Kreeta, päivä 1-2 - tai oikeastaan erään korvan tarina

Heippa Kreetalta!

Lensin tänne eilen puolilta päivin. Olin ihan naatti, kun lauantaina meillä oli siskoni kanssa kirpputoripöytä (=aikainen herätys, lyhyet yöunet) ja eilen taas lento lähti jo ennen kahdeksaa, jouduin heräämään puoli viideltä. Korvatulehduksen takia kipu korvassa oli sietämätön, jouduin ottamaan neljän tunnin välein vahvaa särkylääkettä, jolloin kipu pysyi poissa kolme tuntia, sinnittelin tunnin ja otin taas uudet lääkkeet. Sama juttu yöllä, herään kipuun heti kun lääkkeiden vaikutus lakkaa, odotan että lääke alkaa vaikuttaa ja nukun loppupätkän yöstä. 

Lauantaina kävin päivystyksessä ja parahdin itkuun, kun lääkäri tutki korvan - minä, joka inhoan julkisia tunteenpurkauksia.

Korva on siis kipeä. Kamalan, hermoon käyvän, kiduttavan kipeä. Tuntuu kuin tulikuumaa sukkapuikkoa tuikattaisiin syvälle korvaan. Kipu säteilee korvasta poskeen, otsaan ja ja kipeimpänä leukaan. Tänä aamuna mietin taas yhden katkonaisen yön jälkeen, että mitä ihmettä minä oikein täällä teen - vieraassa maassa, kipeänä, yksin. MITÄ IHMETTÄ?? Sitten käskin itseni lopettaa ruikuttamisen ja muistaa siskoni sanat, eli ei se kipu sen kivempi olisi Helsingissäkään. Päällä olisi vielä mielipaha siitä, että matka jäisi tekemättä. Minulla on lääkkeet, jotka eivät ole vielä vaikuttaneet mutta tulevat varmasti viikon kuurin aikana vaikuttamaan. Sitten tunnustelin korvaani ja huomasin, ettei se edes ole niin kipeä kuin eilen tai vielä yöllä, vaikka särkylääkkeestäkin oli jo aika. Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu, lupasin itselleni, ja niinhän se muuttui.

Korva ei todella ole ollut tänään niin kipeä. Olen ottanut vasta kolme kipulääkettä, kun vielä eilen niitä oli tähän mennessä mennyt jo kahdeksan, ainakin. Ja kyllä, olen huolissani maksastani ja pelkään aiheuttaneeni peruuttamattomat tuhot siihen. Aina kun kipu on lievää päätän, että nyt sinnittelen ainakin neljä tuntia ja otan vain yhden tabletin - kunnes kipu hyökyy päälle niin kovana, että joisin vaikka sian verta, kunhan ei sattuisi. Yäk mikä vertaus...

Eilen olin niin väsynyt, että päästyäni hotellille puoli kahden maissa olisin halunnut vain nukkua. Oli kuitenkin kamala nälkä joten potkin itseni kauppaan, joka ilokseni on ihan tien toisella puolella. Hintataso on vähän edullisempi kuin Suomessa, mutta en sanoisi halvaksi kuitenkaan. Takaisin hotellilla ahmin suut ja silmät täyteen ihanaa leipää, jonka päälle leikkasin - Kreikassa kun ollaan - paksuja viipaleita fetaa. Nam, nam, nam. 

Lojuin pari tuntia uima-altaalla ja sainkin jo pienen rusketuksen. Olin ajatellut kuvata joka päivä "rusketukseni asteittaisen syvenemisen kohti täydellistä pronssia" (=suora lainaus ajatuksistani), mutta koska vähän paloin tänään, ei enää huvitakaan kuvata.

 

Eilisiltana en jaksanut poistua hotellilta. Kuten sanottu, korvaa särki, väsytti, olo oli kurja ja vieras. Pidin parvekkeen ovea auki ja kuuntelin, miten toisilla parvekkeilla ruokailtiin, naurettiin, viinilasit kilisivät, musiikki soi. Samalla olin tyytyväinen että olin yksin, koska olo oli sen verran kauhea etten olisi jaksanut pitää seuraa kellekään.

 Näkymä parvekkeeltani. Puiden takana siintää

meri, meren takana vuoret. Kaunista.

