihania naurukuvia vauvasta, juonut vaaleaa glögiä ja syönyt kaikkea lohturuokaa, riisipiirakoita ja näkkäriä, katsonut sata miljoonaa jaksoa Lostia. Kantanut vauvaa repussa niin että tuntuu taas kuin olisimme vieläkin yhtä, ja niinhän me tavallaan olemmekin.

Kuplassa

Pimeää kuin syvällä viidakossa, sanoin äsken. Olen katsonut nyt parissa päivässä Lostin ensimmäisen tuotantokauden melkein kokonaan ja olen nyt aika inessä skenessä noissa viidakkomeiningeissä... Olen joissain asioissa aika hitaasti lämpenevä ja tämä, että ihastun palavasti sarjaan, joka alkoi pyöriä jo melkein kymmenen vuotta sitten, on ihan tyypillistä minua.

Lostin katsomisen ohella viime päivät ovat menneet arkisen työn ja touhuamisen merkeissä. Tiistaina nukuimme koko perhe melkein puolille päivin, oli niin kamalan pimeää eikä aurinko noussutkaan sitten koko päivänä. Olin niin onnellinen tästä kotiäitiydestäni, siitä että sain laittaa kynttilät palamaan jo päivällä, nuhjuta hitaan aamun vauvan kanssa, tunkea hänet sitten reppuun ja itselle monta kerrosta lämmintä päälle, tallustaa kauppaan. Vauva katseli repusta ja minä puhelin sille harvakseltaan, ja kotona laitoin uunin päälle ja aloin leipomistalkoot. Tein jauhelihapizzaa, johon jauhelihan lisäksi tuli vihreää paprikaa, jalapenoa, punasipulia sekä aurajuustoa, parmesaania ja emmentalia, ja sitten vielä mokkapalamuffareita tällä hyvällä ohjeella. Siinä menikin ilta (sen Lostin lisäksi siis), koti oli lämmin leivonnaisten tuoksuinen pesä, vauva torkkui repussa.

Eilen sulloin niin ikään vauvan reppuun ja taapersimme Malmille. Meinasi jo puhti loppua loppumatkasta, kun oli molemmissa käsissä painava ostoskassi ja tosiaan lisänä tuo neljän kilon etureppu (eli vauva repussaan, ei tämä minun möhömahani ehkä sentään niin iso ole... Hih, jotkut vanhemmat muuten kuulemma kutsuvat häveliäisyyssyistä lastensa pimppiä/ pippeliä etupepuksi. Etupeppu!) ja kuitenkin jonkin verran matkaa jo takana ja kilometrejä vielä edessä. Sen verran nuuka kuitenkin olen, etten raaskinut investoida bussilippuun vaan sisulla vedin kotiin saakka.

Kotona sitten tein kinkkukiusausta ja porkkanasämpylöitä, pesin vessan, imuroin ja luuttusin, pesin pyykkiä... Poltin käteni ensin kuumaan uunivuokaan (en muistanut että se on kuuma ja tartuin vain reteästi sivuilta kiinni. Sain nostettua sen kymmenisen senttiä ennen kuin viesti kulki käsistä aivoihin ja rämähtäen pudotin vuoan) ja sitten jalkani vessaa pestessäni kuumaan vesisuihkuun. Vauva oli koko ajan repussa, niin kuin hän usein on, ja minusta on vain niin ihanaa kun hän on siinä lähellä, melkein kuin olisimme vieläkin yhtä. Olen saanut omituisia vinkkejä, miten silloin ja silloin kannattaa lopettaa imettäminen tai siirtää vauva yöksi omaan huoneeseen, minä hymistelen enkä sano oikein mitään mutta kotona laitan hänet taas reppuun eikä meillä kummallakaan ole kiire päästää irti. Hänhän on vasta muutaman kuukauden ikäinen, hyvänen aika sentään. 

Illalla Nakke-poloinen sai jotain vatsanväänteitä eikä löytänyt rauhaa oikein missään asennossa. Yöllä hän sai pitkästä aikaa oikein kunnon rintaraivarin, tai ei edes niinkään raivaria vaan sellaisen pelokkaan ja hätääntyneen kuuloisen itkukohtauksen. Kuljin pitkin hämärää alakertaa, pusutin ja heijasin, yritin välillä imettää, vauva pärähti taas kauhistuneeseen itkuun, heijasin ja kävelin lisää, vauvan ääni oli jo käheä. Lopulta hän sitten alkoi syödä ja söi itsensä uneen. Aamulla nukahdimme taas kesken syönnin ja heräsimme kymmenen jälkeen mahat vastakkain maitolätäköstä, minä käsi puutuneena ja niska jäykkänä, mutta kuitenkin: onnellisena.

