sunnuntai 11. elokuuta 2013

Liikkumisesta ja lapsista

En valitettavasti ole synnyttämässä (tänäänhän umpeutuu oma veikkaukseni tytön syntymäpäivästä). Maha on raskas ja nivusia vihloo, selkää kolottaa, nämä vanhat tutut jutut. Kävin äsken kävelemässä, lenkki joka vielä kesäkuussa vei tunnin otti nyt puolitoista tuntia. Ei vauhti päätä huimaa... Mietin siinä köpötellessäni, miten tärkeää fyysisyys ja kropan toimivuus minulle onkaan, miten nyt liikuntakyvyn huomattavasti laskettua sen oikein kunnolla huomaakaan. Pieni ylipaino on jees, mutta en halua ikinä lihoa niin kuin nyt, että sillä on jo vaikutusta jaksamiseen ja kropan toimivuuteen. 

Ihan kivoja huomioita, koska olen kuitenkin perusluonteeltani enemmän sohvalla viihtyvä herkkusuu kuin salilla tai lenkillä itseään piiskaava miss terveys ja kurinalaisuus. Nyt haaveilen oikeastaan päivittäin salilla käynnistä ja pitkistä, reipassykkeisistä lenkeistä. Lihaskivusta ja ihanista pikku kolotuksista. Toivottavasti palaudun synnytyksestä hyvin ja pääsen pian ainakin kävelylenkeille. 

Jestas miten eleganttia taas. Kävin tässä kirjoittelun lomassa vessassa ja huomasin  k o r v a s s a n i  kuolleen banaanikärpäsen. Minusta ei ikinä tule hienoa naista, se on taas nähty.

Katsoin aamupäivällä Titanicin. Vähän turhan pitkä makuuni, mutta en toisaalta tiedä, mitä siitä olisi voinut ottaa poiskaan. Kaunis, hieno tarina. Näin sen viimeksi 12-vuotiaana ja silloin nauratti - nyt ei enää naurattanut, mutta en kuitenkaan kyennyt ihan liikuttumaankaan. Mielenkiintoinen on ehkä mielipidettäni kuvaavin sana. Hienoja pukuja, hieno lavastus, ja kuten sanottu: hieno tarina.

Leffan jälkeen katsoin ikkunasta, miten kolme naapurin poikaa kiusasi yhtä ja mietin, että voi kun ei tarvitsisi mennä väliin. Lähdin lenkilleni ja pihaan astuessani kiusaajat lymysivät talon seinää vasten ja kiusattu parkui isoon ääneen pitkin pituuttaan maassa.

Minä: Hei, mitäs täällä... Ooksä kaatunu?
Poika: Nuo löi.... YHYYYYYY... Äitiiiiiiiiii...
Minä: Nyt ei kyllä oo pojat teillä kiva leikki...
Kiusaajat astuvat ripittäytymään: Ei kun se ite kaatu... Se se on koko ajan kiusannu meitä... 
Minä (parkujalle) : Hei nousehan ylös siitä, kato, pitäiskö sun käydä vaikka omassa kotona?
Parkuja (aika teatraalisena, yhä maassa) : Äitiiii yhhyy...
Muut pojat: Meiän pitää lähtee...
Minä: Minäkin lähen tästä jatkamaan. Nousehan kuule.
Parkuja nousee, kun yleisö on poistunut. 

Mietin kävellessäni, miten poikien maailma on julma ja fyysinen. Mietin itseäni ja taisin siinä ripittäytyä siihen malliin, etten juurikaan eroa Hitlerin kannattajista, kun noin vastahakoinen olin puuttumaan poikien väleihin. Että jos kaikki olisivat tällaisia kuin minä niin maailma ei ikinä muuttuisi kauniimmaksi ja miten välinpitämättömyys on rumaa ja raukkamaista. Ruosk, ruosk, ruosk, kuulkaa kuinka itsesyytöksen raippani viuhuu... Mietin myös, miten tämä maailmanaika on jotenkin vino: olisin mielelläni kumartanut maassa parkuvan pojan puoleen ja vaikka silittänyt selkää, mutten uskaltanut kun pelkäsin pojan isän tulevan antamaan minulle selkään. Miten normaalista kosketuksesta on tullut jotain väärää ja kaikessa on jotain likaista ja taka-ajatuksellista, vaikkei olisikaan. 