Tänään eksyin totaalisesti. Kävelin Plataniakseen, joka on viereinen, sanoisinko kylä tai kaupunginosa tässä turistikohteiden täplittämällä rantaviivalla. Olin kävellyt noin tunnin, kun ajattelin että voisin varmaan kääntyä takaisinpäin. Matkalla olin käynyt parissa kaupassa, piti ostaa kesävaatteita. Luulin kyllä pakanneeni niitä mukaan, mutta hei 25 astetta on eri kuin 35. Täällä on jumalaisen kuuma. Kuuma kuumempi kuumis, t-paita ja polvipituista hametta ei todellakaan tee mieli laittaa. Eikä hametta ylipäänsä, koska tällaisella pulleareitisellä ne reidet hinkkautuu kuumassa ikävästi vastakkain... Ostin kaksi tuubitoppia, kahdet löysät ja ohuet sortsit ja yhden huivin. Ostin myös juotavaa, poikkesin rannassa ja siis jälkeenpäin ajatellen sekoitin kurjaa suuntavaistoani. Kävelin kyllä oikeaan suuntaan, mutta en vain löytänyt hotellia. Olin lähtenyt matkalleni yhdeltätoista ja puoli kahdelta aloin kyselemisen. 

Lopulta harhauduin yhden pariskunnan pihaan. Kysyin naiselta apua ja hän hälytti paikalle miehensä, joka kysyi olenko Suomesta. Myönsin ja odotin hänen alkavan puhua minulle suomea, mutta tietenkin hän jatkoikin kreikaksi vaimonsa kanssa. Lopulta pariskunta pääsi neuvottelunsa lopputulemaan ja mies sanoi, että hän lähtee viemään minut jonnekin, jossa joku tietää. Ajattelin kauhuissani, että hän tarkoittaa viemistä autolla, ja käytin muutavan sekunnin sekasortoiseen päänsisäiseen pohdintaan siitä, voinko lähteä vieraan miehen kyytiin. Olin juuri päätynyt siihen että voin, olihan miehen vaimokin tuossa ja kuka minut nyt sieppaisi/ paloitteluraiskaisi/ ampuisi - kun mies vinkkasi minut mukaansa ja lähdimme kävelemään. Voi mikä typerä hupsu olen... Kävimme yhdessä liikkeessä ja olin ihan nolona, kun olin juuri käynyt siellä yksin, keskeyttänyt kahden miehen keskustelun ja selittänyt asiani, saanut tylyhkön vastauksen - ja nyt se hölmö nainen tulee uudestaan miehen kanssa... Lymyilin taka-alalla ja kun oppaani sanoi Ai sinä kävit jo täällä hymistelin vain jotain epämääräistä. Kävimme kysymässä parista paikasta ja lopulta yhdessä osattiin neuvoa, että noin kilometri vielä eteenpäin. Kiittelin vuolaasti ja lähdin matkaan, vaikka olinkin epäluuloinen, että voiko muka olla vielä eteenpäin - ajattelin, että olin mennyt jo ohi. Mutta niinpä vain näin hotellille vievän kyltin! Polveni notkahtivat kiitollisuudesta ja olin niin, niin, iloinen ja helpottunut. Olin käyttänyt tuohon "pieneen lähialueisiin tutustumiseen" neljä tuntia, joista liki kolme olin lost, ja kävellyt ainakin 15 kilometriä. Olisko tän päivän liikunnat ollu tässä, sanoin ääneen, ja tottakai joku pariskunta kääntyi juuri silloin kulman takaa eteeni.

Illalla makasin pari tuntia hotellin altaalla Stieg Larssonin kanssa, laitoin itseni ja lähdin sitten etsimään ravintolaa. Tai no niitä on kyllä noin viiden metrin välein, mutta halusin jonkun kivan ja vaatimattoman, joka ei ole liian täynnä. Sellainen löytyi ja ruoka oli niin hyvää, että suljin välillä silmäni ja vain nautin... Hihittelin myös typeästi itsekseni, kun mietin kaikkia päivän hauskoja juttuja, mm. eksymistäni ja sitä, kun tuossa ravintolassa tarjoilija kysyi varsin suorasukaisesti, miksi minulla on sormus kun olen kerta yksin. Sanoin että onhan minulla aviomies (Ville, sait ylennyksen), johon tarjoilija tietävästi, ahaa, hän on siis töissä ja sinä olet täällä yksin nautiskelemassa. 

Niin juuri. 

"Laitoin itseni". Päivän hiihtelin ilman meikkiä

huivi kampauksena, mutta illalla ravintolaan

mennessä oli kivaa laittautua.

Hotellin kissat. Ihania söpöläisiä.