 

Minusta tuntuu, että aika menee kamalan nopeasti ja Nakke kasvaa koko ajan, kohta hän heittää repun selkään ja kävelee kouluun, sitten omaan asuntoon ja koko ajan pois minusta, siis, ja nämä päivät kun vain kannan häntä repussa kuin pientä kengurunpoikastani menevät koko ajan kauemmaksi, kohta niitä ei enää ole. Välillä haluaisin vain pysäyttää ajan ja olla pienessä kuplassamme ikuisesti, ikuisesti.

Luolanainen, roudarinainen, marttyyrinainen

En voi valittaa, että olisin vain koko ajan sidottuna vauvaan hellan ja pyykkikoneen väliin (mutta valitan silti, jos en ääneen niin vähintään mielessäni ja ulospäin ehkä huokaillen ja silmiäni pyöritellen. Voi Luoja että vihaan tätä uutta marttyyripuolta itsessäni! Miten siitä pääsee eroon, miten?? En halua katkeroitua, en halua märistä enkä halua olla itseään täynnä oleva rasittava eukonkutale), vaan eilen ja tänään olen ollut menossa niin, että ikävä vauvaa kohtaan melkein salpaa hengen. Eilen etenkin, kun olimme puolen päivää siskoni kanssa Ikeassa ja rautakaupassa ja ajelimme noiden ja siskoni kodin väliä. Jossain välissä kävin imettämässä mutta silti rundin loputtua ikävöin vauvaa niin että rintalastaa painoi, ja jalka painoi kaasupoljinta ehkä vähän sallittua raskaampana... Tämä äitien jälkikasvuaan kohtaan tuntema ikävä on varmaan ohjelmoitu ihmisrotuun jo ammoisina luolamiesaikoina. Muutenhan äitien olisi aivan liian helppo hylätä raskas elämä lapsineen ja kirmata naapurin Pentin kanssa autuaammille metsästysmaille (luolamiesaikojen ollessa kyseessä: kirjaimellisesti).

Oli kyllä hauskaa hoidella siskon kanssa asioita "aivan kuin ennen vanhaan". Malmin läpi ajellessamme esittelin "kulmiani" tyyliin "tuolla mä kävin verikokeessa... Tuolta mä oon ostanu kahvin... Tuolta S-Marketista mä ostan ruokaa..." Sisko kiitti informatiivisesta ja mummomaisesta opaskierroksesta. Sain vähän väliä nauruhepuleita, välillä niin kumeita naurunpuuskia että sisko kysyi harjoittelenko joulupukin roolia varten. Lopulta siskon asunnolla raahasimme tiiliskivia varastoon ja muistelimme kymmeniä yhteisiä epämääräisiä keikkojamme, joihin on kuulunut valtavien tavarakuormien raahaaminen jalan, potkurilla tai bussilla paikasta a paikkaan b (esim. sisko joutui kerran hakemaan kirpputorilta myymättä jääneet valtaisat tavarakuormani potkurilla, kerran hilasimme banaanilaatikoita halki tuulisen Hakaniemen aina Kallioon asti, kerran kuljetimme nojatuolin Meilahdesta Kauniaiseen bussilla...). Oijoi, oli kyllä hauskaa ja sai nauraa.

Tänään aloitin aamuni vauvan kakka-alustana, kuten niin usein muulloinkin. Jostain syystä se soossi vain lentää parhaiten puoli-istuvassa asennossa polviani vasten... Arvolleni sopiva aamunaloitus, siis. Päivällä karkasin jossain vaiheessa salille ja kohta sieltä tultuani Ville ja Nakke lähtivät lenkille. Olipa muuten ensimmäinen kerta, kun olin yksin kotona vauvan syntymän jälkeen! Tuntui pitkältä tunnilta, ehdin: syödä kanasalaatin ja irtokarkkia, keittää kahvit, lypsää maitoa ja katsoa Lostia. Yep, n. 10 vuotta myöhässä olen alkanut seuraamaan sitä... Ja nyt lämppärit tuoksuu tuossa vieressä sen verran valmiille että mun mentävä on. Toivon tältä viikolta mielenrauhaa ja marttyyrinkruunun putoamista, kiitos.

Marraskuu

Voi väsymys! Marraskuu vetelee pitkin korvia niin että soi. Vetää mutaiseen maahan ja on niin harmaa ja väsyttävä että d-vitamiinia tekisi mieli kahmia kaksin käsin. Kahviakaan ei voi juoda illalla ettei mene unet ja kaiken kaikkiaan tekisi vain mieli nuokkua sohvalla viltin sisällä. Voi kyllä, marraskuu.