Lenkkini jälkeen parkuja ja pahin kiusaaja leikkivät sulassa sovussa keskenään. Parkuja tuli eteeni kädet levällään ja uhosi:
- Tästä ei saa mennä, tää on vartioiden aluetta!
Minä: - Kuules nyt... Kyllä tästä saa jokainen kotiin mennä.
Poika (tehden sulavan aiheenvaihdoksen) : - Onko sulla masussa vauva?
- Juu, kyllä siellä on.
- Millon se syntyy?
- No sen pitäis syntyä ihan tässä kuussa... Toivottavasti pian. (pihan lapsetkaan eivät välty kuulemasta, miten haluan jo jakaantua.)
- Mistä se sitten mahtuu syntymään?
- Öhm... Niin... Sitten se syntyy, kunhan se on kasvanu tarpeeks (en todellakaan rupea selostamaan mistä lapset tulevat ennen kuin aikaisintaan viiden vuoden päästä!)...Öhm... (saavun kotiovelle, lasken kassini ja kaivan avaimia. Poika huomaa ostokseni (cokista ja suklaapatukoita, ÖHM):
- Miks sä tollasia kannat?
- Ostin vähän herkkuja...
- Miks?
- Tekee mieli vähän herkutella...

The end. 

5 kommenttia:

  1. Oi että mulla sydäntä särki kun luin tosta kiusaamis-tilanteesta...ja sitten tuli lämpö kun mainitsit miten pojat kuitenkin leikkivät yhdessä myöhemmin, ah =)

    Hehehe, hyvä sulava aiheenvaihdos xD Kirjoitat niin hauskasti!

    Kröhöm, mutta nyt vakavasti. Olen täysin samaa mieltä sun kanssa, ei kyllä toivois että lihois niin että se oikeasti vaikuttaisi jaksamiseen ja kropan toimivuuteen! No, kohta nuo kilot ovat sinulta ohi, ei tietenkään kaikki hetkessä mutta osa ainakin =)

    Äh, toivon että tapaamme tiistaina mutta toisaalta toivon että vauva syntyy pian ja odotuksesi loppuu.
    -Zazu

    VastaaPoista
  2. Muakin säälitti tosi paljon. (ja ilkeä sisäinen ääni ajatteli, helvetin lapset, miksette voi leikkiä nätisti:D) huomasin kyllä tuossa, että ei noista muksuista kyllä ota selvää kuka kiusaa ja ketä, ne leikit on niin rajuja... Vissiin tollasilla neljä-vuotiailla ei vielä oo sellasta empatiantajua kehittyny ja sen kyllä huomas.

    Maybe huomisiin! Välillä tuntuu etten pääse ikinä synnyttää mut treffit kanssasi on tosi hyvä kakkosvaihtoehto :D

    VastaaPoista
  3. Ja totta, kai ees osa kiloista tippuu synnytyssairaalaan! Loppuja voin vaikka ens kesään pudotella - yheksän kuukauttahan niitä kerrytinkin :D

    VastaaPoista
  4. Hyvä ajatus noista kiloista: ajan kanssa tulleet, ajan kanssa lähtenee. Kyllähän elämäntyylikin muuttuu sitten, kun äitiysloma loppuu: tai ainakin musta tuntuu, että varsinkin kun lapsi alkaa kävellä, tulee varmaan itsekin oltua jalkeilla enemmän.
    Itse olen alkanut haaveilla liikunnasta. En ensisijaisesti halua laihtua vaan lopettaa tän pöhöttyneen olotilan ja pakottaa kilot oikeille paikoille.

    Joo hyi olkoon noita lasten leikkejä. Jotenkin haluan uskoa, että kyllä nätistikin voi leikkiä. Tai siis kyllä varmasti tulee ns. riitoja, kiukkuja ja itkuja, mutta ei nyt käsiksi saa käydä, vaikka kuinka olisi leikki.


    Vidimo se!
    K

    VastaaPoista
  5. Toivottavasti myös vauvan kanssa tulis liikuttua (eikä vaan syötyä suklaata väsymykseen;)) - haaveilen pitkistä vaunulenkeistä! Ja siitä, että jossain vaiheessa pääsisin salille YKSIN ja Ville jäis kotiin tytön kanssa :)

    Pöhöttynyt olotila on kyllä kamalaa...

    En oikein tiedä miten tuossa tilanteessa oli lopulta käynyt. Se maassa kollottava poika ei selvästikään ollu satuttanu itteensä vaan se parkuminen oli enemmän huomion hakemista. Toisaalta toiset pojat oli kyllä niin syyllisiä että varmaan sitä oli tönästy...? Tänään on onneks sateinen päivä, ei lapsia pihalla! :D

    VastaaPoista

Mitäs mietit?