Väsymyksestä huolimatta yritän pitää itseni puuhakkaana, ulkoilla päivittäin, juoda iltaisin kahvin sijaan teetä, olla ostamatta joka päivä irtokarkkia ja nauraa kunnolla edes kerran päivässä. Aika hemmetin paljon yrittämistä tällä vireystilalla...

Perjantaina kävelin Malmille vauva repussa. Voi että tykkään tuosta reppuilusta! Meni joku tunti kävellessä, ehkä neljä tai viisi kilometriä. Poikkesin matkalla kahvilaan ja otin cappuccinon mukaan, se ihanasti lämmitti viluisia käsiäni. Mietin taas aurinkoisella Malmintorilla pönöttäessäni, miten näitä päiviä tulee ikävä sitten kun menen taas töihin. Alan päästä kotona olon rytmiin kiinni enkä enää odota töihin paluuta (päinvastoin), niin kuin vielä kuukausi sitten odotin. 

Eilen olimme Villen kanssa treffeillä; Nakke meni hoitoon siskoni luokse. Kävimme keskustassa Chaplinissa biljardia pelaamassa ja sitten vielä Hakaniemessä Sävelessä syömässä. Oli hyvä olla kahdestaan, nähdä oma puoliso muuallakin kuin kotiseinien sisällä. Muistaa että sehän onkin aika komea ja senhän kanssa voi jutella muustakin kuin vauvankakasta... Ja muistaa että vaikka olen onnistunut puskemaan ihan oikean ihmisen sisuksistani en silti saa edelleenkään biljardipalloja pussitettuja; näitä elämän nurinkurisuuksia.

Ville jatkoi vielä treffien päälle kaverinsa kanssa ulos ja minä jatkoin vauvan kanssa kotiin. Kävin suihkussa, laitoin kasvonaamion ja lakkasin kynnet, ja sitten ihan totaalisesti simahdin sohvalle. Vauvakin nukkui kuin tukki (valvottuaan koko ajan siskoni luona vaatien lähinnä kävelytystä ja muuta aktiivista läsnäoloa; siskonikin ymmärtää nyt hyvin miksi tykkään rintarepusta) ja niin siirsin meidät molemmat nukkuvat yläkertaan. Yöllä nukahdin vauvan syödessä ja vauva nukahti kesken syönnin ja niin heräsimme jonkun tunnin kuluttua maitoisena ja tahmaisena lusikkana. Vauvan kanssa lusikassa on parasta, kuten Ville joskus totesi.

Tänään olen käynyt parin tunnin lenkillä ja nyt illalla vielä salilla, ja vastapainona syönyt monta kipollista Villen synttäreiden kunniaksi tekemääni pasta carbonaraa. Olen ollut onnellinen ihanasta kauniista tyttärestäni, ja sitten taas ollut apea ja surullinen oikein ilman mitään syytä - koska marraskuu.

Pieni arjen ylistys

Kotona taas, Helsingissä. Niin kuin aina pidemmän aikaa kotikonnuilla oltuani on nytkin jännä, kaksijakoinen olo: ikävä vanhempia ja tuttua tuttua kylää, sitä elämää siellä. Valmiiseen pöytään käymistä, nukahtamista hipihiljaisuuteen. Saunomista ja elämän turvallisuutta, olenhan siellä kuin kehdossa, topattuna kivoilla asioilla ja riisuttuna velvollisuuksista. Ja toisaalta taas, koti on koti täällä olen kokonainen, ja oma arki velvollisuuksineenkin on kuitenkin parasta. Siihen on ihmisen hyvä luiskahtaa lomailun jälkeen. Lypsää maitoa, laittaa kotia, ulkoilla keskipäivällä. Vauva sai maalla niin paljon syliä, rakkautta ja lämpöä ettei enempää voisi, mutta taas toisaalta, täällä tutuissa kuvioissamme unta riittää paremmin päivällekin, ensin vaunuissa ja sitten vielä repussa,  ja aika kulkee tutusti ja ennustettavasti.

Tulin eilen bussilla ja se olikin parempi vaihtoehto kuin ensimmäisen matkan juna, vaikka matka nyt puolet kauemmin kestikin. Vauva nukkui melkein koko ajan, suurimmaksi osaksi kantorepussa ja välillä myös sylissäni. Minäkin nukuin välillä, ja kuuntelin ensimmäiset pari tuntia katkolle matkaavan miehen jutustelua. Ärsytti ensin, mutta sitten juttujen tasainen poljenta vei mukanaan ja kiitollisena kuulin vieraan ihmisen elämäntarinaa. On niin monenlaisia kohtaloita eikä päältäpäin tiedä ihmisestä mitään.Helposti tuomitsee nähdessään likaiset vaatteet ja partahöylän muovipussissa, ja sitten kuulee miten muovipussin tilalla on ollut salkku "silloin kuin vielä meni hyvin".

Tänään olen touhunnut vaikka mitä, ruoan uuniin, lounaaksi salaatin. Siivonnut talon ja kiertänyt piitkän lenkin. Lypsänyt maidon ja keittänyt pullot, niin että illaksi olen siitä hommasta vapaa. Herännyt aikaisin virkeänä ja pussannut vauvaa satamiljoonaa kertaa, kaikkien viime päivien edestä. Huomenna menemme pienimuotoisesti Villen kanssa kaupungille Villen 31-vuotissyntymäpäivää juhlistamaan ja Nakke menee siskolleni hoitoon. Onpa kivaa ja kuten Ville sanoi vähän jännääkin päästä kahdestaan ulos!

Pinnallisia ajatuksia lapsista ja vanhemmuudesta

Isänpäivä. Villen ensimmäinen, ja me olemme Naken kanssa yhä täällä maalla. Mutta jokainen päivähän on isänpäivä jne jne, ja olin minä pienen lahjankin kotiin hankkinut. Tai siis Nakke oli, kun eihän Ville minun isäni ole.

Nyt karkaa taas juttu jaarinjaarinlandiaan, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

Eilen vietimme pitkän, ihanan päivän bestikseni ja kummipoikani kanssa. Kolme ja puoli-vuotias on jo niin iso pieni poika, mahtava lennokas mielikuvitus, hassu kujeileva huumori ja tarkka visio siitä, kuinka asioiden kuuluisi olla. Olen niin onnellinen tästä meidän hyvästä kummi-kummilapsi -suhteestamme ja joka kerta, kun poika kutsuu minua nimeltä leikkeihinsä sydämessäni läikähtää ilo. 

Päivä kului ulkoillen, herkutellen (salaattia, ciabattaa, kahvia, limua, karkkia, keksiä, suklaata, lohta, mustikkakukkoa ja vaniljajäätelöä, pähkinöitä...) ja leikkien matolla kuumaa hohkavan leivinuunin edessä. Vauva nukkui repussa ja kyllä siinä koko porukalla posket punoittivat ja meikällä vielä lisäbonarina maha ihan hiessä oman pikku lämpöpatterini ansiosta.

Oli vissiin aika riehakkaat leikit, kun ystäväni miehen kysyessä kotona pojaltaan oliko kivaa vastaus oli seuraava:

- Joo, iso auto ajoi kaikkien eläinten päälle mutta minulla oli laastareita.

- Siis kenen auto siellä ajoi ja kenen päälle?!

:-D

Nakke sai maanantaina rotavirus-rokotteen ja on nyt loppuviikosta kärsinyt rokotteen sivuvaikutuksena inhottavista vatsaongelmista. Perjantai-ilta oli pahin, vatsaa väänsi ja käänsi niin ettei oikein missään asennossa ollut hyvä. Itku oli sydäntäsärkevää kuultavaa ja voitte uskoa, että täällä oli monta ihmistä jotka olisimme koska tahansa ottaneet pienen ihmisen kivut itselleen, jos vain se olisi ollut mahdollista. Nyt vatsan tilanne alkaa taas olla normaali ja Nakke on oma lupsakka itsensä. Nostan kyllä hattua kaikille vanhemmille, joiden pikkuisilla on vatsa- tai mitä tahansa kipuja ja niistä johtuvia itkukonserttoja tai uniongelmia. Olette arjen supersankareita! 

Muistan ikuisesti, kun lukioikäisenä olin kaikki kesät kaupassa töissä ja kerran asiakkaaksi tuli mies, joka oikein huolella sekoili ostoksia latoessaan ja maksaessaan. Hän pahoitteli harittavin silmin selittäen, miten heille on tullut vauva ja vaimon kanssa kumpikaan ei ole saanut nukkua neljään kuukauteen. Hän sanoi sen alistuneen hyväksyvästi ja luulen tuon kohtaamisen piirtyneen mieleen niin, että se osaltaan vaikutti myöhään syttyneeseen vauvakuumeeseeni (tarkoitan myöhään siinä mielessä, että olen kuitenkin ollut pitkään parisuhteessa ja elämä on ollut aika vakiintunutta, ja periaatteessa kuitenkin olen aina ollut äiti-tyyppiä).

Olen käynyt joka ilta noin tunnin lenkillä pimeässä metsässä ja pikkuteillä ja tultuani vakuuttuneeksi siitä, ettei täällä todella ole susia, olen oikeastaan nauttinut pimeydestä ja hiljaisuudesta. Junttina mennään kumisaappaissa ja otsalampussa mutta sepä ei ketään kiinnosta tuon taivaallista, ei oikeastaan itseänikään, miss kulahtanutta kotiäitiä.